Otin tämän vähäisemmän Asimovin (kaikki tuntenevat sen tärkeämmän **) kirjan lukuun, koska jo aiemmin lainaamani pätkä ihastutti asenteellaan sen verran, että se on hyvä lainata tähän uudestaan:
"I've become a firm adherent of the notice that wine is for drinking, not tasting."
Kun näin sanoo mies, joka voi työpäivänään maistaa kymmeniä viinejä, on kirja luettava.
Asimovilla on hienon maanläheinen no-nonsense asenne viiniin ja onkin yhdeksi tehtäväkseen kirjansa kanssa ottanut nimenomaan yrittää purkaa kaikkea viinimaailmaan liittyvää hömppää ja teennäisyyttä, joka hänen mielestään aiheuttaa ihmisissä viinikammoa. Viini on Asimovin mielestä ei sen vähempää tai enempää kuin elintarvike, jonka nostaminen kultaiselle vaikeasti lähestyttävälle jalustalle ei ole hyödyllistä kenellekään. Kun mielikuva on sellainen, että viinistä pitää tietää hirveästi ja osata löytää arvioijien tavoin kaikenlaisia kryptisiä hajuja ja makuja, ei tavallinen ihminen Asimovin mielestä uskalla lähestyä viiniä harrastuksena tai edes juomana ja näin hyvät viinit jäävät kokematta. Ihmiset aloittavat aina keskustelut sanoilla "Minä kun en mitään viinistä tiedä..." Ei välttämättä pitäisikään, argumentoi Asimov, kunhan juo viiniä jos siitä tykkää ja lähestyy sitä pelottomasti mielenkiinnolla.
Kirja on alaotsikoltaan "memoir and manifesto" eli muistelma ja julistus. Rakenne seuraa alaotsikkoa: noin joka toinen kappale on Asimovin muistelmaa siitä miten hän päätyi rakastamaan viiniä ja kirjoittamaan niistä työkseen niin näkyvälle pallille kuin NYT:in viinikriitikon paikka on. Joka toinen on sitten puolestaan Asimovin viinifilosofiaa siitä, miten viinistä pitäisi puhua ja mikä viinimaailmassa ja -kirjoittamisessa mättää.
Olutharrastajana pidin molemmista puolista, mutta erityisesti "filosofisemmasta" puolesta. Kirjan kertomasta viinimaailmasta löytyy paljon yhtymäkohtia olutmaailman trendeihin ja ongelmiin. Oluesta harrastukseksi kirjoittavana pidin erityisen arvokkaana Asimovin kaltaisen ammattilaisen tervettä ja virkistävää suhtautumista makuarvioihin ja pisteytykseen. Asimov parjaa esoteeristen ja ylirunollisten hajujen ja makujen kuvailua viiniarvioissa turhiksi detaljeiksi, joista on viinin ostajalle hyvin vähän hyötyä ja suosii kuvailua makusanalitanioiden sijaan oikeilla adjektiiveilla, jotka kuvaavat juoman luonnetta (voimakas, paksu, jne.) ja kertovat näin todennäköisesti paljon paremmin kuluttajalle sopiiko viini hänen tarkoituksiinsa kuin se, että viinissä maistuu maduro-tupakka ja häivähdys mustaherukkatahnaa.
Samoin, tosin vähemmän ankarasti, Asimov kritisoi viinien pisteytystä. Viinimaailmassa sillä on samat ongelmat kuin olutmaailmassakin: vahvanmakuiset juomat dominoivat pisteissä, eikä perin loistavat kevyemmät viinit pääse esille. Viinimaailmassa kriitikoiden reittausnumeroilla on vielä suurempi vaikutus viinin myyntilukuihin kuin oluessa. Olutmaailmassa yksittäisillä kriitikoilla ei ole aivan niin paljon sananvaltaa ja "meilläpäin" styrankina toimivat reittaussivustojen massat. Itse esim. toivoisin, että Ratebeer tekisi jossain määrin järkevästä tyylipisteytyksestä sen prominentimman pisteen. Ihan vain siksi, että esim. imperial stoutin ja pale lagerin vertailu keskenään on melko järjetöntä. Kun ensimmäinen saa muka-yhteisellä asteikolla 70p ja jälkimmäinen 40p, antavat pisteet minusta väärän kuvan kummastakin oluesta ihmiselle, jolle tämä voimakkaiden oluiden suosiminen ei ole selvä (tyylien sisäiset pisteet 11p ja 99p btw.).
Asimovin opastus ja argumentointi paremman viiniarvioinnin ja -kirjoittamisen puolesta on vakuuttavaa ja varmasti tulee vaikuttamaan omiin arvioihini jatkossa. Suosittelen jokaiselle olutblogistille ja muulle juomista kirjoittavalle luettavaksi vähintään kirjan lukuja "The Tyranny of the Tasting Note" ja "Drinking by Numbers"
Asimov myös puolustaa kovasti pieniä luonteikkaita viiniä tekeviä tuottajia julistusluvuissaan, mutta ennen kaikkea, kuten nimestä voi päätellä, How to Love Winen julistuspuoli on kuitenkin argumentti sen puolesta, että viiniä tulisi ennen kaikkea rakastaa ja siitä tietäminen on vain detaljia, joka kertyy kun asiaa rakastaa. Tieto on arvokasta, mutta sen ei tulisi olla jutun pääasia. Tästä erityisesti tykkäsin kirjassa. Oluessakin kun on paljon asioita, joita voi tietää, mutta joilla ei oikeastaan nauttimisen kannalta ole suurtakaan väliä. Asioihin tulee perehdyttyä enemmänkin sen takia, että ne liittyvät asiaan, johon on rakastunut. Sen rakastumisen on kuitenkin tapahduttava ensin ja jatkuttava.
Simpsonien viime kauden toiseksi viimeisessä jaksossa "The Saga of Carl" juuri lottovoiton saanut Moe suunnittelee rahankäyttöään jotenkin näin: "I think I'll be the guy who's really into hot sauce."
Ikuinen luuseri Moe päättää olla tyyppi, joka on tosi innostunut tulisista kastikkeista, korvikkeena omalle persoonattomuudelleen. Moni varmaan tekee näin, mutta kun eihän se tietenkään toimi niin. Olutta tai viiniä tai juustoa tai chiliä tai viskiä tai tulista kastiketta tai jazzia tai mitä tahansa voi puhtaasti järkipohjalta lähteä opiskelemaan, tottakai, mutta nautinnot ovat kuitenkin lopulta tunnepohjaisia asioita, eikä tunteita voi yleensä aivan niin hyvin hallita. Se, että päättää rakastaa viiniä tai olutta on yhtä epänormaalia kuin että päättäisi rakastaa vaimoaan. Spontaanisti rakastuminen sen sijaan...
*Jos muuten löytyy, niin nyt infoa tänne. Päätän heti ruveta piimäfaniksi, vaikken ole sitä koskaan edes juonut.
**Päivitys 6.3.2014: Nolosti tänään twitterissä Eric itse kommentoi olevansa Isaacin, tuon ehkä sci-fin kulta-ajan kovimman jätkän, veljenpoika. Nolosti, koska olin juuri sanonut, että ei ne mitään sukua ole.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.