Tauolta takaisin.
Kotioluen parissa -sarja seuraa kuinka Kallionsavolainen täysin kädentaidoton olutharrastajaurpo opettelee tekemään melko kehnoa kotiolutta. Uutteesta, koska välineistä ei ole muuhun.
Jälkikäteenhän sitä on ihminen viisaimmillaan. Siksi voi näin muutaman kuukauden jälkeen sanoa ensimmäisestä kotioluesta kirjoitellessani olleeni ehkä vähän liian innoissani siitä, että olin tehnyt jossain määrin juomakelpoista tavaraa. Tuli maistettua sitä enemmän sydämellä kuin järjellä. Aivan liian varhainkin sitä maistoin ja lopputulos parani huomattavasti kuukauden päästä, mutta ei se kovin hyvää lopulta ollut. Asiaintilan huomasi lähinnä siitä, ettei olutta tehnyt iltaisin juuri mieli tissutella vaikka hyllyt olivat pulloja pullollaan.
Jälkiviisaana olen päätellyt käyttäneeni aivan liian vanhaa nestehiivaa ja aivan liian vähän. Startteri olisi pitänyt tehdä. Toisekseen keitin aivan liian suuria vierremääriä ja ilman kantta tavaraa oli mahdoton pitää kiehumassa kerrostaloasunnon yhdellä huonolla ja vanhalla keittolevyllä (lieden levyt on niin epätasaisilla korkeuksilla, ettei useampia voi käyttää kerralla). 25 litran erä uutteesta 10 litran keitolla oli liian paljon. Toinen satsini kärsi pitkälti samoista ongelmista kuin ensimmäinen, paitsi, että olin laskenut humaloinnin siihen oikein.
Kolmanteen erään päätin tehdä saisonin. Tekisin hiivastartterin (ostamani nestemäinen saison-hiivakin osoittautui aika vanhaksi) ja 10 litran erän, niin vajaalla 6-8 litran keittokoolla vierteenkin saisi kiehumaan. Tietenkin olin mitenkään tutustumatta asiaan etukäteen tarkemmin, päättelin asian hyväksi ratkaisuksi vain koska saison on hyvää ja "sehän on sellainen maalaisolut, miten hankalaa se nyt voi olla"-ajatus oli kirkkaana mielessä. Tekaisin hieman mallia googletellen yksinkertaisen Saaz-humaloidun saison-reseptin ja kävin toimeen.
Ei se surkea keittolevyä näyttelevä muljake sitten jaksanut oikein kahdeksaakaan litraa keittää ilman kantta, mutta sentään niin, että ainakin puolet ajasta sain oltua ilman kantta toimessa. Muuten keittopäivä meni hyvin ja olutkin lähti pulputtelemaan 1.052 alkupainostaan alaspäin, mutta jumahti sitten 1.035:n. Kukaan kun ei ollut kertonut, sillä keltään en ollut kysynyt, minkälainen pirulainen saison-hiiva on. Googlettelulla selvisi. Se on hidas ja kaipaa lämpöä. Kesäoluthan se on. Ja minä olen maailman pohjoisimmassa pääkaupungissa maaliskuussa vähän vetoisassa asunnossa ilman termostaattia. Hyviä ideoita otettiin vastaan.
Hyviä ideoita ei tullut, joten turvauduin parhaaseen mitä oli tarjolla: Laitoin käymisämpärille takin päälle ja vein sen lämpöpatterin lähelle. Kohta pulputus taas kävi ja pian se taas hyytyi. Pulputukseen ei kuitenkaan ollut luottaminen, kertoiva opaskirjat ja internet, joten otin tasaisesti ominaispainolukemia seuratessani saisonin piinaavan hidasta ja ilmeisen loputonta käymistä. Internetissä sanoivat, että pidä pintasi, kyllä se joskus pysähtyy, mutta viikkoja menee. Yhdessä vaiheessa koeluraus tuoksui niin vahvasti banaanille, että meinasin kaataa koko saavin viemäriin. Ei tässä oltu tekemässä hefeweizenia. Oppaan mukaan se kieli liian lämpimästä käymisestä, joten otin pönttöä hieman kauemmaksi patterista. Pian banaanisuus pitkälti hävisikin. 1.020... 1.017... 1.012... 1.009 Tässä vaiheessa olut oli käynyt primäärikäymistään 29 päivää ja siihen olut viimein jäi, kuten totesin päivän 34 mittauksessa. Olut tuoksui ihan miellyttävältä hedelmäiseltä ja maistuikin saisonmaiselta, joskin pieni banaani siellä taustalla edelleen vilahti. Jee. Melkein hyvää olutta! Pulloon, hyllyyn ja ehkä pian kalloon?
Ensimaistiaiset otin kärsimättömänä viikon päästä pullotuksesta. Hiilihapottuminen oli onnistunut hyvin. Mutta. Olut tuoksui pahasti rasvalle. Diasetyyliä. Miten sitä nyt sinne tuli? En tiedä vieläkään. Rasvaisuus antoi saisonille aika muhkean ja pehmeän rungon, mitä vastaan minulla ei sinällään mitään ollut, paitsi ettei se nyt aivan tyyliin kuulu. Tai oikeastaan lainkaan. Tuoksussa rasvaisuus häiritsi paljon enemmän.
Viikkoa myöhemmin maistoin uudestaan. Voita ei ollutkaan missään. Ilmeisesti kyseessä oli ollut jokin kypsymisen välivaihe tai todennäköisemmin huono pullollinen. Oluthan oli aika hyvää. Tuoksu oli vähän mitätön, Saazin ja lievän hedelmäisyyden yhteispeliä. Maultaan melko ohut, mutta jälkimaultaan miellyttävä saisonmaisen happamuuden ja humaloinnin yhdistelmä. Otin heti perään toisen, lämpimänä. Se ei sitten ollutkaan niin hyvää vaan edellisistä eristä tuttu ärsyttävä mallasmehumaisuus tuli taas päällimmäisenä pintaan.
Sittemmin pari pulloa lisää juoneena olen todennut saisonini (jonka nimesin muotoon "Kai s'on Saison") juotavan hyväksi nimenomaan kylmänä, sellaisena 8-10 asteisena. Huoneenlämpöisenä ei toimi juuri lainkaan. Kärsivällisyyttä opetti saisonin teko ja antoi myös hieman luottamusta siihen, että erät parantuvat pikkuhiljaa.
---
Saisonin pullotettuani keitin melkein heti IPA-reseptini jonka päällä olin istunut jo kuukausia. Ainekset olivat odottaneet hyllyllä viikkoja saisonin ikuista käymistä päättyväksi. Resepti perustui netistä löytämääni Titan IPA klooniin, jota viritin sen verran, että käytin Chinookin tilalla Northern Breweriä kun ensin mainittua ei juuri silloin löytynyt. Muuten humalointi oli vahvasti Simcoe-Amarillo-painotteinen.
Keitin tällä kertaa kuutta litraa uutevierrettä, eikä sekään meinannut olla tarpeeksi vähän, mutta sentään keitto onnistui jälleen hieman paremmin kuin aiemmin. Keiton jälkeen tein sitten oikein kunnon amatöörimokan. Amatööri kun olen. Liemestä piti poistaa humalapussit. Apuväline jolla sen olisi sieltä saanut oli juuri vahingossa saastunut sen verran, etten desinfioimatta sitä viitsinyt käyttää. No... toisessa kädessä oli lämpömittari. Semmoinen pitkä, ohut ja lasinen. Sellainen joka särkyy pienimmästäkin kolauksesta. Sehän on mitä maan mainioin vipuvarsi, jolla nostella märkiä raskaita humalapusseja ylös. Jossain takaraivossa jyskytti ajatus "tämä se muuten on ihan järkyttävän paska idea", joten tietenkin kävin tuumasta toimeen.
Ensimmäinen pussi tuli oikein kauniisti ylös. Hyvinhän tämä toimii, mitä minä oikein jännitän. Toisen kohdalla mittari teki sen minkä kaikki jo arvasivat ja katkesi sitä tukevan etusormeni kohdalta. Katketessaan se leikkasi sormeen haavan. Sanoin pikaisen ns. "ärräpään", jonka tilanne vaati. Sen jälkeen tajusin, että vierteeseen meni juuri puolikas lämpömittari ja vuosin sinne lisäksi verta. Sanoin ns. "vitun vitun vittu" noin kaksikymmentäkolme kertaa äänekkäästi. Tässä vaiheessa päättelin pelin jo siinä määrin menetetyksi, että kalastin ehjällä ja paljaalla (tosin hyvin desinfiointiseoksessa juuri tovi sitten pyöritetyllä) kädelläni äkkiä lämpömittarin puolikkaan ja humalapussit pois ja löin kannen päälle. Mittari oli onneksi katkennut todella kauniisti, eikä vaikuttanut, että oluessa olisi lasinsiruja. Mittaneste oli edelleen mittarinpuolikkaassa ja oli sitäpaitsi värjättyä alkoholia, joten elohopeamyrkytyksestäkään ei lie pelkoa. Bakteereista ja vierteen infektoitumisesta sen sijaan oli. Veressä elävät mönkiäiset sitä tuskin saastuttavat, mutta paljaan käden työntäminen vierteeseen ei välttämättä ollut paras ratkaisu. Verikaste luultavasti tarkoittaisi myös sitä, että saisin juoda koko erän ihan itse.
Nestehiivan kanssa en aiempien pettymysten vuoksi tällä kertaa jaksanut pelautua vaan käytin kuivahiivaa, joka osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Ominaispainonäytteet tuoksuivat aluksi suorastaan taivaallisen hyvälle. Humalointi tuntui onnistuneen aromin puolesta viimeisen päälle nappiin. Maussakaan ei ollut valittamista. Paitsi sitten toiseksi viimeisessä mittauksessa ennen pullotuspäivää, kun jostain taustalta tuli kumma sivuaromi, jota en tunnistanut. Vähän hirvitti oliko se nyt sittenkin mennyt pilalle. Pääkäyminen porisi valmiiksi viikossa 1.067 -> 1.012, jonka jälkeen odottelin vielä viikon ennen pullottamista. Olin toivonut, että olut kävisi niin lähelle prosenttilukemaa 6,66%, että voisin väittää sitä oikeaksi. Se olisi sopinut näin saatanallisesti veriuhratun oluen vahvuudeksi. Loppupainokin olisi ollut silloin sen verran korkea, että olisi voinut odottaa hieman paksumpaa runkoa, mutta 73-77% tienoille mainostettu (safale us-05) hiiva yllätti 82% attenuaatiolla. Valmis n. 7,2% alkoholilukema on toki lähempänä Titan IPAa, jonka klooni tämä nyt on olevinaan. Pari päivää ennen pullottamista otin vielä näytteen, joka haisi vallan hirvittävälle. Kaadoin näytteen pois sen enempää sitä tarkkailematta varmana infektiosta. Pitihän sen joskus pilalle mennä kun käsineni menin sörkkimään. Pöntössä ei näkynyt kuitenkaan mitään infektoitumisen merkkejä, joten odotin pullotuspäivään ennen lopullista tuomiota.
Pullotuspäivänä toiseen tynnyriin lappoessa olut tuoksui odotusten vastaisesti oikein miellyttävälle simcoe-amarillo humaloinnille. Makukaan ei ollut hassumpi. Pinnan vajutessa alas selvisi mistä haju näytteissä johtui. Hiivaa oli kasvanut pöntön pohjalle niin paljon, että ottaessani hanan kautta näytteen, oli mukaan hörppäytynyt niin iso kasa hiivaa, että olin nuuhkinut käytännössä hiiva"kakkua". Olut itsessään vaikutti yllättäen hyvältä.
Viikon päästä avasin pullon. Olut oli periaatteessa hyvä, mutta suunniteltu n.80 IBUa ei kyllä toteutunut. Katkeruutta ei ollut lähellekään haluttuja määriä. Ilmeisesti alfahapot eivät ole irtoilleet kiehutuksen aikana, tai semmoinen tunne tästä on, tietoa ei lainkaan. Eli enkö ole vieläkään päässyt tarpeeksi hyvään keittoon? Seuraavan erän teen kahdella tai kolmella minikeitolla, jotta saan kunnon rolling boilin. Sitten pitää ruveta harkitsemaan välineiden päivittämistä tai kotiolutkokeilun lopettamista.
Kotioluen parissa -sarja seuraa kuinka Kallionsavolainen täysin kädentaidoton olutharrastajaurpo opettelee tekemään melko kehnoa kotiolutta. Uutteesta, koska välineistä ei ole muuhun.
Jälkikäteenhän sitä on ihminen viisaimmillaan. Siksi voi näin muutaman kuukauden jälkeen sanoa ensimmäisestä kotioluesta kirjoitellessani olleeni ehkä vähän liian innoissani siitä, että olin tehnyt jossain määrin juomakelpoista tavaraa. Tuli maistettua sitä enemmän sydämellä kuin järjellä. Aivan liian varhainkin sitä maistoin ja lopputulos parani huomattavasti kuukauden päästä, mutta ei se kovin hyvää lopulta ollut. Asiaintilan huomasi lähinnä siitä, ettei olutta tehnyt iltaisin juuri mieli tissutella vaikka hyllyt olivat pulloja pullollaan.
Jälkiviisaana olen päätellyt käyttäneeni aivan liian vanhaa nestehiivaa ja aivan liian vähän. Startteri olisi pitänyt tehdä. Toisekseen keitin aivan liian suuria vierremääriä ja ilman kantta tavaraa oli mahdoton pitää kiehumassa kerrostaloasunnon yhdellä huonolla ja vanhalla keittolevyllä (lieden levyt on niin epätasaisilla korkeuksilla, ettei useampia voi käyttää kerralla). 25 litran erä uutteesta 10 litran keitolla oli liian paljon. Toinen satsini kärsi pitkälti samoista ongelmista kuin ensimmäinen, paitsi, että olin laskenut humaloinnin siihen oikein.
Kolmanteen erään päätin tehdä saisonin. Tekisin hiivastartterin (ostamani nestemäinen saison-hiivakin osoittautui aika vanhaksi) ja 10 litran erän, niin vajaalla 6-8 litran keittokoolla vierteenkin saisi kiehumaan. Tietenkin olin mitenkään tutustumatta asiaan etukäteen tarkemmin, päättelin asian hyväksi ratkaisuksi vain koska saison on hyvää ja "sehän on sellainen maalaisolut, miten hankalaa se nyt voi olla"-ajatus oli kirkkaana mielessä. Tekaisin hieman mallia googletellen yksinkertaisen Saaz-humaloidun saison-reseptin ja kävin toimeen.Ei se surkea keittolevyä näyttelevä muljake sitten jaksanut oikein kahdeksaakaan litraa keittää ilman kantta, mutta sentään niin, että ainakin puolet ajasta sain oltua ilman kantta toimessa. Muuten keittopäivä meni hyvin ja olutkin lähti pulputtelemaan 1.052 alkupainostaan alaspäin, mutta jumahti sitten 1.035:n. Kukaan kun ei ollut kertonut, sillä keltään en ollut kysynyt, minkälainen pirulainen saison-hiiva on. Googlettelulla selvisi. Se on hidas ja kaipaa lämpöä. Kesäoluthan se on. Ja minä olen maailman pohjoisimmassa pääkaupungissa maaliskuussa vähän vetoisassa asunnossa ilman termostaattia. Hyviä ideoita otettiin vastaan.
Hyviä ideoita ei tullut, joten turvauduin parhaaseen mitä oli tarjolla: Laitoin käymisämpärille takin päälle ja vein sen lämpöpatterin lähelle. Kohta pulputus taas kävi ja pian se taas hyytyi. Pulputukseen ei kuitenkaan ollut luottaminen, kertoiva opaskirjat ja internet, joten otin tasaisesti ominaispainolukemia seuratessani saisonin piinaavan hidasta ja ilmeisen loputonta käymistä. Internetissä sanoivat, että pidä pintasi, kyllä se joskus pysähtyy, mutta viikkoja menee. Yhdessä vaiheessa koeluraus tuoksui niin vahvasti banaanille, että meinasin kaataa koko saavin viemäriin. Ei tässä oltu tekemässä hefeweizenia. Oppaan mukaan se kieli liian lämpimästä käymisestä, joten otin pönttöä hieman kauemmaksi patterista. Pian banaanisuus pitkälti hävisikin. 1.020... 1.017... 1.012... 1.009 Tässä vaiheessa olut oli käynyt primäärikäymistään 29 päivää ja siihen olut viimein jäi, kuten totesin päivän 34 mittauksessa. Olut tuoksui ihan miellyttävältä hedelmäiseltä ja maistuikin saisonmaiselta, joskin pieni banaani siellä taustalla edelleen vilahti. Jee. Melkein hyvää olutta! Pulloon, hyllyyn ja ehkä pian kalloon?
Ensimaistiaiset otin kärsimättömänä viikon päästä pullotuksesta. Hiilihapottuminen oli onnistunut hyvin. Mutta. Olut tuoksui pahasti rasvalle. Diasetyyliä. Miten sitä nyt sinne tuli? En tiedä vieläkään. Rasvaisuus antoi saisonille aika muhkean ja pehmeän rungon, mitä vastaan minulla ei sinällään mitään ollut, paitsi ettei se nyt aivan tyyliin kuulu. Tai oikeastaan lainkaan. Tuoksussa rasvaisuus häiritsi paljon enemmän.
Viikkoa myöhemmin maistoin uudestaan. Voita ei ollutkaan missään. Ilmeisesti kyseessä oli ollut jokin kypsymisen välivaihe tai todennäköisemmin huono pullollinen. Oluthan oli aika hyvää. Tuoksu oli vähän mitätön, Saazin ja lievän hedelmäisyyden yhteispeliä. Maultaan melko ohut, mutta jälkimaultaan miellyttävä saisonmaisen happamuuden ja humaloinnin yhdistelmä. Otin heti perään toisen, lämpimänä. Se ei sitten ollutkaan niin hyvää vaan edellisistä eristä tuttu ärsyttävä mallasmehumaisuus tuli taas päällimmäisenä pintaan.
Sittemmin pari pulloa lisää juoneena olen todennut saisonini (jonka nimesin muotoon "Kai s'on Saison") juotavan hyväksi nimenomaan kylmänä, sellaisena 8-10 asteisena. Huoneenlämpöisenä ei toimi juuri lainkaan. Kärsivällisyyttä opetti saisonin teko ja antoi myös hieman luottamusta siihen, että erät parantuvat pikkuhiljaa.
---
Saisonin pullotettuani keitin melkein heti IPA-reseptini jonka päällä olin istunut jo kuukausia. Ainekset olivat odottaneet hyllyllä viikkoja saisonin ikuista käymistä päättyväksi. Resepti perustui netistä löytämääni Titan IPA klooniin, jota viritin sen verran, että käytin Chinookin tilalla Northern Breweriä kun ensin mainittua ei juuri silloin löytynyt. Muuten humalointi oli vahvasti Simcoe-Amarillo-painotteinen.
 |
| Jauhoin erikoismaltaaksi carapilsiä kahvimyllyllä. Parempiakin ratkaisuja varmasti on. Esim. valmiiksi myllättyjen maltaiden ostaminen... |
 |
| Tässä vaiheessa humalapussi ei vielä tiennyt olevansa kaiken pahan alku ja juuri. |
Nestehiivan kanssa en aiempien pettymysten vuoksi tällä kertaa jaksanut pelautua vaan käytin kuivahiivaa, joka osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Ominaispainonäytteet tuoksuivat aluksi suorastaan taivaallisen hyvälle. Humalointi tuntui onnistuneen aromin puolesta viimeisen päälle nappiin. Maussakaan ei ollut valittamista. Paitsi sitten toiseksi viimeisessä mittauksessa ennen pullotuspäivää, kun jostain taustalta tuli kumma sivuaromi, jota en tunnistanut. Vähän hirvitti oliko se nyt sittenkin mennyt pilalle. Pääkäyminen porisi valmiiksi viikossa 1.067 -> 1.012, jonka jälkeen odottelin vielä viikon ennen pullottamista. Olin toivonut, että olut kävisi niin lähelle prosenttilukemaa 6,66%, että voisin väittää sitä oikeaksi. Se olisi sopinut näin saatanallisesti veriuhratun oluen vahvuudeksi. Loppupainokin olisi ollut silloin sen verran korkea, että olisi voinut odottaa hieman paksumpaa runkoa, mutta 73-77% tienoille mainostettu (safale us-05) hiiva yllätti 82% attenuaatiolla. Valmis n. 7,2% alkoholilukema on toki lähempänä Titan IPAa, jonka klooni tämä nyt on olevinaan. Pari päivää ennen pullottamista otin vielä näytteen, joka haisi vallan hirvittävälle. Kaadoin näytteen pois sen enempää sitä tarkkailematta varmana infektiosta. Pitihän sen joskus pilalle mennä kun käsineni menin sörkkimään. Pöntössä ei näkynyt kuitenkaan mitään infektoitumisen merkkejä, joten odotin pullotuspäivään ennen lopullista tuomiota.
Pullotuspäivänä toiseen tynnyriin lappoessa olut tuoksui odotusten vastaisesti oikein miellyttävälle simcoe-amarillo humaloinnille. Makukaan ei ollut hassumpi. Pinnan vajutessa alas selvisi mistä haju näytteissä johtui. Hiivaa oli kasvanut pöntön pohjalle niin paljon, että ottaessani hanan kautta näytteen, oli mukaan hörppäytynyt niin iso kasa hiivaa, että olin nuuhkinut käytännössä hiiva"kakkua". Olut itsessään vaikutti yllättäen hyvältä.
Viikon päästä avasin pullon. Olut oli periaatteessa hyvä, mutta suunniteltu n.80 IBUa ei kyllä toteutunut. Katkeruutta ei ollut lähellekään haluttuja määriä. Ilmeisesti alfahapot eivät ole irtoilleet kiehutuksen aikana, tai semmoinen tunne tästä on, tietoa ei lainkaan. Eli enkö ole vieläkään päässyt tarpeeksi hyvään keittoon? Seuraavan erän teen kahdella tai kolmella minikeitolla, jotta saan kunnon rolling boilin. Sitten pitää ruveta harkitsemaan välineiden päivittämistä tai kotiolutkokeilun lopettamista.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.