Kirjakatsaus

Kesälomalla on tavallista enemmän aikaa lukea, joten valmistauduin asiaan tilaamalla kasan kirjoja, vaikka hyllyssä oli varmaan 15 kirjan jono odottamassa jo muutenkin. Paketti Suomalaisesta tuli yllättäen halvemmaksi kuin mm. Amazonilta. Siinä oli mukana muutama olueenkin viittaava kirja, niistä enemmän alla. Alkoholin vuosisata -kirjan tosin tilasin Suomen Kirjallisuuden Seuran alesta jo keväällä. Sen verran näissä aikaa meni, etten ihan loman aikana saanut postausta ulos vaikka niin suunnittelin.

Garrett Oliver: Brewmaster's Table
HarperCollins, 2003 (pehmeäkantinen 2005), 372s.

Brooklyn Breweryn panimomestari* Garrett Oliver on kova ukko kirjoittamaan ja puhumaan oluesta panemisen lisäksi. Erityisesti Oliver on profiloitunut ruuan ja oluen parituksen taitajana. Siihen yksi suuri syy on mm. tämä kirja.

Teksti on hyvin kirjoitettua ja viihdyttävää. Yllättyin ehkä eniten siitä, miten paljon muutakin arvoa kirjasta saa kuin ruokaparitusvinkkejä. Oliver nimittäin käsittelee myös oluen historiaa tyyleittäin ja alueittain hyvinkin runsaasti ja ainakin itse opin paljonkin lisää joidenkin tyylien ja panimoiden taustoista. Osa oli toki vanhaa tuttua, mutta erityisesti vähemmän puheissa olleiden tyylien taustoista irtosi uutta asiaa (ei siis vain sitä ainaista legendaa IPAn alkuperästä). Etenkin valmistusprosessin ja raaka-aineiden kuvaukset alkavat tosin pikkuhiljaa kyllästyttää olutkirjoja lukiessa. Ymmärrän toki, että niiden on siellä oltava ensikertalaisia varten, mutta jatkossa olutkirjojen parissa harkitsen sen luvun skippaamista.

Kirja on julkaistu 2003, joten vähän ajastaan jäljessä se joissain asioissa on. Esim. trappistipanimoja on sen mukaan viisi (99-05 La Trappe ei saanut käyttää trappistilogoa, Engelszell perustettiin vasta -12 ja Achelin Oliver on näköjään unohtanut kokonaan) ja viime vuodet pinnalla ollut hyperhumaloidut-IPAt-trendi oli jenkeissäkin vasta alkutekijöissään, eikä esim. termejä Double tai Imperial IPA ei mainita lainkaan. Olut ja ruoka eivät kuitenkaan kokemuksina ihan kymmenessä vuodessa tai vuosisadassa vanhene, joten tieto on suurimmaksi osaksi käypää.

Kirjassa on komeita kokosivun värikuvakoosteita, mutta...

Paritusvinkit ovat kirjan ydin ja sen parasta antia. Jokainen vähänkin merkittävämpi oluttyyli käydään alueittain läpi sekä historian, että maun puolesta. Sen jälkeen puhutaan tyylille sopivista ruuista hieman. Sitten Oliver esittelee merkittävämpiä tyyliä tekeviä panimoita ja yksittäisiä oluita ja puhuu niiden parittamisesta vielä lisää. Välillä tuntuu, että jotkut oluttyylit sopivat vähän jokaiselle ruualle, niin paljon yhdistelmiä Oliver luettelee. Saisonin (ja Orvalin) kohdalla mies sanoo itsekin, että se sopii vähän vaikka mille. Toisinpäin puolestaan esim. thai-ruoka tuntuisi käyvän panimomestarin mielestä ihan jokaiselle vaaleammalle oluttyypille tripelistä pilsenerin kautta gueuzeen. Thai-ruoka mainitaan itse asiassa niin usein, että aloin epäillä Brooklyn Breweryn vakituiseksi lounaspaikaksi thai-ravintolaa ja niin Oliver tuntui APA-luvussa lopulta vihjaavankin. Välillä panimomestarin ruokasuositukset myös lähtevät sen verran high end-linjalle, että lompakkoni sai paniikkikohtauksen kirjan aikana ainakin kolmesti.

...juuri niiden koosteiden kohdalta liimaus
pettää tosi helposti.

Itselleni oli erityisesti mieleen, että oluissa Oliverin maku tuntuu olevan hyvin lähellä omaani. Garrett tykkää gueuzesta, on "a Fuller's man" briteissä, kehuu Orvalin ja Rochefort 10:n taivaisiin trappisteista ja Saison Dupontin kanssa arvon panimomestarilla lähtee ylistys lapasesta aivan täysin. Niin minullakin lähtisi.

Vähän turhankin paljon tilaa Oliver silti antaa yksittäisille oluille. On kiva tietää, että joku tietty olut tietyn ruuan kanssa on ollut aivan polvet vatkuliksi vetävä kokemus, mutta jos olutta saa hankittua nippa nappa New Yorkista, niin vähän turhauttavaa infoa sellainen on. Toisaalta oli kiva saada muistutus monista loistavista oluista, jotka on jääneet vähän unohduksiin itseltäni. Kuten esim. Thomas Hardy's Ale, Gale's Prize Old Ale ja Traquair House Ale**. Lisäksi etenkin alkupuolella jatkuvasti esillä oleva viinin kanssa kilpailu ja sen ruokajuomana dissaaminen alkaa käydä melko väsyneeksi. Joo, olut on parempi ruokajuoma, mutta anna nyt olla jo.

Lisävalituksena tämä pehmytkantinen painos on aika kehnolaatuinen, liimaus alkoi pettämään jo ennen kuin olin puolivälissä.

Yhteenvetona: Erinomainen opus oluen ja ruuan yhdistämisestä. Tällä alkuun. Pitääkin aloittaa kokeilemaan ruokaparituksia enemmän, harkitummin ja avoimemmin mielin.

Pete Brown: Three Sheets to the Wind
MacMillan, 2006 (pehmeäkantinen 2007), 457s.

Reittausblogin Harri suositteli tätä kirjaa kommenteissa kun aloitin Helsingin olutbaarikierrokset. Loistava kirja onkin. Brown kirjoittaa sujuvasti, ihastuttavan brittiläisittäin ja hemmetin hauskasti. Entinen mainosmies kiertää (2004) tutustumassa Englannin ulkopuolisiin juomakulttuureihin ympäri maailmaa. Englannin oma humalahakuinen juomakulttuuri ja rajoitusintoinen byrokratia kuulostaa suomalaisesta kovin tutulta ja niin kuulostaa Brownin mietteet vapaampien maiden asenteistakin.

Kirja on yhtä aikaa edelleen ajankohtainen mietiskely alkoholikulttuurista ja mielenkiintoinen ajankuva siitä missä tietyt maat olivat kymmenen vuotta sitten kun ns. "craft beer revolution" ei ollut vielä niin vauhdissaan. Yhdysvalloissa pienpanimobuumi näkyy 2004 jo paljon vakiintuneempana, siinä missä Tanskassa ja Australiassa fiilis on odottava. Pommi ei ole vielä räjähtänyt, mutta sytytyslanka palaa jo. Brown ei missään nimessä yritä tehdä mitään täsmällistä ja täydellistä selontekoa jokaisen maan olutkulttuurista tai oluista, mutta välittää hienosti tunnelman yhdistelemällä matkakertomusta, historiaa ja huumoria.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja iloinen piristys olutkirjojen joukossa. Liian usein olutkirjallisuus tuppaa olemaan oluiden ja panimoiden luettelua ja samojen vanhojen legendojen toistamista. Brown ei lähde tähän touhuun eikä oikeastaan ole kirjoittanut olutkirjaa vaan kirjan oluesta. Tyypin debyytti "Man walks into a bar" Englannin pubeista meni heti hankintalistalle.

Peltonen, Kilpiö, Kuusi (toim.): Alkoholin Vuosisata
Suomen Kirjallisuuden Seura, 2006, 473s.

Alkoholin Vuosisata on kokoelma tieteellisiä (?) artikkeleja alkoholikulttuurin ja alkoholipolitiikan historiasta Suomessa 1900-luvulla. Kirja on järjestetty aikajärjestykseen. Ensimmäiset kolme artikkelia käsittelevät kieltolain tulemista ja sen aikaa, seuraavat neljä ostosäännöstelyn aikaa kieltolaista 60-luvulle ja viimeiset artikkelit sitten säännöstelyn ja asenteiden vapautumista ja etenkin keskioluen kauppaan tuloa.

Kieltolaki-artikkeleista käy hyvin ilmi miten käsittämättömän huono idea se oli. Laittoman päihteen mukana tulivat muut rikollisen toiminnan lieveilmiöt ja maa, jossa alkoholin kulutus oli ollut ennen kieltolakia Euroopan pienimpiä ja melko hillittyä, syöksyi alkoholinkäytössään täysin päättömään pirtukulttuuriin. Silloin kun alkoholia saatiin, se oli tiukkaakin tiukempaa viinaa ja sitä juotiin paljon ja nopeasti. Hengenvaarallisesti jopa: Helsingin keskustassa oli ollut Alkoholin salakauppa Helsingissä vuosina 1919-1932-artikkelin mukaan pirtutalo, jossa oli saanut pirtun ilmaiseksi, jos joi kolme desiä kertarykäisyllä. Se on miltei litra Leijona-viinaa huikalla. Voihan siitä vähän lieveilmiöitä seurata.

Kieltolain aikana juomaan oppineet sitten pitivät opeistaan kiinni, eikä siihen auttanut säännöstelypolitiikka, jossa alkoholista tehtiin edelleen arvokas tabu, johon pääsi käsiksi jos oli viinakortissa tilaa ja muuten tähdet oikeassa asennossa. Jos osti liian usein, Alko laittoi kulutusta tarkkailevan etsivän perään, ettei nyt vain kukaan oman kotinsa rauhassa juo itseään alkoholihuumeella päihtymystilaan.

Hymy perseeseen, alkoholista ei
kuulu nauttia.

Raittius ja kunnollisuus Päivän Nuorten toiminnassa 1930-luvulta 1970-luvun alkuun ja Raittiusaatteen kriisi -artikkelit valaisevat hienosti raittiusjärjestöjen toimintaa ja vaikutusvaltaa suomalaisessa politiikassa, joka oli itselleni täysin uutta tietoa. Raittiusjärjestöjä on ollut molemmin puolin poliittista spektriä ja niillä on ollut vaikutusvaltaa (ajoivathan ne kieltolainkin läpi), mutta eritoten sosiaalidemokraatteihin raittiustoiminta on tuntunut aktiivisesti liittyvän. Raittiusjärjestöjen on myös pitkään ollut täysin mahdotonta omaksua mitään muuta linjaa kuin mustavalkoinen täysraittiuden linja, eikä Alkon kohtuukäytön kampanjoita ole haluttu tukea millään muotoa. Todella mahtavasti on näin autettu tervettä ja joustavaa suhtautumista alkoholiin sairaiden kieltolakivuosien jälkeen.

Kun täysraittius ei ole enää vedonnut ihmisiin, on sitä alettu piilotella muun kerhotoiminnan alle. Jäseniä on riittänyt, vaikka osa ei ole tiennyt edes missään raittiustoiminnassa olevansa mukana. Vähän niin kuin Keskustapuolue nykyään siis. Vasemmistolaiset raittiusliikkeet ovat erinäisten fuusioiden myötä muotoutuneet aikojen saatossa Ehkäisevä Päihdetyö EHYT -puljuksi, joka nykyän lobbaa demarikytköksillä ja RAYn rahoilla nykyistä rajoituspolitiikkaa kireämmäksi. Ei kuitenkaan onneksi ihan sellaisella vaikutusvallalla kuin viime vuosisadan alulla.

Viimeinen kolmannes käsittelee sitten alkoholin vapautumista 60-luvulta eteenpäin ja naisten ja alkoholin suhdetta (suomalaisnaiset alkoivat varsinaisesti käyttää alkoholia vasta silloin 60-luvulla). Paljon on puhuttu siitä, miten keskioluen vapautuminen nosti viinaan menevän kansan kokonaiskulutusta hurjasti ja ajoi maalaispitäjiä rappiolle. Sitä harvemmin kuuluu mainituksi, että kulutus nousi itse asiassa pitkälti eurooppalaiselle keskitasolle. Se kun oli ennen keskioluen vapauttamista ollut suhteellisen vähäistä, mutta kieltolain opettamana kirkkaaseen viinaan ja räkähumalaan painottunutta. Kirja loppuu melko ajatuksia herättävään lauseeseen: "Kuluttajien käyttäytymisessä ilmenevä mietojen juomien suosiminen osoittaa selvästi, että Suomessa on 1969 jälkeen seurattu yleisiä eurooppalaisia juomatrendejä. Vanhasta vodkamaasta on tullut moderni olutyhteiskunta."

Luin artikkeleja olutharrastajan lasit päässä, joten johtopäätökseni ja tulkintani ovat tietty sillälailla värittyneitä.

Toimittajia on kolme ja kirjoittajia kymmenen, joten tekstin tasosta on hankala sanoa mitään kattavaa. Pohjataso on akateemisen kuiva ja toiset artikkelit nousevat siitä korkeammalle kuin muut. Pete Brownmaiseen letkeyteen ei sentään sorruta ja viittauksia Michel Foucaultin yhteiskuntateorioihin on n. 100% enemmän kuin keskiverrossa olutkirjassa. Välillä akateeminen kielenkäyttö saavuttaa absurdin nerokkaita tasoja. Jatkossa tulen aina viittaamaan känniturismiin "transgressiivisena siirtymänä liminaalitilaan". Akateemiseksi tekstiksi kirja on pääosin kuitenkin hyvinkin luettavaa.

Loppukaneettina, opettavainen teos. Jos ei muuten, niin vähintään sen vuoksi, että nykyään Alkon toiminnasta, lainsäädännöstä ja viranomaisista valittaessa on välillä ihan virkistävää ajatella, että huonomminkin voisi olla. Ja toisaalta, että suunta on 80 vuotta ollut koko ajan vapaampaan päin.


Harold McGee: On Food and Cooking (revised ed.)
Scribner, 2004, 884s.

Ei varsinaisesti olutkirja, vaan ruoka- ja kokkauskirjallisuuden klassikko. 2004 kattavasti revisioitu, alunperin 1984 ilmestynyt On Food and Cooking käsittelee suurin piirtein kaiken mahdollisen ruuasta, juomasta ja niiden valmistamisesta, erityisesti keskittyen niiden kemialliseen ja fysikaaliseen puoleen. Ei siis ihan peruskeittokirja. Jonkun verran McGee sivuaa myös ruokien ja juomien historiaa.

900-sivuinen järkäle täynnä pientä tekstiä ja raakaa dataa ei ole erityisen viihdyttävää luettavaa, joskin suht jouhevasti kirjoitettua. Tietomäärän puolesta kuitenkin melko uskomaton suoritus.

En ole vielä lukenut kirjaa edes lähelle puoliväliä ja se on muutenkin enemmän ensyklopediamainen referenssiteos. Loppupuolelta löytyy kuitenkin pätkä oluesta, jonka luin tietysti ensin. McGee saa 14 sivuun mahtumaan oluen historian, valmistusprosessin suht tarkalla tasolla ja vielä jonkun verran tyyleistä. Koska tietoa on ahdettu pieneen tilaan, siinä otetaan välillä pieniä oikoteitä ja hyppyjä. Ei niinkään häiritse mitä McGee sanoo, koska se on täyttä faktaa, vaan mitä jää sanomatta. Olutta tuntemattomalle lukijalle jää esim. helposti kuva, että prosessin loppuvaiheessa oluet aina suodatetaan. Tyylien esittely jää tilanpuutteen vuoksi erittäin pintapuoliseksi. Lähinnä mainitaan, että on alea ja lageria ja sitten on nämä kaksi outoa eli vehnäoluet ja lambicit.

McGee saa ruuan ja juoman näyttämään todella herkulliselta
ja kiinnostavalta tunne-elämykseltä.

Ei tästä olutkirjaksi ole, mutta kiva, että olut on saanut kirjassa edes saman verran huomiota kuin esim. viinikin. Muuten voin jo tällä lukemisella suositella kirjaa kaikille, joille herää ruokareseptejä lukiessa kysymys "miksi?"

Kesäloma on kesällä.
Ikävä kyllä vain kesällä.

*Tajusin muuten vasta tätä kirjaa lukiessa, että Oliver tosiaan on "vain" Brooklynin panimomestari. Eikä esim. perustaja. Nykyään sentään edes osaomistaja. Jotenkin aina oletin tyypin perustaneen panimon, sen verran runsaasti ukkeli on panimon tiimoilta julkisuudessa.

**btw. Jos joku tietää mistä saisin hankittua Thomas Hardy'sia tai Gale's Prize Oldia, niin keskimäärin yhden munuaisen voisin luovuttaa tiedosta.