Kirja-arvio: Anikó Lehtinen: Yks Olut

Anikó Lehtinen: Yks Olut
WSOY 2014, 193s.

Oluen monitoiminainen Anikó Lehtinen sai julki Yks Olut -kirjansa. Sain ilokseni kutsun kirjan julkkareihin viime viikolla ja sieltä arvostelukappaleen käsiini. Eli nyt on taas bloginaamaa ilmaislahjalla ja korruptiolla paiskattu. Foliohatut päähän, ladies, gentlemen & valvira.

Ensimmäiseksi pitää sanoa, että kirja on pirun hyvännäköinen ja laadukkaan oloinen. Sisällä on paljon värikuvia ja värikästä layoutia. Grafiikkaa ja värejä on käytetty paitsi kauniisti, myös hyödyllisesti. Kirjassa on ikonimaisia tunnisteita, joilla tietyntapaiset asiat erottuvat toisistaan. Näistä eniten käytetty on iso "A", joka viittaa siihen liittyvän olevan puhtaasti kirjoittajan pieni sivuhuomautus tai oma mielipide. Vastaava design on kaikennäköisissä oppikirjoissa ja oppaissa ollut arkipäivää jo kauan, mutta olutkirjoissa en tähän ole kovin usein törmännyt. Päivätyöni käytettävyyssuunnittelija-hattu päässä arvostan suuresti tämmöisiä pieniä visuaalisia koukkuja, jotka ohjaavat lukijan havaintoja ja helpottavat tulkintaa.

Arvaa tyyli!

Rakenne on päällisen puolin aika perinteinen ja hyväksi havaittu. Ensin historia, sitten valmistusmenetelmät, tarjoilutavat yms., sitten oluttyylit, sitten ruokaa. Ensimmäisissä kahdessa luvussa historiasta ja valmistuksesta on pieneen tilaan laitettu paljon asiaa. Paikoin se tekee tekstistä vähän hypähtelevää, mutta sisältö on kuitenkin pätevää. Kun päästään oluen makuihin ja ruokaan, kirja avautuu selkeästi rennommaksi, pitäen silti asiallisen rennon no-nonsense tyylin. Yks Olut on myös kaikin puolin positiivinen, eikä mitään nirppanokkaista snobiasennetta ole havaittavissa. Itse en olisi osannut ehkä olla bulkkilagereista tms. kirjoittaessa aivan niin... noh, sanotaan, että poliittisesti korrekti. Tällaisen snobahtavan olutharrastajan karsastamat bulkit ja hellevissyt käsitellään kirjassa oluina oluiden joukossa, käyttötarkoitukseensa sopivina.

Perinteisen rakenteen pinnan alla kirjassa on heitetty romukoppaan olutkirjallisuuden, jos nyt ei pyhiä lehmä, niin lempilapsi ainakin. Oluttyylejä ei nimittäin esitellä pinta/pohjahiivajaotuksella tai alueittain. Sen sijaan tyylit käydään läpi makutyypeittäin lajiteltuna kuten "Hedelmäisen maltaiset" tai "Täyteläiset ja aromaattiset". Lagerit ja alet sekoittuvat niiden alle ja välillä perinteisiin tottuneina hämmentyy ("Altbier? Was? Just oli Irish Red, mitä täällä tapahtuu?") ennen kuin muistaa taas jaottelun idean. Oluisiin maku- ja ruokamielessä tutustuvaa kirjan käyttäjää tämä palvelee itse asiassa pirun hyvin. Itsekin varmasti palaan kirjan pariin helpoimmin juuri siitä syystä, että ruoka- ja makuyhdistelmät on helppo löytää.

Kirjassa on myös käytetty muutamia ei-niin-kanonisia tyylejä, kuten "craft lager" ja "sunshine beer", mikä on sinällään positiivinen keino kiertää jonkun "bulkkilager"-tyylisen asenteellisen ilmaisun käyttäminen massaoluista puhuttaessa ja silti tehdä ero niiden ja "käsityöoluiden" välille. Englanninkielisten termien käyttö on nykyään ihan tyypillistä, mutta välillä vähän ihmettelin millä perusteella joku tyylin nimi oli suomennettu ("wieniläistyyliset" vs. "vienna" tai "wiener") ja toisia ei ("sunshine beer").

Esimerkkioluet tyyleistä on tietoisesti valittu siten, että niitä on Suomessa julkaisuhetkellä saatavilla. Tuntien etenkin Alkon valikoimat, tämä tarkoittaa, että vähän turhan monen tyylin kohdalla esimerkkinä on "Jos löydät, maista!" , mutta minkäs teet (paitsi tilaat ulkomailta...). Tosin vasta elokuussa valitin kun Garrett Oliverin kirja oli täynnä oluita, joita ei saa mistään, joten miellytä tässä nyt meikäläistä sitten. Oman haasteensa tähän oli Anikón mukaan tuonut pienpanimoiden villi julkaisutahti, uusia oluita kun tulee vuosittain kymmeniä ja yhtä tiuhaan vanhoja katoaa markkinoilta. Vaikka suomalaiseen valikoimaan pitäytyminen tarkoittaa monen klassikon jäämistä pois, sinällään tyylien yhteydessä esitellyt oluet ovat yleensä ihan hyviä. Kirjoittaja on tietty itse Sinebrychoffilla eli Carlsbergillä töissä, jota ei varsinaisesti erityisemmin korosteta tai edes suoraan mainita kirjassa, mutta hieman se olutvalinnoissa näkyy ajoittain pienenä kotiinpäin vetämisenä. Ellen sitten kuvittele.

Varsinaisesti kirja pääsee loistamaan ruokaosassa, joka viekin koko viimeisen kolmanneksen. Anikó sanoi julkistustapahtumassa tähdänneensä nimenomaan siihen, että kirjaa voi lähestyä vähemmänkin olutfriikki eritoten ruuan ja makujen kautta ja sen päämäärän kirja kyllä saavuttaa. Reseptejä on paljon ja ne on jaettu oluttyylien/vuodenaikojen kanssa yhteensopiviksi. Muita ohjeita sekä ruuan paritukseen, että oluen käyttöön ruuanlaitossa ja leipomisessa on myös riittämiin.

Joku valitti Olutoppaan foorumilla, että reseptit ovat liian "fine dining". En itse allekirjoittaisi väitettä. Ei kirja millään nakit ja muusi -linjalla toki ole, mutta kuka sellaista haluaakaan. Joukossa on jokunen vähän fiinimpi, mutta muuten linja on mielestäni katuruoka-henkisessä kamassa (mm. burgeri, taco, hodari ja pizza -reseptit löytyy) ja vähän viritetyssä perusruuassa (esim. pekoni-pinaattilasagne). Viikolla Koffin tilaisuudessa tehdyt ruuat olivat kaikki kirjasta ja muutenkin reseptit vaikuttavat hyvinkin maukkailta*.

Ruokapuoli onkin kirjan se osa, mistä itse sain eniten irti ja johon tulen palaamaan. Muutamat resepteistä olivat sen verran hyvän oloisia, että tulee varmasti kokeiltua. Filosofiani keittokirjojen suhteen on, että jos sieltä löytyy edes yksi resepti, jota käyttää useamman kerran, on kirjan olemassaolo oikeutettu. Mm. erinomaisen lohipastramin jo muiden tekemänä maistettuani, uskoisin että Yks Olut läpäisee ko. seulan helposti. 

Yleisesti ottaen Yks Olut on hyvä tietopaketti oluesta. Tällainen hyvin tehty moderni perusolutkirja. Joitamia tahattoman oloisia pikkuvirheitä kirjasta bongailin ja joistain asioista olin vähän eri mieltä "filosofisella" tasolla (esim. vaalean oluen suositustarjoilulämpötila oli mielestäni ihan liian kylmä), mutta jätän itseäni pedantimpien olutnörttien huoleksi ottaa niistä kierroksia*. Alkupuoli kirjasta on paatuneemmalle olutharrastajalle aika tuttua kamaa ja jos ruokapuoli ei nappaa, niin kirjasta ei ehkä hirveästi iloa ole. Sen sijaan aloittavalle harrastajalle tai oluesta etenkin ruokamielessä kiinnostuneelle koko opus on erinomainen yhteenveto. Sen verran mukavasti selailtava kirja on, että harrastajankin sohvapöytäkirjaksi käynee, jos haluaa altistaa satunnaiset vierailijat olutasialle.

*Yksittäisenä poikkeuksena resepteistä pisti tosin silmään näin vannoutuneena texas chilin kannattajana kirjan "cowboy chili" -resepti. Chilihän on paljon tunteita herättävä resepti ja kaikilla on omat versionsa ja jos tämä olisi nimeltään mikä tahansa muu kuin cowboy chili, voisin pitää sitä vain kivana kastikkeena, mutta cowboy chilinä haluan julistaa sitä vastaan sodan. :) Pavut vielä hyväksyn, tomaatinkin ehkä pitkin hampain, vähäinen chilin määrä on ehkä makuasia (tosin pitäisi muistaa, että ruuan nimi on chili), mutta kaiken tämän lisäksi ei jeeraa? That ain't no chili, ma'am.