Clanconnel McGrath's Irish Red Ale (+nillitystä nillittämisestä)

McGrath's Irish Red Ale
Panimo: Clanconnel Brewing
Maa: Pohjois-Irlanti

Tyyli: Irish Red Ale
Alkoholia: 4,3%

Pisteet: 3/5
Lyhyesti: Hyvä toffeinen Irish Red.

Irlantilainen punainen ale on ollut pitkään yksi suosikkityylejäni. Se on brittibitterin hyvin läheinen sukulainen, vähän karamellisempi ja mallasvoittoisempi, mutta ei aivan skottioluiden tunnelmiin asti. Irkkurediä ei ihan hirveän monelta panimolta tule. Arkkityyppi lie nykyään Guinnessin valmistama Smithwicks (vinkki: lausutaan tilattaessa "smiddicks"), Stoutin rinnalla paikallinen perusolut, johon Irlannissa asuessa ehti oikeastaan kyllästyä. Suosikkini tyylistä on O'Haras Irish Red, myös Molings Irish Redinä joskus myyty.

Pohjois-Irlantilaisen 2008 perustetun pikkupanimon oluet on nimetty 1800-luvun kilpavinttikoiran mukaan Master McGrath'siksi. Jos jotain aristokraattisemman britteinsaarelaisempaa keksitte niin kertokaa. Sarja sisältää viisi erilaista olutta, joista nr. 1 on tämä perinteinen Irish Red. Olut on 4,3 prosenttisena ruokakauppavahvuista ja kellahti omaan koriini Kampin K-Kaupasta 5 euron hintaan, joka on ko. kaupan toisinaan melko järkyttävään hintatasoon nähden melkein normaali.

Punaruskea olut. Pieni, mutta melko kestävä vaahto. Tuoksu on ehtaa red alea tai makeaa bitteriä: Kasoittain toffeemallasta, palanutta karamellia, brittihumalaa (Goldingsia ja Fugglesia ainakin epäilisin).

Hieman kova suutuntuma, taustalta pieni metallisuus, jonka normaalisti laskisin virheeksi, mutta joihinkin brittialeihin se sopii kunhan ei mene liialliseksi. Makea, toffeinen mallas edellä menevä maku, jonka brittihumalointi tasoittaa, mutta jättää silti loppupäänkin makeahkoksi. Hieman hedelmäisyyttä seassa. Tyylissään erinomainen, hyvin perinteinen irish red. Hieman tasapainoisempi humalointi olisi antanut 4/5, mutta nyt näin.

Alkumaistelun jälkeen loput meni miedon kanachilin kanssa. Siihen en välttämättä suosittelisi.

---

Teerenpeli laajentaa ja Hatebrew-kaksikko on Hiidellä panemassa olutta, mutta viikon eniten palstatilaa saanut Suomeen liittyvä olutuutinen oli tietysti Brewdogin ilmoitus siitä, että tulevat Helsinkiin ja etsivät kumppania sitä varten.

Suomen olutskenen reaktiota on ollut jotenkin huvittava seurata. Brewdogin baarin saaminen Suomeen kun on yksinomaan hyvä asia, mutta asiasta ei voi iloita liian kovaan ääneen, koska Brewdog pitää niin kovaa meteliä itsestään ja on niin kova markkinoimaan ja ai niin, ei niiden oluetkaan ole niin hyviä. Baarin tulosta iloitseminen pitää aina jotenkin rampauttaa ja vähätellä muistamalla mainita, mikä Brewdogissa on milloinkin vikana ja miten isoiksi ne ovat kasvaneet.

Koomista, sillä niin tuttua.

Olen nimittäin kuunnellut ja seurannut metallimusiikkia yli 20 vuotta ja tämä on kovin tuttu kuvio sieltä. Se kun on maailmalla UG-musiikkia (metallin suht suuri suosio Suomessa on outo paikallispiirre) ja kun joku kasvaa pienen piirin ulkopuolelle, siitä menee yllättäen maku, kun se ei olekaan oman porukan erikoisjuttu. Tämä tapahtuu oikeastaan jokaisessa pienemmän piirin hartaan innostuneessa faniskenessä. Yhtäkkiä vanhoista hiteistäkin löydetään kovasti ongelmia ja tajutaan, ettei se nyt niin kova juttu sitten loppupeleissä ollutkaan, etenkin jos joku toinen on parempi. Pahiten ongelma eskaloituu jos sillä suositulla jutulla, niin kuin Brewdogilla, on suosionsa myötä todella innokkaita (tuoreita) faneja, jotka hehkuttavat kaikkea suositun tekemää kritiikittä. Tulee vastareaktio, joka tuppaa ampumaan ihan yhtä paljon yli.

Oikeasti ongelma taustalla on siinä, että nyt niistä tykkääkin joku semmoinenkin joka ei ole niin täysillä koko skenen jutussa mukana. Ja se logokin näkyy koko ajan joka puolella. Ja ne sen fanitkin, kun ne pitävät parhaana just niitä juttuja joita parempia olen itse jo löytänyt. Ja mitä jos tästä tulee nyt tosi suosittu juttu ja en olekaan vastavirtaan menevä poikkeava yksilö. Parempi vastustaa, tai vähintään vähän moittia. Olutnörtistä kasvaa helposti snobi.

Se on hirveän tarttuva ja viekoitteleva asenne ja olen siihen itsekin syyllistynyt niin musiikin kuin oluenkin osalta. Brewdogin ylivalta muutamassa suosimassani kuppilassa välillä vähän ärsytti kun olisi halunnut jotain muuta. Puolituttujen kuulee joskus hehkuttavan Punk IPAa tai 5AM Saintia kuin kyseessä olisi toinen tuleminen. Mutta toisaalta on olemassa myös vaihtoehto, jossa tarjolla on kolmoskarjalaa ja jännänä erikoisuutena nelosta. Ja se hehkutus tulee sellaisen suusta, joka viimeksi ehkä hehkutti Coronaa. Suunta on oikea.

Erityisesti Brewdogia kuitenkin moititaan siitä, että niiden hehkuttama "craft beer revolution"-asenne kuulostaa falskilta kun panimosta on kasvanut niin suuri "imperiumi" itsestäänkin.

Sitä miettiessä kannattaa astua olutharrastuskuplasta ulos ja muistaa miten helvetin pieni craft beer - oluiden osuus siitä kokonaiskulutuksesta onkaan. Alkon top-10 myydyimmissä oluissa ei ole yhtään ei-bulkki-tuotetta ja sen top 10:n sisälläkin ensimmäisen ja kymmenennen myyntilukujen ero on miltei kymmenkertainen. Jos ihmetyttää miksei Alko aina tunnu jaksavan olutharrastajia kuunnella, niin siinä syy. Pienpanimoiden markkinaosuus on 2,5%. Mahtavan Brewdog-imperiumin osuus omista kotimarkkinoistaan oli 0,01% eli kymmenesosapromillen*. Kyllähän tuota jo kannattaa vähän vartioida, ettei mene massalageriksi suuruudenhulluudessaan.

Ehkä astua senkin verran ulos, että välillä joisi yhden Fostersin ja muistaisi missä asti se pohja onkaan kun oluita vertaillaan.

Suosittelen asiaan liittyen Dogfish Headin Sam Calagionen avautumista kirjoitusta jenkkiskenen asenteesta. Oluesta tai panimosta ei tule huonoa sen takia, että se alkaa saada suosiota tai näkyvyyttä. Itse ajattelin yrittää keskittyä vähemmän nillittämiseen ja nauttia siitä, että hyvä olut saa lisää näkyvyyttä ja jalansijaa tässä Lapin Kullan kusilaarissa. Saa nähdä osaanko.

*oletan, että 2012 vuoden lukema
Disclaimer: En ole brewdogin osakkeenomistaja, ei ole lehmää omassa ojassa.