München - osa 2: Panimojen tienoilla

Panimovierailuni Münchenissa olivat enemmänkin panimojen tienoilla vierailuja kuin itse panimoissa pyörimistä.

Weihenstephaner

Suunnitellessa matkaani mietin käyväni lauantaina Ayingerissa ja tiistaina Weihenstephanerissa, jälkimmäisen opaskierrokset kun ovat vain alkuviikosta saatavilla. Jossakin vaiheessa ennen matkaa onnistuin pieraisemaan aivoissani niin, että päivät kääntyivät, joten lähdimme vahvalla tunteella Weihenstephaneriin jo lauantaina. Harvinaisen huono ratkaisu niin kuin tulette huomaamaan.

Missä se panimo nyt on?

Weihenstephaner on Freisingissä Münchenin pohjoispuolella, lentokentän lähistöllä. Freisingiin pääsee näppärästi ja halvalla ottamalla paikallisjunan. Heti asemalta voi spotata "Weihenstephan" kyltit, jotka vaikuttavat hirveän avuliailta, mutta ovat ilmeisesti jonkin sortin saksalainen käytännön pila. Kyltit nimittäin johdattavat kiemurtelevalle kävelypolulle, joka on kyllä ihan nätti, mutta mitään järkeä siinä ei ole entiseen luostariin suunnistuksen kannalta. Bonuksena "Weihenstephan"-kyltit loppuvat juuri siinä vaiheessa kun viimein tullaan kukkulan juurelle, jonka laella panimo on. Tietysti kukkulan itsensä nimi on Weihenstephan, joten tämä hyväksyttäköön. Tilalle ilmestyy kylttejä, jotka opastavat johonkin mystiseen kulttuurikeskukseen tjsp.

Tässä välissä voitte visualisoida rehellisesti lihavan blogistinne kiipeämässä korkealle kukkulalle kolmenkymmenen asteen helteessä. Se ei ole kaunista se. Tulipahan jano.

Perinteiseen baijerilaiseen kaupanpitoon kuuluu
asiakkaiden ja muiden tulonlähteiden välttely.

Lopulta kukkulalle johtava kävelytie loppu yllättäen ja pienet portaat pusikon läpi johdattavat... panimon takapihan parkkipaikalle. Kävelypelillä liikkuvia ei selkeästi oltu odotettu valitsemastamme suunnasta. Toisesta suunnasta tuleva autotie vaikuttikin sitten paljon järkevämmältä. Heti kättelyssä edessä on panimon "getränke shop" eli juomakauppa, johon tietenkin suuntasimme. Paitsi, että se oli lauantaina kiinni. Koska kuka nyt lauantaina kävisi nähtävyyksiä katsomassa ja rahaa tuhlaamassa?

Kaupalta ylempänä olevassa biergartenissa ja bräustuberlnissa vihattiin rahaa huomattavasti vähemmän, joten sammutimme kapuamisesta tulleen janon mitä pikimmiten. Tarjolla oli käytännössä panimon koko perustuotanto bockeja myöten. Infiniumia mainostettiin kovasti, mutta lauantaina sitä ei mistään saanut ostettua. Pahimman janon sammutettuani ostin ehkä koko Saksan suolaisimman pretzelin ja sammutin janoa vähän lisää. Janon mentyä läksin vaeltelemaan ja etsimään mahdollista panimokierrosta. Sitä ei tietenkään löytynyt, koska olin sotkenut päivät. Hieno ja miellyttävä puutarha paikassa kuitenkin oli ja panimolaitteistoja pystyi ihmettelemään ikkunoista.

Kirottuani itse järjestämääni sotkua, odotukset Ayingin vierailua kohtaan olivat melko matalalla.

Augustiner, Hacker-Pschorr, Gliesinger

Kevyenä välipalana maanantaina käväisin tarkastamassa muutaman muun panimon tienoot. Ensimmäiseksi tielle osui Augustinerin Bräustuben Augustinerin panimon kulmalla. Vahvasti perinteiseen baijerilais-malliin sisustettu oluttupa tarjosi perusbaijerilaisen, tosin tasokkaan oloisen ruokalistan, joka kuitenkin jäi testaamatta, ja yhdet halvimmista tuopeista seudulla. Oikeastaan halvempia näin vain Schwabingin kaupunginosan baarialuella satunnaisessa baarissa, joka tarjoili oluensa likaisesta hanasta, eikä muutenkaan herättänyt erityisemmin luottamusta. Panimon ravintolan Edelstoffissa ei toki ollut mitään hanavikaa, mutta kuten aiemmin mainitsin, Augustiner ei oikein vakuuttanut minua.

Hacker-Pschorrin panimon ravintola (kyseessä onkin erillinen panimoravintola H-P Bavaria Bräu, kts. kommentit) biergarteneineen on kivenheiton päässä Augustinerista vähän vähemmän
perinteisessä rakennuksessa. Valtavan brutalisti-tyylisen betonimöykyn laidalla on yllättävän viihtyisän oloinen paikka, joka maanantaina vähän puolen päivän jälkeen paikalle saapuessani kaikui (ei niin yllättäen) tyhjyyttään. H-P ei erityisemmin ollut ilahduttanut minua oluillaan aiempina päivinä. Helles oli ohutta ja dunkel melko mitäänsanomatonta. Kausioluena paikalla ollut dunkles hefe sentään onnistui olemaan ihan toimiva ja olisin antanut vanhalle panimolle jo armoa, ellei henkilökunnan toiminta olisi masentanut. Jonkun paran helles-tuoppia täytettiin samalla kun omaa vehnäistäni ja hellesin tynnyri loppui kesken. Tuskastuneelta näyttävä tarjoilija kirosi ja laski sitten tuopin täyteen vedellä. (Tiedän, että saksalaiset joskus haluavat oluensa limsalla tai vedellä laimennettuna, mutta tässä oli kyllä kyseessä ihan selvästi tarjoilijan laiskuus) Ei näin.

Kuvan pyöräilijä ei liity uutiseen.

Viimeisenä maanantain aktiviteettina vaelsin ratebeeristä bongaamani pienpanimon Gliesingerin tietämille Gliesingin kaupunginosaan. Panimolla ei ollut mitään kapakkia tai muuta sellaista, mutta kaupunkitalon takapihalla olevalta lastauslavalta pystyi ostamaan panimon tuotteita mukaan. Panimolla ei ollut käyntihetkellä tarjolla kuin yhtä olutta, kellerbieriä. Paikalliset käynevät oluensa koreittain, joten sälliä hieman huvitti kun ostimme vain pullot mieheen. Pienpanimo sai siis myydä oluttaan omasta panimostaan ihan vapaasti ulos, eikä sen ostettuaan tullut yhtään enemmän alkoholismi mieleen kuin aiemminkaan. Ajatella. Käymisen väärti paikka ei kyllä oluensa puolesta ole. Gliesinger Kellerbier oli ehkä huonoin reissussa juomani olut, vetinen, makean mallasmehuinen ja surkeasti humaloitu.

Ayinger

Kyseessä on joko maibaum tai
huono itsetunto.

Ei Baijerin panimoista suurin, mutta ehkä kaunein, niin oluiltaan kuin sijainniltaankin. Pikkuruinen Ayingin kylä Münchenin kaakkoiskulmalla on koti panimolle, joka on vuosia ollut saksalaisista panimoista suosikkini. Ayingerin perinteikäs yksityispanimo tekee Baijerin perinteisiä tyylejä huolella ja taidolla, tuoden leipäisen talonmakunsa kautta oluihinsa syvyyttä mitä monelta muulta uupuu. Ayinger Hell ei vaadi kumppaniksi pretzeliä, sillä se maistuu jo lasissa ja Celebrator on se doppelbock mihin muita verrataan (noh, siihen ja Salvatoriin).

Ayingin kylään pääsee keskustasta S7-paikallisjunalla noin tunnissa, ellei satu sellaiseen, joka menee matkalla rikki, kuten itselleni kävi. Päivälippu kakkoszonen reunalle kustantaa alle kympin, joten mikään suursijoitus vierailu ei ole.

Heti kylään tultua käy selväksi, ettei siellä paljon muuta olekaan kuin panimo. Aseman vieressä on biergarten, josta laiskemmat voivat Ayingerinsä pokata, jos ei jaksa itse panimolle asti vaeltaa. Nykyinen panimo itse on noin puolen kilometrin päässä asemalta ja panimon vanha paikka noin vajaan kilometrin päässä majataloineen ja ravintoloineen. Suuntasin ensin ravintolalle. Matkalla voi todeta panimon hallinnan kylän elämästä: uuden karhealta näyttävän omakotitaloalueen kadut on nimetty panimon perustajan Franz Inselkammerin ja oluen raaka-aineiden mukaan. Tai no, humalan, maltaan ja ohran.

Ich frage euch: Wollt ihr den totalen Röstzwiebel?

Tiistaina puoleltapäivin niin kylä kuin panimon ravintolakin olivat seesteisiä, lähes uneliaita. Ensi töikseni painelin Ayinger Bräustuberlnin biergarteniin lounaalle ja hellesille. Koska kyseessä oli ihan kunnon ravintola, oli perusbaijerilainenkin eväs jopa houkuttelevaa. Annoskoot tuntuivat tässäkin Ayingerin paikassa melko valtaisilta. Sipulipihvini röstzwiebelit olisivat riittäneet pienelle perheelle vuodeksi. Olut oli odotetusti hyvää, niin helles kuin kellerbierkin. Kello kuuden jälkeen illalla olisi ollut tarjolla tuoretta Jahrhundertbieriä suoraan panimolta. Kaiken kaikkiaan Bräustuben oli miellyttävä paikka pohtia junakartan fantasianimiä (jos paikassa nimeltä Dürrnhaar ei asu muinainen pahuus, niin missä sitten?) ja matkan aikana kaukaisuudessa siintäneitä vuoria.

Hotellin ja bräustubenin vieressä on panimon vanhoja rakennuksia, joita voi käydä ihastelemassa, jollei ole jo tässä vaiheessa kyllästynyt kylän täydelliseen idyllisyyteen. Kävelemällä nykyiselle panimolle voikin sitten saada siitä vuosisataisten alppitalojen, kirkonkellojen ja kukonlaulun säestämän kyläidyllin synnyttämästä kateudesta pienen tauon. Uusi panimorakennus kun on moderni teollisuuslaitos. Jotta ei tulisi epäselväksi, minne on saavuttu, on laitoksen portilla panimon nimi noin satakaksitoista kertaa erilaisissa kylteissä ja lipuissa. Parkkipaikan takana olevan rakennuksen ikkunassa olutpullot kilisevät pullotuskoneen läpi tyhjänä oikealta sisään ja täytenä vasemmalta ulos. Ayinger pistää pulloon ja minä kaadan kalloon, runoili jo Vexi Salmi.

Laitoksessa on myös panimoturisteille kauppa, josta nappasin mukaan pari tuoppia ja panimon perusvalikoiman (ilman Celebratoria tosin) sisältävän siksarin kiitokseksi majoituksen tarjonneelle kaverille. Hetken mielijohteesta otin myös pienen pullon Hopfengoldia, humalalla ja yrteillä maustettua tiukkaa viinaa. Kaupan vieressä oli myös jonkinlainen näyttelytila jossa vaikutti olevan kaikenlaista panimoon liittyvää sälää, mutta ovet olivat kiinni. Koko panimossa ei myöskään tuntunut olevan paikalla ketään muita kuin minä ja kaupan myyjä, joten totesin itselleni kuolemanhiljaisuuden ytimessä, ettei täälläkään tainnut panimokierrokselle päästä.


Forschungsbrauerei

Matkan varrella Ayingerista takaisinpäin voi näppärästi pysähtyä Perlachin asemalla ja käväistä Forschungsbrauereissa, eli "tutkimuspanimossa". Kyseessä on pieni lähiöpanimo (kuvassa näkyy ikkunasta panimon ilmeisesti pääkeittoastia), jonka nimen tarkoitusperät eivät aivan minulle aivan auenneet. Webbisivuilta päätellen tutkimusta tehdään ilmeisesti lähinnä laitteistosta (?). Oluttyylit olivat kuitenkin vanhat tutut baijerilaiset.

Paikka mainostaa bockiaan niin räikyvän isolla tekstillä, että vaikka ensiksi ottamani helles ei vakuuttanutkaan, päätin maistaa vielä pienen bockin ja seurata vaivihkaa naapuripöydässä vaikuttaneita lähiön viiksi- ja takatukkamestareita. Bockin maisto olikin ihan hyvä ratkaisu, mainostus kun ei ollut mitään turhaa puhetta. Erinomaisen maltaisen täyteläistä bockia.

Jos bockittaa, ihan hyvä välipysähdys.

Getränke Oase


Tämä ei ole panimo vaan juomakauppa. Getränke shopeja on ympäri Münchenia, mutta sellaisen löytäminen, jossa olisi tavallisesta poikkeava olutvalikoima ei ole ihan helppo tehtävä. Olin ratebeerin kautta ottanut selville tämän Getränke Oasen sijainnin ja se osoittautuikin ihan hyväksi.

Pienessä kaupassa on hyvää englantia puhuva myyjä, joka selkeästi on harrastaja itsekin, sen verran sälli innostui kun menin oluita poimimaan ja kyselemään. Olutvalikoima ei varsinaisesti ole suuren suuri, mutta se keskittyy nimenomaan saksalaisiin moderneihin "craft beer"-pienpanimoihin. Niiden lisäksi saatavilla oli joitain itävaltalaisia, sekä lisäksi erään paljon melua pitävän skotlantilaisen koirapanimon tuotteita.

Mukaan lähti kymmenen pulloa, juuri sen verran mitä sain matkalaukkuuni mahtumaan paluumatkalle jo ostamieni oluiden sekaan. Lähinnä ipoja ja pari muunkinlaista, niin voi tarkastaa osaako saksalainen tehdä muutakin kuin lageria ja vehnäolutta. Arvioita seurannee lähitulevaisuudessa.

------

PS: Pieni SOPP 2013 raportti tullee ennen München osa kolmosta.