München - osa 1: Biergarteneita ja döneriä

Jos pitäisi tehdä top 10 -lista paikoista, joissa olutharrastajan olisi hyvä matkailla, olisi Saksa ja eritoten Baijeri mukana luultavasti jokaisella itseään kunnioittavalla listalla. Ei tarvitse kuin sanoa "Saksa" ja stereotyyppiset mielikuvat heräävät. Bratwurstien, takatukkien, panssarivaunujen, huonon pornon ja viiksien seassa on väistämättä aina olut. Joten kun olutharrastajan ystävä ilmoittaa uudeksi kotipaikakseen Münchenin, ilmestyy olutharrastaja nopeasti kylään.

Baijerilla on pitkä ja rakas historia oluen kanssa. Siellä on maailman pisimpään yhtämittaisesti toiminut panimo Weihenstephaner. Baijerissa säädettiin 1516 kuuluisa oluen puhtauslaki reinheitsgebot, joka on varjellut ja vainonnut saksalaisia ja muunkin maalaisia oluen valmistajia siitä lähtien. Baijerissa ollaan oluen suhteen perinteikkäitä. Ja aika tylsiä. Suurin osa seudun panimoista valmistaa vaalean lagerin eli hellesin, tumman eli dunkelin ja sitten samanmoiset vehnäoluena (hefe-weiss ja dunkel hefe-weiss). Toisinaan menoa maustetaan bockilla tai jopa doppelbockilla.

Paikkahan on eritoten vehnäoluen ystävälle taivas, mutta itse (en niin kovana vehnäoluen ystävänä) halusin matkallani eritoten löytää uudestaan vaalean lagerin. Melkein kaikkihan aloittavat oluenjuontinsa vaalealla (teollisuus)lagerilla, suurin osa ikävä kyllä myös pitäytyy siinä. Olutharrastajana niistä kuitenkin maukkaampien tyylien myötä paljolti etäytyy ja vaaleat lagerit, hyvätkin, tuntuvat monesti kovin valjuilta. Baijerin pääkaupunki tuntui hyvältä paikalta etsiä lagerin olemus uudestaan, sillä siellä lager osataan. Sää tuki tätä lager-missiotani, sillä koko viikon porotti yli 30 asteen helle, eikä dunkeleita tai bockeja liiemmin tehnyt mielikään.

Olin Münchenissä viikon, käväisten hieman ympäristössä, mutta kauemmaksi en eksynyt. Bambergin panimokaupunki toki houkutteli, mutta jätin budjettisyistä toiseen kertaan. Erottelen matkaraportin kolmeen osaan. Tässä ensimmäisessä käyn läpi biergarteneita ja ruokaa, seuraavassa pari panimovierailua ja viimeisessä retken herättämiä ajatuksia, sivuten myös luultavasti paljon otsikoissa ollutta rakkaan peruspalveluministerimme sammakkoa ja suomen alkoholipolitiikkaa.

Biergarten - miksei näitä ole muualla?

Kai näitä telttakepeiksikin voi kutsua.

München tunnetaan tietysti erityisesti Oktoberfestistä, jolloin miljoonia ihmisiä saapuu holtittoman kokoisiin
hedonistisiin kekkereihin nahkahousuissa juomaan olutta isoista tuopeista, syömään pretzeleitä ja bratwurstia dirndl-asuisten tarjoilijoiden kantaessa pöytiin lisää. Oktoberfestiä varten kaupungin Theresienplatz-aukiolle rakennetaan "telttoja" ja vain kaupungin rajojen sisällä olevilla "kuudella suurella" panimolla (Hofbräuhaus, Löwenbräu, Paulaner, Augustiner, Spaten ja Hacker-Pschorr) on oikeus teltan pitämiseen. Festit alkavat vasta syyskuussa, mutta "teltat" olivat jo rakenteilla. 

Yksi harvoista dunkeleista ennen kuin helle
teki selväksi juoman värin.

Samaan tunnelmaan pääsee kuitenkin näköjään jo muulloinkin kesästä, sillä kaupunkin on täynnään keskikokoisesta valtavaan (Hirschgarteniin mahtuu 8000 henkeä) vaihtelevia biergarteneita. Tarjoilijat ovat dirndleissä ja jostain mieltä vääristävän ihmeellisestä syystä ihan tavalliset Müncheniläiset pitävät lederhoseneita kolmenkymmenen asteen helteessä. Aloitimme kaupunkiin tutustumisen eeppisellä lähes kymmenen tunnin biergarten-kierroksella. 

Chinesischer Turmin biergartenia

Liikkeelle lähdimme valtavan Englischen Garten -puiston järven reunalla olevasta hillityn kokoisesta Seehaus-biergartenista. Muodostin suullani ensimmäisen kerran "ein maß Helles, bitte", eli litran tuoppi vaaleaa Helles-lageria kiitos. Iso pretzel völjyyn ja kassalle. Biergartenit ovat panimoittain hallittuja, joten panimoita niissä ei voi vertailla. Eikä olutvalikoimaakaan hankalaksi ole. Yleensä oli tarjolla Helles, Dunkel ja Weissbier, sekä kaikista limsan kanssa sekoitukset (radler lagereille, "russ'n" vehnäoluelle). Biergarteniin tullaan kaljalle, ei nenä lasissa pätemään.

Matka jatkui puiston turismin ytimeen Chinesischer Turmille eli kiinalaiselle tornille. Hämmentävä pseudokiinalainen tönö seisoi keskellä suurta Hofbräuhausin biergartenia. Tornissa soittaa kuulemma ajoittain päihtynyt humppabändi, mutta nyt Eläkeläisiä tai muitakaan ei näkynyt. Sieltä turismin hajua seuraten siihen Müncheniläiseen kapakkiin, eli keskustaan Hofbräuhaus Am Platziin. HBH on entinen Baijerin hovipanimo ja keskustan bierkeller/garten on paljon historiaa nähnyt paikka ja ehkä yksi maailman tunnetuimmista juottoloista, joten olihan siellä käytävä. Hofbräuhaus Am Platzin sisäpihan biergarten oli täynnä, olettaen turisteista, joskin ulkomaankieliä kuului kovin vähän.

Pari maßia saa paatuneellekin
olutblogistille virneen huulille

Siirtymä Augustiner-Kelleriin, valtavaan tuhansia ihmisiä vetävään biergarteniin, jossa oluenlaskijan toiminnan seuraaminen on oma hupinsa kun ukko laskee isosta tynnyristä litran tuoppeja riviin hiki päässä taukoamatta, eikä meinaa pysyä siltikään tahdissa. Iltapäivän kallistuessa illaksi paikka oli koostaan huolimatta niin täynnä, että vapaata pöytää joutui jopa etsimään (torstaina!). Augustiner on kaupungin suosituin panimo, mutta en suoraan sanoen ymmärrä miksi. Paulaneriin, HBH:n ja jopa Löwenbräuhun verrattuna panimon oluet ovat aika surkeita esityksiä. Hinnastakaan ei tuntunut olevan kyse. Illan viimeisenä biergartenina koeteltiin vielä kotimatkan varrella ollut, Löwenbräun alkuperäisen panimon Löwenbräukeller. Panimon dunkel oli melko keskinkertaista.

Löwenbräukeller saavutettiin pimeän
aikaan hämärissä olosuhteissa.

Ensimmäisen päivän rietastelusta jäi käteen lähinnä seuraavat mullistavat opit: 

-Tasokas lager on helteellä hyvää. 

-Litran tuoppi oli epäuskostani huolimatta yllättävän toimiva astia. Jotenkin ihmeellisesti olut pysyi viileänä eikä väljähtynyt, vaikka tuoppia siemaili tunnin.

-Biergarten on käsittämättömän hieno keksintö. Paikalle saa tuoda omat piknik-eväät ja joissakin garteneissa lapsille on telmimispaikat sivummalla. Suurin osa kansasta ei suinkaan ollut paikalla päihtymässä (toki niitäkin oli) vaan viettämässä piknikiä / parilla ystäviensä parissa. Tämä siitä huolimatta, että hanasta tarjoiltiin paheellista "nelosolutta" litran tuopeissa.

Myöhempinä päivinä biergarteneissa tuli istuttua hieman hillitymmin. Toispuol-Isar-jokkee oli erityisen näyttävä Hofbräukeller, jossa huvitti paikan periaate, ettei iltaneljän jälkeen tarjoilla enää "pieniä" puolen litran tuoppeja. Silti kukaan ei tuntunut olevan paikalla syntihumalassa tai matkalla turmioon.

Ruoka - Kaikkea ei baijerilainenkaan osaa

Ennalta olin ottanut asenteekseni syödä matkan aikana erityisesti perinteisiä Baijerin herkkuja: Bratwurstia, Weißwurstia, sianjalkaa ja pretzeleitä. Sekä modernit saksa-klassikot: Döner-kebabia ja Curry-wurstia. Osaksi kiitos säälle, homma jäi kuitenkin alkutekijöihinsä. Torstaina Chinesischer Turmilla nauttimani bratwurst-annoksen jälkeen en halunnut koskea makkaraan moneen päivään. Sunnuntaina päivälliseksi vetämäni currywurst varmisti, ettei wurstiin tarvitsisi iskeä käpälöitään enää koko reissulla, joten paikallinen erikoisuus keitetty aamupalamakkara Weißwurst jäi kokematta. Kuuleman mukaan en paljoa menettänyt.

Perjantaina vierailimme Hofbräuhaus Am Platzia vastapäätä olevassa Ayingerin Wirsthaus hotellin
ravintolassa. Ayinger on lempipanimoni seudulta (tai Saksasta) ja paikan ruokia oli erityisesti kehuttu jossain internetin sopukoissa. Sianjalka oli toki ihan hyvää, mutta annos oli valtavuudessaan sitä luokkaa, että tunsin itseni täydeksi vielä kuusi tuntia myöhemmin. Lisukkeena olevat knöödelit lähinnä kuvottivat. Seurueen punaista lihaa syömätön oli menun kanssa yhden sienikeiton varassa, joten siltäkään osin paikallista ravintoa ei voi juuri suositella. Pretzelit sentään tekivät sen tehtävän mikä niille on suotu: loivat janon.

Dönerit olivat kuitenkin huippuluokkaa (ja halpoja) ja dürüm-döner suussa jäi vähän kaivelemaan miksi kukaan koskaan ostaisi ruokaa biergarteneista. Paikalle saa tuoda omat eväät ja garteneiden oma tarjoilu on lähinnä erimuotoisia makkaroita ja maustamatonta paistettua kanaa ylihintaan. Naapurista saa neljällä eurolla kaikki unelmat täyttävän kebabin, jonka saa tuoda biergarteniin syötäväksi, niin miksi vaivautua? 

Puhumattakaan siitä, että München on kansainvälinen miljoonakaupunki. Erityisesti etsimättä bongasin seudulta ainakin kreikkalaista, italialaista, turkkilaista, marokkolaista, libanonilaista, vietnamilaista, kiinalaista, japanilaista, intialaista, etiopialaista, afganistanilaista sekä uiguurien sapuskaa. Paikalliset rasva- ja tärkkelyspanokset saivat jäädä nopeasti omaan arvoonsa. Parhaan ruokani matkalla söin Deutsches Museumista hieman eteenpäin olevassa Afgaaniravintolassa nimeltä Chopan.

Osassa 2 luvassa erikokoisia ja erimuotoisia vierailuja erikokoisiin ja erimuotoisiin panimoihin.