Oluttyylejä on paljon. On satoja oluita, jotka eivät niihin sovi ja hyvä niin, mutta on myös hyvä olla tyylejä. Miksi? Noh, kuvittelepa että haluaisit jotain IPAn kaltaista baarissa, mutta sinulla ei olisi sille yhtä sanaa. "Joku sellainen voimakkaasti humaloitu vaalea pintahiivaolut, hedelmäisyyttä saa olla, paahdetta ei niinkään" ei pyörähdä kielen päältä aivan niin näppärästi kuin "pistä joku näpäkkä IPA".
Välillä aina tulee tuumailtua, että mitenkähän tämän ja tämän oluen tyyli oikeastaan oikein sopii määritelmään. Oluttuomaroinnissa tyylinmukaisuutta usein tarkkaillaan, sillä jos panimo päättää tehdä IPAn, mutta tulos on porterin kaltainen tuote, niin siitä voi päätellä yhtä sun toista panijan ammattitaidosta. Tyylejä ei pidä tietenkään tuijottaa liiaksi jos olut on kuitenkin hyvää.
Mikä erottaa tupla-IPAn IPAsta? Miten dry stout ja porter oikein eroavat toisistaan? Onko sillä väliä? Mikä pirun ero on ESB:llä, skottialella ja irkkuredillä? Olen juonut lähemmäs 2000 olutta, lähes kaikkia tietämiäni tyylejä olen maistanut. Silti toisiaan sukuloivien tyylien hienovaraisemmat vivahteet ovat monesti epäselviä. Yksi iso syy siihen on, etten ole koskaan ottanut tehtäväkseni maistella oluja erityisesti tyylejä ajatellen. Tämän blogin merkittävin tehtävä on parantaa omaa olutharrastustani, joten eikun töihin.
Oluen tyylilajittelusta on perimmäisessä vastuussa kai olutkirjoittaja Michael Jackson, mutta nykyään niiden määrityksiä kyttää erinäisiä järjestöjä. Yhdet nörteimmän tarkat tyylimääritykset voi löytää amerikkalaisen oluttuomarisertifikaatin BJCP (Beer Judge Certification Program) ohjeesta, jota käytetään ainakin amerikkalaisissa kisoissa. Ohje on vähän jenkkikeskeinen, siinä on löydetty ehkä turhankin monta "amerikkalaista" tyyliä (esim. "Classic American Pilsner" josta ei osata sanoa edes yhtä kaupallista esimerkkiä), mutta sitten esim. tsekkiläinen tumma lager loistaa poissaolollaan. Päätin käyttää tätä ohjetta lähtökohtana ja pyrkiä valitsemaan mahdollisimman klassisia, suorastaan ikonisia oluita tyyliensä edustajiksi.
---
Lähdetään tutustumaan ensimmäiseen yläkategoriaan: Light Lager. Sen alla on kaksi saksalaista tyyliä Helles Münchener ja Dortmunder Export ja sen lisäksi kolme amerikkalaista tyyliä. Dortmunderit pitäisi tilata jostain, joten jätän saksalaiset seuraavaan kertaan. Mutta mitkä ihmeen kolme amerikkalaista tyyliä? (Huom: kts. kommentit)
Lite American Lager
Tuoksu: Ei maltaan tuoksua, voi olla viljainen, makea tai maissinen. Humalan aromia ei lainkaan tai kevyt mausteinen tai kukkainen. Kevyet hiiva-aromit suvaitaan, ei välttämättömiä. Ei diasetyyliä.
Ulkonäkö: Erittäin vaaleasta oljesta keltaiseen. Hyvin kirkas. Valkoinen vaahto harvoin kestävä. (= seldom persists)
Maku: Raikas ja kuiva maku, jossa kevyttä viljaista tai maissista makeutta. Humalointi vaihtelee olemattomasta hyvin lievään. Tasapaino vaihtelee kevyen maltaisesta kevyen katkeraan, mutta on yleensä keskellä. Ei diasetyyliä, ei hedelmäisyyttä.
Suutuntuma: Erittäin kevyt käytetyistä korviketärkkelyksistä (riisi, maissi) johtuen. Voi vaikuttaa vetiseltä. Voimakkaan hiilihappoinen.
Yleisesti: Erittäin raikas janonsammuttaja.
Kommentteja: Voimakkaat maut ovat virheitä. Suunniteltu vetoamaan mahdollisimman suureen yleisöön.
Esimerkkejä: Miller Lite, Bud Light, Coors Light
Standard American Lager
Tuoksu, Ulkonäkö, Maku, Yleisesti: kts. Lite American Lager.
Suutuntuma: Kevyt käytetyistä korviketärkkelyksistä (riisi, maissi) johtuen. Voimakkaan hiilihappoinen.
Kommentteja: Voimakkaat maut ovat virheitä. Kansainvälinen tyyli, johon sisältyy suurin osa "mass-market"-lagereista kaikista maista.
Esimerkkejä: Budweiser, Pabst Blue Ribbon, Miller High Life, Coors Original, Foster's Lager
Premium American Lager
Tuoksu: kts. Lite American Lager
Ulkonäkö: Erittäin vaaleasta oljesta keltaiseen. Hyvin kirkas. Valkoinen vaahto ei välttämättä pitkäkestoinen. (= may not be long lasting)
Maku: Raikas ja kuiva maku, jossa kevyttä viljaista tai maltaista makeutta. Humalointi vaihtelee lievästä keskitasoon. Tasapaino vaihtelee kevyen maltaisesta kevyen katkeraan, mutta on yleensä keskellä. Ei diasetyyliä, ei hedelmäisyyttä.
Suutuntuma: Kevyt käytetyistä korviketärkkelyksistä (riisi, maissi) johtuen. Voimakkaan hiilihappoinen.
Yleisesti: Raikas janonsammuttaja, mutta yleensä täyttävämpi kuin standard/lite -versiot.
Kommentteja: Vähemmän korviketärkkelyksiä kuin standard/lite -versioissa. Voimakkaat maut ovat virheitä, mutta enemmän makua kuin muissa. Laaja kategoria johon kuuluvat kalliimmat amerikkalaiset suurten markkinoiden lagerit ja amerikkaan tuodut ulkomaalaiset import-oluet.
Esimerkkejä: Miller Genuine Draft, Corona Extra, Coors Extra Gold, Heineken, Beck's, Stella Artois, Red Stripe
Huh huh. Mihinkä minä olen lähtenyt? Liten ja Standardin ero on siis siinä, että ensimmäisen suutuntuma on "erittäin kevyt" ja jälkimmäisen vain "kevyt". Premium eroaa edellisistä siinä, että se saattaa maistua maltaalta ja vaahto kestää pidempään. En ikinä olisi arvannut että Corona ja Miller GD ovat eri sarjassa kuin Budweiser ja Foster's. Ja ihan oikeasti sille tsekkitummalle ei ole omaa sarjaa? Tseibus. Kaiken lisäksi noista tyyleistä voisi poistaa sanat "american" kun kerran kansainväliset bulkitkin niihin upotetaan, mutta nyt testataan ne amerikkalaiset versiot.
Ikävä kyllä näitähän löytyy Suomesta helposti. Kaikki kolme Amerikan suurinta olutmerkkiä (Bud, Miller, Coors) on jotenkin Suomessa edustettuna ja näppärästi jokaisesta "tyylistä" löytyy jotain. Ensimmäisen tyylin klassikkojen klassikko olisi oikeastaan Miller Lite, kevytolut joka löi kevytoluet läpi 70-luvulla maskuliinisella (!) mainoskampanjalla. Sitä en ole Suomessa nähnyt. Sen sijaan 4,2% Coors Lightia on kauppojen lisäksi maineikkaasti myös Alkossa*. Standard-tasolla on alansa klassikko "King of Beers" eli maailman suurin olutmerkki Budweiser, josta muuten myös tuli suosituin olut vasta silloin 70-luvulla, aggressiivisella markkinoinnilla tietenkin. Sitä on sekä kaupoissa suomi-versiona, mutta myös Alkossa alkuperäisenä 5% versiona. Kolmannesta "hienommasta" premium-tyylistä jostain syystä löytyvä Miller Genuine Draft on 4,7% vahvuisena myös kauppaolutta ja löytyy kaikista huonosti varustetuista kaupoista.
Sivuhuomiona: Yleensä pilkkaan läpinäkyviä pulloja, mutta Miller on ainoa firma, jolle sen voi antaa anteeksi. Nimittäin Millerillä on yksinoikeus teknologiaan, jolla humaloista voidaan poistaa se ainesosa, joka reagoi auringonvalon kanssa. Kirkasta Miller-pulloa voi siis pitää auringossa huoletta. Science!
Toisena sivuhuomiona: Kun nostaa Alkon tiskille kuusi laatuolutta ja yhden Budweiserin, niin myyjän ilme jännästi värähtää kun Bud tulee luettavaksi.
Noh, eikun touhuun. Ennakkoluulot pois. Ehkä näissä oikeasti on eroja.
On. Hyvin lieviä, mutta on niitä. Ei tosin millään lailla noihin tyylikategorioihin sopivia eroja, mutta eroja kuitenkin.
Tuoksu: Kaikki tuoksuvat makealle viljalle ja märälle koiralle. Coors Lightissa on alkuunsa epämiellyttävin tuoksu, Budissa kevein. Myöhemmin Coors kuitenkin jotenkin tasaantuu suht miellyttävän makeaksi ja Milleriin tulee epämiellyttävin märän koiran katku. Epäilen sen johtuvan hiilihappoisuudesta, jota Millerissä on eniten ja siten tuoksu nousee pisimpään nenään.
.jpg)
Ulkonäkö: Ironista kyllä juuri premium-luokan Millerin vaahto on minimaalinen ja häviää hetkessä, siinä missä Budin ja Coors Lightin vaahdot ovat kauniita ja suht pysyviä. Näyttävät suorastaan täysmallasoluiden vaahdolta, mitä eivät kuitenkaan todellakaan ole. En uskalla arvata minkä lisäaineen avulla ne kestävät. Kaikki erittäin vaaleita, Miller ehkä yhden numeropykälän tummempi. Ehkä.
Suutuntuma: Kaikki ovat erittäin kevyitä, mutta yllättäen ainoastaan Coors Light on vetinen. Hiilihappoisuus kaikissa taklaa velttoa suutuntumaa. Millerissä se on pistävän hyökkäävä, Budin ollessa pehmein.
Maku: Ei juuri muuta makua yhdessäkään kuin se tyylikuvauksessa mainittu makeus. Milleriä ja Budweiseria saa testata monta kertaa vierekkäin ennen kuin selviää makuero niiden välillä. Se tulee lähinnä Millerin hiilihapoisemmasta olemuksesta, joka saa Budin tuntumaan maltaisemman pehmeältä. Otetaan kuitenkin huomioon, että piti maistaa monesti, ennen kuin tätäkään tajusi.
Humalointi on minimaalista. Kylmänä Coors Light on keveydessään ehkä miellyttävin, mutta yleisesti ottaen oluista jää suuhun vain kevyt viljainen makeus. Coorsissa se tosin alkaa olla ärsyttävä oluen lämmetessä. Muutenkin jääkaappikylmä ei ollut näille tarpeeksi. Täysin jääkylmä mauttomuus olisi palvellut paremmin kuin se lievä makeus.
Jos Bud ja Miller GD edustavat tyylejään oikein, niin erot etenkin Standard ja Premium -tyylien välillä ovat täysin teennäisiä. Näille tyyleille on pakko olla joku "kusilagereita on niin paljon, että oli pakko jakaa kahteen tyyliin"-tyyppinen selitys.
No, nyt on päästy suurimmasta haasteesta. Seuraavaksi voidaan keskittyä saksalaisiin ja böömiläisiin vaaleisiin lagertyyleihin. Kunhan selvitän mistä saisi klassisen esimerkin dortmunder exportista hankittua...
*Koska Alkon mielestä rajatun hyllytilan säästäminen hyville oluille tai edes niille oluille, joita ei myydä maitokaupoissa on ihan liioittelua...
Välillä aina tulee tuumailtua, että mitenkähän tämän ja tämän oluen tyyli oikeastaan oikein sopii määritelmään. Oluttuomaroinnissa tyylinmukaisuutta usein tarkkaillaan, sillä jos panimo päättää tehdä IPAn, mutta tulos on porterin kaltainen tuote, niin siitä voi päätellä yhtä sun toista panijan ammattitaidosta. Tyylejä ei pidä tietenkään tuijottaa liiaksi jos olut on kuitenkin hyvää.
 |
| Onhan niillä eriväriset etiketit... |
Oluen tyylilajittelusta on perimmäisessä vastuussa kai olutkirjoittaja Michael Jackson, mutta nykyään niiden määrityksiä kyttää erinäisiä järjestöjä. Yhdet nörteimmän tarkat tyylimääritykset voi löytää amerikkalaisen oluttuomarisertifikaatin BJCP (Beer Judge Certification Program) ohjeesta, jota käytetään ainakin amerikkalaisissa kisoissa. Ohje on vähän jenkkikeskeinen, siinä on löydetty ehkä turhankin monta "amerikkalaista" tyyliä (esim. "Classic American Pilsner" josta ei osata sanoa edes yhtä kaupallista esimerkkiä), mutta sitten esim. tsekkiläinen tumma lager loistaa poissaolollaan. Päätin käyttää tätä ohjetta lähtökohtana ja pyrkiä valitsemaan mahdollisimman klassisia, suorastaan ikonisia oluita tyyliensä edustajiksi.
---
Lähdetään tutustumaan ensimmäiseen yläkategoriaan: Light Lager. Sen alla on kaksi saksalaista tyyliä Helles Münchener ja Dortmunder Export ja sen lisäksi kolme amerikkalaista tyyliä. Dortmunderit pitäisi tilata jostain, joten jätän saksalaiset seuraavaan kertaan. Mutta mitkä ihmeen kolme amerikkalaista tyyliä? (Huom: kts. kommentit)
Lite American Lager
Tuoksu: Ei maltaan tuoksua, voi olla viljainen, makea tai maissinen. Humalan aromia ei lainkaan tai kevyt mausteinen tai kukkainen. Kevyet hiiva-aromit suvaitaan, ei välttämättömiä. Ei diasetyyliä.
Ulkonäkö: Erittäin vaaleasta oljesta keltaiseen. Hyvin kirkas. Valkoinen vaahto harvoin kestävä. (= seldom persists)
Maku: Raikas ja kuiva maku, jossa kevyttä viljaista tai maissista makeutta. Humalointi vaihtelee olemattomasta hyvin lievään. Tasapaino vaihtelee kevyen maltaisesta kevyen katkeraan, mutta on yleensä keskellä. Ei diasetyyliä, ei hedelmäisyyttä.
Suutuntuma: Erittäin kevyt käytetyistä korviketärkkelyksistä (riisi, maissi) johtuen. Voi vaikuttaa vetiseltä. Voimakkaan hiilihappoinen.
Yleisesti: Erittäin raikas janonsammuttaja.
Kommentteja: Voimakkaat maut ovat virheitä. Suunniteltu vetoamaan mahdollisimman suureen yleisöön.
Esimerkkejä: Miller Lite, Bud Light, Coors Light
Standard American Lager
Tuoksu, Ulkonäkö, Maku, Yleisesti: kts. Lite American Lager.
Suutuntuma: Kevyt käytetyistä korviketärkkelyksistä (riisi, maissi) johtuen. Voimakkaan hiilihappoinen.
Kommentteja: Voimakkaat maut ovat virheitä. Kansainvälinen tyyli, johon sisältyy suurin osa "mass-market"-lagereista kaikista maista.
Esimerkkejä: Budweiser, Pabst Blue Ribbon, Miller High Life, Coors Original, Foster's Lager
Premium American Lager
Tuoksu: kts. Lite American Lager
Ulkonäkö: Erittäin vaaleasta oljesta keltaiseen. Hyvin kirkas. Valkoinen vaahto ei välttämättä pitkäkestoinen. (= may not be long lasting)
Maku: Raikas ja kuiva maku, jossa kevyttä viljaista tai maltaista makeutta. Humalointi vaihtelee lievästä keskitasoon. Tasapaino vaihtelee kevyen maltaisesta kevyen katkeraan, mutta on yleensä keskellä. Ei diasetyyliä, ei hedelmäisyyttä.
Suutuntuma: Kevyt käytetyistä korviketärkkelyksistä (riisi, maissi) johtuen. Voimakkaan hiilihappoinen.
Yleisesti: Raikas janonsammuttaja, mutta yleensä täyttävämpi kuin standard/lite -versiot.
Kommentteja: Vähemmän korviketärkkelyksiä kuin standard/lite -versioissa. Voimakkaat maut ovat virheitä, mutta enemmän makua kuin muissa. Laaja kategoria johon kuuluvat kalliimmat amerikkalaiset suurten markkinoiden lagerit ja amerikkaan tuodut ulkomaalaiset import-oluet.
Esimerkkejä: Miller Genuine Draft, Corona Extra, Coors Extra Gold, Heineken, Beck's, Stella Artois, Red Stripe
Huh huh. Mihinkä minä olen lähtenyt? Liten ja Standardin ero on siis siinä, että ensimmäisen suutuntuma on "erittäin kevyt" ja jälkimmäisen vain "kevyt". Premium eroaa edellisistä siinä, että se saattaa maistua maltaalta ja vaahto kestää pidempään. En ikinä olisi arvannut että Corona ja Miller GD ovat eri sarjassa kuin Budweiser ja Foster's. Ja ihan oikeasti sille tsekkitummalle ei ole omaa sarjaa? Tseibus. Kaiken lisäksi noista tyyleistä voisi poistaa sanat "american" kun kerran kansainväliset bulkitkin niihin upotetaan, mutta nyt testataan ne amerikkalaiset versiot.
 |
| Huomatkaa, että Coorsin "Silver Bullet" on virallisesti kylmä, sillä vuoret ovat sinisiä. |
Sivuhuomiona: Yleensä pilkkaan läpinäkyviä pulloja, mutta Miller on ainoa firma, jolle sen voi antaa anteeksi. Nimittäin Millerillä on yksinoikeus teknologiaan, jolla humaloista voidaan poistaa se ainesosa, joka reagoi auringonvalon kanssa. Kirkasta Miller-pulloa voi siis pitää auringossa huoletta. Science!
Toisena sivuhuomiona: Kun nostaa Alkon tiskille kuusi laatuolutta ja yhden Budweiserin, niin myyjän ilme jännästi värähtää kun Bud tulee luettavaksi.
Noh, eikun touhuun. Ennakkoluulot pois. Ehkä näissä oikeasti on eroja.
On. Hyvin lieviä, mutta on niitä. Ei tosin millään lailla noihin tyylikategorioihin sopivia eroja, mutta eroja kuitenkin.
Tuoksu: Kaikki tuoksuvat makealle viljalle ja märälle koiralle. Coors Lightissa on alkuunsa epämiellyttävin tuoksu, Budissa kevein. Myöhemmin Coors kuitenkin jotenkin tasaantuu suht miellyttävän makeaksi ja Milleriin tulee epämiellyttävin märän koiran katku. Epäilen sen johtuvan hiilihappoisuudesta, jota Millerissä on eniten ja siten tuoksu nousee pisimpään nenään.
Ulkonäkö: Ironista kyllä juuri premium-luokan Millerin vaahto on minimaalinen ja häviää hetkessä, siinä missä Budin ja Coors Lightin vaahdot ovat kauniita ja suht pysyviä. Näyttävät suorastaan täysmallasoluiden vaahdolta, mitä eivät kuitenkaan todellakaan ole. En uskalla arvata minkä lisäaineen avulla ne kestävät. Kaikki erittäin vaaleita, Miller ehkä yhden numeropykälän tummempi. Ehkä.
Suutuntuma: Kaikki ovat erittäin kevyitä, mutta yllättäen ainoastaan Coors Light on vetinen. Hiilihappoisuus kaikissa taklaa velttoa suutuntumaa. Millerissä se on pistävän hyökkäävä, Budin ollessa pehmein.
Maku: Ei juuri muuta makua yhdessäkään kuin se tyylikuvauksessa mainittu makeus. Milleriä ja Budweiseria saa testata monta kertaa vierekkäin ennen kuin selviää makuero niiden välillä. Se tulee lähinnä Millerin hiilihapoisemmasta olemuksesta, joka saa Budin tuntumaan maltaisemman pehmeältä. Otetaan kuitenkin huomioon, että piti maistaa monesti, ennen kuin tätäkään tajusi.
Humalointi on minimaalista. Kylmänä Coors Light on keveydessään ehkä miellyttävin, mutta yleisesti ottaen oluista jää suuhun vain kevyt viljainen makeus. Coorsissa se tosin alkaa olla ärsyttävä oluen lämmetessä. Muutenkin jääkaappikylmä ei ollut näille tarpeeksi. Täysin jääkylmä mauttomuus olisi palvellut paremmin kuin se lievä makeus.Jos Bud ja Miller GD edustavat tyylejään oikein, niin erot etenkin Standard ja Premium -tyylien välillä ovat täysin teennäisiä. Näille tyyleille on pakko olla joku "kusilagereita on niin paljon, että oli pakko jakaa kahteen tyyliin"-tyyppinen selitys.
No, nyt on päästy suurimmasta haasteesta. Seuraavaksi voidaan keskittyä saksalaisiin ja böömiläisiin vaaleisiin lagertyyleihin. Kunhan selvitän mistä saisi klassisen esimerkin dortmunder exportista hankittua...
*Koska Alkon mielestä rajatun hyllytilan säästäminen hyville oluille tai edes niille oluille, joita ei myydä maitokaupoissa on ihan liioittelua...
Tässä ehkä pitäisi mainita, että vaikka virallinen (?) tyyli American lager, viittaa näihin (yleensä) massatuotettuihin, mauttomiin (?) lagereihin, niin yleisesti (noh, ainakin Stadi ja Beer Hunters) Suomen pienpanimoiden käytössä oleva American lager-termi viittaa enemmänkin amerikkalaisen craft beer-skenen tapaan sitruksisesti humaloituihin lagereihin eikä niinkään Millersin tai Budweiserin tyylisiin oluisiin.
VastaaPoistaHyvä pointti. Lisäänpä huomautuksen.
PoistaTiedä näiden BJCP-tyylien virallisuudesta. On ne jenkkikisoissa kai virallisia, mutta tulkinnan varaa on paljon näissä tyyleissä. Mm. Barley winen ja Old Alen erottelu on todella kyseenalainen.
Olen monesti ihmetellyt sellaista asiaa, että monet brittiläiset oluet on pullotettu kirkkaisiin pulloihin. Näillä panimoilla tuskin on käytössään Millersin käyttämää teknologiaa, joten onko tästä vedettävä johtopäätös, että brittioluet olisivat keskimäärin huonolaatuisempia? Vähemmän tunnetun merkin pullo saattaa seistä kaupan hyllyllä hyvinkin pitkään.
VastaaPoista