Saksa 2015: Hapanvehnän jäljillä

Preussissa tai sen alueella on aikoinaan elänyt vahvakin happaman vehnäoluen kulttuuri, joka on melko läheisessä sukulaissuhteessa myös belgian witbiereihin ja lambiceihin.

Käsittääkseni asia menee suurin piirtein niin, että Berliinissä on tehty Berliner Weissea (maitohappobakteereilla hapatettu), muutamassa kylässä Thüringenissä Lichtenheineria (maitohapan ja savuinen), Goslarista lähtöisin oleva ja Leipzigissa suosittu Gose (maustettu korianterilla ja suolalla, maitohapan) ja nykyisen Puolan puolella tehty grodziskie/gräzter (täysin vehnäsavumaltaasta). On tosin debattia siitä onko Lichtenheiner ollut edes vehnäolut ja onko grodziskie ollut hapanolut laisinkaan.

Näistä maineikkain nykyään lienee Berliner Weisse ja on käytännössä ainoa, joka ei kuollut täysin jossain vaiheessa 1900-luvulla. Sekin jäi eloon ainoastaan Berliner Kindl -panimon versiona, joka ei oluthistorioitsija Ronald Pattinsonin (jonka juttuihin nämä horinani enimmäkseen perustan) mukaan ole edes mikään kovin kummoinen versio. Jenkeissä Berliner Weisse on ollut kovin suosittu viime vuosina ja pientä herätyshenkeä on syntynyt Berliiniinkin. Brewbaker-pienpanimo tekee sitä ja Andreas Boqk niminen kaveri on tutkinut ja valmistanut "aitoa" versiota Boqk-Bier nimellä.

Gose ehti kuolla pariinkin otteeseen, mutta on sittemmin herätetty henkiin muutaman panimon voimin Saksassa ja on jenkeissä Berlinerin tavoin saavuttanut jonkinmoisen suosionkin. Lichtenhainerin on herättänyt jossain muodossa henkiin yksi panimopubi Wöllnitzissä 1997. Grodziskieta on tehnyt ainakin jokunen moderni pienpanimo, yhtä italialaista oli taannoin Maltaisessa Riekossa tarjollakin.

Näillä taustoilla, kun tiesin suuntaavani reissun lopuksi Berliiniin, oli itsestään selvää, että yritän tarkkailla näiden muinaistyylien perään. Bambergin jälkeiseksi yöksi varattiin hotelli Leipzigista Gosen perässä. Wöllnitz olisi "näppärästi" matkalla. Ja Berliinissä tietty kaupungin omaa tyyliä, vaikka se harvinaista siellä olisikin. Grodziskieta en lähtenyt etsimään, tuskin sitä missään olisi ollutkaan.

Noh, kaikki ei mene niin kuin puhelimessa sovitaan. Bambergissa tavailemme karttoja ja aikatauluja tarkemmin ja toteamme Wöllnitzissä pysähtymisen turhan kunnianhimoiseksi. Olisimme aivan liian myöhään Leipzigissa. Se siitä Lichtenhainerista.

Leipzig

Leipzig tervehti iloisella DDR-hengellä ja Baijerin varaudesta tullessa tuntui kuin tulisi ihan eri valtioon jonnekin syvemmällekin Itä-Euroopaan.

Ennalta olin selvittänyt, että paikalla on kaksi olennaista kuppilaa missä käydä. uoreempi revivalisti-gose-panimo Bayerisches Bahnhof ja jo 80-luvulla henkiin herätetty vanha gose-ravintola Goseschenke Ohne Bedenken ("Gosekrouvi Ilman Epäröintiä" tai "ilman huolia" ts. ehkä paras kapakan nimi ikinä).

Ohne Bedenken oli lähempänä hotellia, joten sinne. Se oli tietysti kiinni. Vannoin vielä joku päivä ottavani selvää matkakohteiden aukioloajoista etukäteen. Kävimme läheisessä vähän liiankin autenttisen Itä-Saksalaisessa lounasravintolassa karulla, mutta säädyttömän halvalla schnitzelillä ja mietimme jatkoa. Bayerisches Bahnhof olisi toisella puolella keskustaa, eikä mitään ilmiselvää joukkoliikenneratkaisua ihan heti valjennut. Noh, liikuntahan tekee hyvää. Sitäpaitsi matkalla olisi keskusta ja olutkauppa.

Paljon vähemmän Itä-Saksalaisen näköisen ydinkeskustan torilla oli keskiaikaiset pääsiäismarkkinat. Hyvä meininki. Olin vakoillut netistä torin laitamilta löytyvän "Bierfreunde"-olutkaupan. Siisti, trendikäs kauppa, joka keskittyi enempi ulkomaalaiseen ja saksalaiseen craftiin kuin perinteisiin. Vähän siis niin kuin Bambergin Die Bierothek tai vaikkapa Tallinnan Drink Shop. Crew Republic, Camba ja Riedenburger olivat saksalaisista uuden aallon panimoista täällä(kin) vahvasti edustettuna. USA-hyllystä löytyi Lapin Kultaa. Hihiteltiin.

Bayerische Bahnhofin Gosea Olutystävästä löytyi isoissa 0,75l pulloissa. Jäljellä oli kaksi pulloa. Pettymyksiin tottuneena varmistimme gosen saannin ja ostimme molemmat pois. Myyjä kertoi gosen olleen pullotettu edellispäivänä panimolla. Epäilin silti tulleeni rankasti huijatuksi maksamalla siitä 10,90e. Saksan hinnoilla se on melko holtitonta. Onpahan kuitenkin komea pullo. Samalla mukaan tarttui Zwönitzerin uusvanhan-panimon savuolut, Kehrwiederin/Riedenburgerin tuorehumaloitu APA Feuchter Traum (eli "märkä uni") ja englantilaisen Beavertownin Black Betty kun kerran halvalla sai. Ihan kiva kauppa.

Bayerischer Bahnhof on perustettu 1999 vanhalle juna-asemalle, kuten nimestä voi päätellä. Ravintola oli iloksemme auki. Vielä enemmän ilostuin, etten maksanut gosepullosta kuin euron ylimääräistä verrattuna panimon hintoihin. Hanasta kama oli selvästi halvempaa,

Juna-aseman gose on kevyt, melko miedosti hapan, hyvin selkeän korianterinen. Oikein miellyttävä, mutta muistutti hieman kovaa ja vähän tunkkaista witbieriä. Olut oli 2015. maistamani. Kuluvan vuoden lukuun lopetin myös laskemisen. Listan ylläpito oli käynyt työlääksi ja turhanoloiseksi jo useampi sata olutta aiemmin, oli aika jättää se harrastamisen vaihe taakse. Suosittelen sitä silti kaikille oluesta kiinnostuneille. Sillä on hyvä saada käsitys kokemistaan oluista tiettyyn pisteeseen asti.

Saksan kevät

Sisään mennessä tuumasin rakennuksen melko komeaksi ja päätin ottaa siitä kuvan lähtiessä. Istuimme parin gosen ajan "sisäterassilla" ja maistoimme päälle vielä pienet maistiaiset panimon uutuutta "Rogg'n'Roll" -ruis-doppelbockia. Ihan pätevä doppel, pienellä rukiin kovuudella. Totesimme, että nimenhän pitäisi olla siis "Rogg'n'Rollator". Höhöteltiin. Sääkin tuntui suosivan, paistoi vaihteeksi aurinko.

Pari minuuttia ennen lähtöä taivas vaikutti yllättäen synkemmältä ja sitten kun kävelimme ulko-ovelle, taivaalta tuli lunta, räntää ja rakeita niin jumalattomana kuurona, etten ole vuosiin nähnyt. Kasvoja suojaten juoksimme läheisen metron suojiin. Jäi kuvat ottamatta.

Metro ajoi näppärästi suht lähelle Ohne Bedenkeniä, joka olisi nyt jo auki. Paitsi, että ajoimme tietenkin väärään haaraan. Aloin ymmärtää, miten Helsingin metroonkin voi eksyä. Asemalta oli kuitenkin siedettävä kävelymatka, joka näppärästi johti ohi "Heiloo-Getränke" -juomakaupan, jossa lupailtiin olevan Leipzigin alueen toista gosea: Original Ritterguts Gose, läheisestä Bornan kaupungista. Samaa olisi myös Ohne Bedenkenissä. Kotiinvieminen olisi kuitenkin kiva sekin, eikä tätä muualtakaan** helposti saisi.

Heiloo-Getränke olikin sitten täysi vastakohta keskustan trendikkään tyylikkäälle pienelle craft-kaupalle. Laitakaupungin rähjäisessä korttelissa oli iso halli, joka oli tukkuhenkeen pinottu täyteen erilaisia olutkoreja. Perinteikkään saksalaisen oluen valikoimaa oli reilusti ja hinnat aivan naurettavia. Kahdesta puolen litran pullosta Ritterguts Gosea maksoin n. 1,90e. Sisältää pantit. Jos olisin ollut autolla, olisin ostanut neljä koria.

Surkea kuva Ohne Bedenkenin gose-pullohyllystä.
Pulloihin sai laskettua juomaa hanasta mukaan.

Viimein vaelluksemme johti Ohne Bedenkeniin. Vanhanaikainen perinteikkään oloinen "wirtshaus". Tumma puusisustus, alle kymmenen pöytää pienissä korotetuissa "karsinoissa". Seiniä koristi gose-aiheinen ja muuten paikan historiaa koskettava sälä. Jos kirjoittaisin naistenlehteen, käyttäisin sanaa hurmaava. Paikka oli siis hyvin ylpeä gosestaan ja historiastaan. Seinillä ja menussa komeili myös näyttävästi "Beer Traveler" -lehden listaus, jossa paikka oli sijalla 96. maailman Top 150 paikoista* juoda olutta. Ohne Bedenkenillä on myös biergarten, mutta se oli luonnollisesti kiinni näin aikaisin vuodesta.

Pöytämme vieressä seinällä oli karu ruokalista natsivallan ajalta. Siihen ei onneksi tarvinnut turvautua, mutta nykylistastakin oli yksi sivu omistettu vuoden 1905 aikaiselle menulle. Tilasin siitä tylsästi sipulipihvin, kaveri hämmentävän savustetulla maksamakkaralla peitetyn leikkeen. Sipulipihvi osoittautui loistavaksi, eikä toisessakaan annoksessa ollut kuulemma valittamista.

Juomaksi itseoikeutetusti Ritterguts Gosea, joka oli hapanta ja suolaisen terävää ja raikasta ja hyvää. "Täydellinen saunaolut" totesi kaveri. Loistavaa kamaa, eikä ollenkaan niin witbiermäinen kuin kaverinsa toisella puolella kaupunkia. Juomaa sai berliner weisse -tyyliin jatkettuna erilaisilla siirapeilla ja lukuisilla eri likööreillä. Testasin oudoimmalta kuulostavan yhdistelmän, jossa sekoitettiin 50-50 gosea ja kuivaa valkoviiniä. Maistui hyvin raikkaalta ja kevyeltä valkoviiniltä. Joimme vielä yhdet goset. Teki mieli jäädä istumaan, mutta Berliini kutsui aamulla.

Berliini

Berliinissä odotti koko pääsiäisviikonloppu ja seurue ystäviä. Päätin jo ajoissa, että jättäisin olutturismin omalta osaltani puhtaasti lauantaille. Yhtä vapaaehtoisesti olutnörtin seuraan Bambergiin lähtenyttä ihmistä viitsii vielä jonkin verran nörtteydellään rasittaa, mutta neljää viatonta ei enää uskalla.

Yksi kavereista oli kuitenkin aiemmalla matkallaan käynyt keskustassa "hyvässä panimoravintolassa", joten ihmetyksekseni pärähdimme sellaiseen syömään heti pitkänperjantain iltana. Brauhaus Lemke panimoravintolan tuotteet olivat tyyleiltään perussaksalaisia vahvistettuna parilla trendikkäämmällä. Pöytään sai mukavasti maistiaissetin. Sen perusteella olikin ilo tilata päälle vielä iso tuoppi viennaa, joka oli erityisen onnistunutta vahvalla maltaisuudellaan. Miltei dunkelin puolelle kääntyvä olut. Muut jäivät aika keskitien kulkijoiksi.

Ruuaksi valikoitui toinen minua Saksassa vältellyt klassikko eli Flammkuchen. Alsacen alueelta Ranskasta (rajalta) kotoisin oleva "valkoinen pizza" tunnetaan myös ranskankielisellä nimellä tarte flambée. Tilasin perinteisillä täytteillä eli hapankermaa, sipulia ja pekonia, eikä tarvinnut pettyä, vaikkei dunkel ehkä sen luontevin pari ollutkaan. Hieno eväs. Helsingistä muuten saa hyvää Flammkuchenia Hakaniemestä Bistro Kujalta, jossa on myös melko pätevä olutvalikoima.

Illan päätteeksi paikalle jo edellispäivänä tullut kaveri vinkkasi hostellinsa lähistöltä löytyvän "Viikinkihevibaarin, jossa myydään kotitekoista simaa". Pitihän sellainenkin ihme kokea. Mesta Rock- und Wikingerbar oli juuri sitä mitä oli nimessä sanotaan. Rokkihenkinen kevyesti viikinkiteemainen peruskapakka, joka olisi ollut kotonaan oikeastaan missä vain Suomessa. Paitsi, että tiskin takana oli yli kymmenen valtavaa simapulloa erilaisin makuvaihtoehdoin. Makuvaihtoehtoja oli erilaisista marjoista chiliin, mitä ilmeisimmin itse tehtyinä. Tilasimme mielenkiinnosta "perussiman" ja chilimaustetun, jotka tarjoiltiin savikupposissa. Noh, en ole simaconnoisseur eikä kovaa simaa ole tullut juotua miesmuistiin, mutta baarin juoma oli aika hyvää. Mitään kotitekoisuutta siinä ei negatiivisessa mielessä ollut. Hunajaista, makeaa ja vahvaa, luultavasti olisi kelvannut viikingeille ilman mutinoita. Chiliversio poltteli sen verran, ettei sen kanssa tarvinnut pitää kiirettä.

Lauantaina suunnistin suorinta reittiä Weddingin kaupunginosaan pieneen Hopfen & Malz -olutkauppaan. Lähistöllä oli myös panimo Hausbrauerei Eschenbrau, mutta se oli kiinni niin aikaisin lauantaina. Hopfen & Malz on pikkuruinen putiikki, jossa on melko varteenotettava valikoima. Oluet on järjestetty tyypeittäin suht siististi hyllyihin ja ovat ensi sijassa saksalaisia, mutta muutakin löytyy. Aiempiin trendikkään uusiin craft-myymälöihin verrattuna kaupasta löytyi myös perinteikkäämpää saksalaista tuotantoa. Ei tosin mitään niistä mitä olin etsimässä. Nappasin lohdutukseksi Goslarissa tehdyn Gosen ja Augustinerin Maximator-doppelbockin, kun en sitä Münchenissä onnistunut bongaamaan.

Tällainen iskulause olisi varmaan
kielletty Suomessa?

Tähyilin hyllyiltä ensi sijassa pienvalmistajien Berliner Weissea. Berliinin oma oluthan ei ole kovin tyrkyllä Berliinissä itsessään. Kindl-panimon valmiiksi siirapoitua melko kehnoa versiota olin jo edellispäivänä onnistunut bongaamaan ravintolasta, eikä niiden etsiminen tuottanut muutenkaan vaikeuksia. Maustamatonta Berliner Weissea, Kindliäkään, ei tuntunut olevan juuri missään***. Ei sitä seudulla Kindlin lisäksi valmistakaan varsinaisesti kuin Brewbaker, muttaelättelin toivoa josko Andreas Boqkin tuotetta saisi jostain. Ei näkynyt hyllyillä. Lopulta luovutin ja alennuin ihmiskontaktiin. Kysyin pätevän oloiselta myyjäukolta olisiko yleensä Berliner Weissea jossain.

"Ei."

Näytin ilmeisesti tarpeeksi tuskastuneelta, joten mies jatkoi.

"Sitä tehdään niin vähän. Pienet valmistajat tekevät niin pieniä eriä, että ne menevät kaikki heti. Saan ehkä Brewbakerilta erän pääsiäisen jälkeen."

No sepä ei minua lohduttanut. Ukon tuomio vaikutti sen verran lopulliselta, että pitkälti hautasin Berliner Weisse -haaveeni siihen paikkaan. Suuntasin kuitenkin toiseen olutkauppaan suht lähellä.

Berlin Bier Shop on Moabitin kaupunginosassa. Kaksi kertaa Hopfen & Malzin kokoinen kauppa, joka myy myös viiniä. Uskomattoman sekava pulju. Oluet on siellä täällä hyllyissä ilman mitään järjellistä logiikkaa. Ne oluet, mitkä eivät ole mahtuneet hyllyyn, eli suurin osa, on laatikoissa ympäri myymälää. Valikoima on pitkälti craftia, ensisijassa ei-saksalaista. Sihtailin hyllyjä tovin, harkitsin pitkän tovin sijoittavani 16 euroa Fuller'sin Brewer's Reserve 2:n joka jäi aikoinaan välistä. En kuitenkaan erityisemmin luottanut siihen, että sitä olisi säilytetty monta vuotta oikein. Lopulta nappasin oudon brittiläisen saisonin (hunaja & viikuna -saison) ja poistuin.

Hieman pettyneenä päätin lopettaa olutturismin siihen. Ei se kuitenkaan ihan niin vain käynyt.

Olimme menossa illasta Kreuzbergiin keikkaa katsomaan ja sitä ennenhän on yleisesti tiedetty olevan hyvä juoda olut. Satuimme tätä pohtiessamme olemaan "lähellä" panimobaaria, jonka olin merkinnyt lappuihini. Hops & Barley on paikan nimi. Olin jostain saanut kuvan, että baarissa olisi erityisen hyvä valikoima. Paikalla oli kuitenkin vain muutama baarin oman panimon tuote. Luultavasti sekoitin asian päässäni Hopfen & Malzin valikoiman mainostukseen, nimet kun ovat samat eri kielillä. Mutta panimon oma valikoimahan riittää. Peruslistaan kuului pilsner, dunkel ja weissbier ja sen lisäksi vaihtuva "spezial"-hana. Mesta oli pullollaan jalkapallon seuraajia ja pikaiset pilsit seisomaoluena eivät tehneet mitään lähtemätöntä vaikutusta. Jos nyt eivät mitään ihan surkeitakaan olleet.


Keikan jälkeen ihmettelimme pitäisikö vielä käydä jossain oluella. Samaiset laput pelastivat jälleen ja päädyimme Kreuzbergissä olevaan craft-olutkuppilaan nimeltä Hopfenreich. Kuinka ollakaan. Siellä oli Brewbakerin Berliner Weissea, eikä se ollut valmiiksi maustettua. Sainpas maustamatonta Berliner Weissea Berliinissä, ähäkutti. Muuten hanoissa oli pääosin saksalaista craft-olutta. Melko hillityssä pullovalikoimassa samoin.

Tämän jälkeen vaihdoin olutturismin lopullisesti pelkkään turismiin. Tältä kokemalta Berliini ei välttämättä olutkohteena ole se maailman mielenkiintoisin. Isona metropolina toki sieltä kaikenlaista löytyy, mutta paikallinen tarjonta on hyvin pitkälti melko tylsää pohjois-saksalaista pilsiä. Berliner Pils ja Astra siellä eniten olivat näkyvillä. Enemmänkin Berliinissä kannattaa keskittyä syömään hyvin, sillä ruoka on hävyttömän halpaa ja sitä on ihan kaikenlaista.

Hopfenreichin naposteltavamenua ei tullut koeajettua,
mutta se vaikutti pirun hyvältä parituksineen.

Kaiken kaikkiaan Saksanmatkailu, kuten kaikki muukin (olut)matkailu, toki avartaa (olut)näkemystä. Saksassa alueellisuus on edelleen vahva teema, eikä varmasti ole lähiaikoina muuttumassa. Globaalin pienpanimobuumin nuorekkaat hönkijät kauppoineen ja baareineen ovat jotenkin erikoisia pisteitä perinteiden keskellä. Hankala noin vakiintuneessa olutkulttuurissa on nähdä jotain USAn tai edes Suomen kaltaista buumi-ilmiötä syntyvän.

Vaan eihän sitä tiedä. Saksan olutkulttuuri pärjää kyllä ilman buumejakin näin ulkopuolisen silmin, mutta ymmärrän kyllä jos nuoren saksalaisen mielestä joka ikisen ravintolan pils-helles-dunkel-weisse -linja tuntuu ahdistavalta ja vanhanaikaiselta vaikka se suomalaisen keskikaljabaarin kasvateista tuntuukin hurjan monipuoliselta ja tasokkaalta. Kyllä Camba TapHousen ja Hopfenreichin kaltaisille kuppiloille on Saksassakin tilausta.

Kun aukioloajat ovat tämmöisiä, ei tule edes mieleen
istua baarissa pilkkuun saakka.

Hauskasti matkan aikana tavallisen saksalaisen perusravintolan olutvalikoiman pystyi Baijeri-Berliini siirtymisen aikana nähdä muuttuvan ja havaita näin alueelliset maut omin silmin. Helles väheni tasaisesti pohjoiseen mentäessä ja sai ensin seuraansa pilsin ja sitten korvautui sillä. Regensburgissa seuraksi liittyi usein Kellerbier/Zwickl, Bambergissakin toisinaan. Kuten helles pilsiin, dunkel muuttui samoin liikkein schwarzbieriin. Vehnäolut sentään piti pintansa läpi Saksan.

Seuraavan olutmatkani teen kyllä jonnekin muualle kuin Saksaan. Minne, jää nähtäväksi.

Edit: Olin kirjoittanut Ohne Bedenkenin nimen järjestään väärin.

*Huvittavaa sinällään, että kaksipäivää aiemmin käymämme Schlenkerla oli sijalla 6. eikä mainostanut asiaa mitenkään.

** Paitsi kotiinpalattuani Kampin K-Kaupasta näkyi saavan. Se siitä erikoisuudesta. Hintaa toki on viisi euroa pullo. Ehdottomasti maistamisen väärti kuitenkin.

***Paitsi juuri ennen lähtöä laukku jo äärimmilleen pakattuna löysin maustamatonta Kindliä... hotellin vieressä olevasta pikkukaupasta. En jaksanut sen vuoksi säätää, jätin hyllyyn.