Kirja-arvio: Tule Meille Oluelle (1969)

Kävin lauantain ratoksi jo jonkinlaisen henkilökohtaisen perinteen mukaan kiertelemässä divareita. Tai niitä mitä pystyy kiertelemään. [Käy kokeilemassa ja lisää sitten tähän oma pitkällinen ja katkera valituksesi divarien päättömistä lauantaisista aukioloajoista] Missioni on yleensä bongailla erityisesti olut/ruoka-kirjoja (mitä vanhempia sen parempia) ja Veikko Huovista. Tällä kertaa käteen sattui pikkuinen opus nimeltä "Tule Meille Oluelle".

Kirjan rehellisesti sanoen mielenkiintoisin aukeama oli tämä,
josta pystyi bongailemaan vanhoja olutpulloja.

Kirja on siis keskioluen vapautumisen aikoihin julkaistu ja mitä ilmeisemmin Koffin tukemana. Tätä ei kirjassa suoraan mitenkään ilmaista, mutta sahtia lukuunottamatta kirjassa kaikki suomalaiseen olueen liittyvä on Koffista kiinni. Kirjoittajapariskunta Vuorenjuuren miespuolisko on tuolloin jo vapaana kirjailijana toiminut kulttuuritoimittaja. Ehkä kyseessä on jonkinlainen tilaustuote, yrityslahja, tms.

1969 oli mm. Michael Jacksonin olutkirjoittamisen klassikot vielä ilmestymättä, enkä ihan mutuna usko, että suomalaista olutkirjallisuutta on niihin aikoihin juurikaan ollut muuten tarjolla. Se tavallaan näkyy kirjassa, ettei esikuvia välttämättä kauheasti ole ollut. Suoraan sanoen kyseessä on monin puolin aika hämmentävä teos, jonka lukemista suosittelen kaikille ja en kenellekään. Kirjasta saa jonkinlaisen ajankuvan aikansa olutsivistyksestä, mutta suurimmat kiksit sain itse oikeastaan siitä aika tahattomasta huumorista mikä ko. zeitgeistista irtoaa.

Ensinnäkin "Tule Meille Oluelle" on melko kummallisesti... rytmitetty. Liikkelle aika perinteisesti lähdetään "jo muinaiset babylonialaiset..."-linjalla, eli lyhyellä historiakatsauksella. Tätä seuraa hyppy sahtiin, jonka tekeminen selitetään hyvinkin tarkasti. Tai niin luulisi, ennen kuin lähtee seuraavaan lukuun oluen valmistusprosessista. Se nimittäin selitetään niin teknisesti valkuaisaineiden nimiä myöden, etten ole moiseen törmännyt kuin kotipanemisen oppikirjoissa. Jotenkin koko panoprosessin kuvauksen tyyli on täydessä ristiriidassa kirjan nimen ja muuten leppoisan oluesta nautiskelevan olemuksen kanssa.

Tästä seuraa pieni pätkä "oluttavoista", joka sekin ajoittain degeneroituu kumman tekniseksi. Tässä vaiheessa viimeistään aloin epäillä toisen kirjoittajista olevan diplomi-insinööri. Lopuksi ilman minkäänlaista pohjustusta tai aasinsiltaa aletaan luetella ruokareseptejä, joiden liittyminen olueen jää heikoimmillaan täysin epäselväksi, muuten kuin "ovat tässä kirjassa, joten kai oluen kanssa hyviä".

Oluen oikeaoppisesta nauttimisesta kertova pätkä hyppää
yhtäkkiä milligramman tarkkoihin vitamiinitietoihin.

Kirja puhuu oluesta yhtenä tyylinä. Muiden tyylien olemassaolo tiedostetaan etäisesti (tosin Jacksonin pitkälti pioneeroima tyyliluokittelu on tietysti vielä tulevaisuudessa muutenkin), mutta käytännössä "olut" on tämän kirjan maailmassa vaaleaa teollisuuslageria. Asenteesta saa ehkä parhaimman käsityksen lauseesta "Tässä rapujuomassa on puolet porteria ja puolet olutta." Tämän (Koffin) lagerin, tai "varasto-oluen", modernista valmistustavasta ollaan hyvinkin liekeissä. Valmistuksesta kertovassa luvussa kerrotaan auliisti olutta "parantavista" lisäaineista ja todella terveellisen kuuloisista suodatusmenetelmistä (ml. "asbestisuodatin"! mm... delish). Näitä ei modernissa olutkirjassa juuri näkisi mainittavan, ainakaan positiivisessa sävyssä. Tapaluvussa mainitaan samaan henkeen esim. kuinka samea olut on aina merkki pilaantumisesta.

No-nonsense.

Ruokaosio on oikeastaan aika herttainen. Kuusikymmenluvulla jotkut resepteistä on kuulostaneet varmasti hienoiltakin, mutta nykyään vähän huvittaa lukea miten esim. voileivästä tulee parempi kun käyttää vähän "erikoisempaa" leipää, kuten... ranskanleipää. On joukossa hyviäkin reseptejä ja nykynäkökulmasta ne ovat aika mutkattomia perusruokia, mutta en voi väittää, ettenkö vähän virnuillut kun voileipäosiossa suositeltiin näkkileipää meetvurstilla ja sipulilla tai piknik-evääksi sipuliteemakkaraa (ei sillä, sipulitee on hyvää, mutta harvemmin olen sitä keittokirjassa nähnyt). Olutparituksista ei oikein voi puhua, sillä kuten sanottua, olut = teollisuuslager. Kirjasta löytyy mm. Savoyn Vorschmack -resepti*, jolle "Juomaksi sopii parhaiten olut, keskiolut tai A-olut." Ainoastaan katkaravuille suositellaan "porterista ja oluesta" tehtyä black&tania.

Kysymys kuuluukin, onko lasi puolitäynnä
porteria vai puolityhjä porterista?

Aikalaisekseen tämä on varmaan ollut aika hienokin kirja. Paljon isoja värikuvia jne. Asetellumman näköiset koffin promo-otokset asiansa hoitavat, mutta ruokareseptien kuvista jotkut ovat siinä määrin järkyttäviä, että tämänkin blogin sameimmatkin kännykkäkuvat näyttävät herkullisilta niihin verrattuna.

Nams! Eiku hetkinen...
(edit: ironian jumalat lisäsivät tähän(kin) otokseeni tärähdyksen)

Kaiken kaikkiaan erikoinen kirja näin 45 vuoden viiveellä. Tai pieni vihkonen oikeastaan, jos ei olisi laitettu koviin kansiin. Nykyään tällainen julkaistaisiin varmaan brosyyrina (tai webbisaittina). Jos sattuu halvalla divarissa vastaan, niin suosittelen. Hauska näkökulma aikansa ruokakulttuuriin, olutvalistukseen ja markkinointiin ja ehkä hieman aikaansa muutenkin.

*tämä Savoyn Vorschmack on Mannerheimin takia vähän kaikissa vanhoissa keittokirjoissa. Vertasin reseptiä yhteen toisen keittokirjan reseptiin, joka myöskin väittää olevansa nimenomaan se sama Savoyn Vorschmack, mitä Marski on vedellyt aina kun on mustana homona ololtaan ehtinyt. Luonnollisesti molemmat reseptit eroavat toisistaan suht merkittävästi. Vorschmack ja Janssonin Kiusaus muuten mainitaan kirjassa ruuiksi, joita syödään "keskellä yötä" "pitkälle jatkuneissa juhlissa".