Kirja-arvio: Suomalainen Olutkirja (1990)

Kun luin 1969 julkaistun Tule Meille Oluelle-kirjasen, tuli sellainen vähän säälinsekainen fiilis männävuosikymmenien suomalaista olutkulttuuria kohtaan. Olut oli vaaleaa lageria, poikkeuksena Koffin porter ja kehitystä tapahtui lähinnä teknologisella tasolla. Maailman oluita ei juuri tunnettu, saati ymmärretty niiden valtavaa kirjoa.

Olvin Vehnä Sandels ei suinkaan ollut
ensimmäinen kotimainen ison
panimon vehnäolut. Joskin nämä kai olivat
kaikki ulkomailta tuotuja.

Niinpä kun löysin divarin hyllystä heikkokuntoisen vuoden 1990 "Suomalainen Olutkirja"-niteen, odotukset eivät olleet kovin korkealla. Lähinnä odotin samankaltaista tahattoman huumorin ja eräänlaisen isänmaallisen naiviuden yhdistelmää kuin -69 kirjassa.

Hetkinen...
1990 iso tuoppi nelosta maksoi 3,60€?
 Inflaation huomioidenkin se on melko
 halpaa (nykyrahassa 5,45e iso tuoppi).
Mikäs tässä kuviossa mättää?
(kuvan laadusta voi syyttää kirjaa)

Mitä muutakaan olisi voinut odottaa? 1990 ei vuotena erityisesti herätä lupaavia mielikuvia Suomesta ja oluesta. Keskiolut oli ollut vapautuneena parikymmentä vuotta, mutta samalla panimoyhtiöt olivat jatkaneet keskittymistään ja 1990 oli (sahtipanimoita lukuunottamatta) jäljellä enää kolme: Hartwall, Sinebrychoff ja Olvi. Ja edelleen sitä porteria lukuunottamatta kaikki tuotteet olivat hyvin samankaltaisia vaaleita lagereita.

Siksi kirja yllättikin tosi positiivisesti. Ensinnäkin kirjoittaja Jari Strömberg tietää mistä puhuu, ulkomaisista oluista puhutaan niin, että niitä on juotukin ja kotimaisten panimoiden tuotannon annetaan ymmärtää olevan mielikuvitukseltaan kovin kehnoa.

Iso vastuu tästä, sattuneesta syystä, kaadetaan alkoholipolitiikan päälle ja opinkin kirjasta melko perverssin faktoidin takavuosien lainsäädännöstä. Luulin jo kaikki älyttömimmät kierteet isänmaamme mielisairaasta alkoholisuhtautumisesta tietäväni, mutta ei. Nimittäin oluthan tehtiin tuolloin "Alkon luvalla". Eli panimo teki oluen Alkolle, joka kauppasi sen eteenpäin. Tuottajille eli panimoille Alko maksoi tietyn osuuden tuotantokustannusten päälle. Tuotantokustannukset määriteltiin kuitenkin kaikkien tuottajien kustannusten keskiarvona. Toisin sanoen keskiarvoa halvemmalla huonomman tekemisestä sai myydessä saman hinnan kuin keskiarvoa kalliimmalla laadukkaan tekemisestä. Varmasti motivoi pitämään laatua yllä. Kirjan sanoin: "Se on merkinnyt myös sitä, että kuluttajien kannalta mielenkiintoisia, täyteläisiä ja siis runsaasti raaka-aineita sisältäviä oluita ei ole ollut taloudellisesti järkevää panna. Järjestelmä on ollut pienten panimoiden ja kuluttajien tappio." Oi Suomi, isieni maa... juomakulttuuria parantavaa politiikkaa jo vuodesta 1932...

Milloin viimeksi joit torniolaisen
panimon itävaltalaista tuontivehnää?

Yllättäen vuonna 1990 tilanne ei ollut kuitenkaan ihan vielä kaikkein synkimmissä pohjamudissa vaikka lähellä oltiinkin. Myöhemmin 90-luvullahan tilanne synkistyi vielä Hartwallin ja Koffin tappaessa sisäisesti keskenään kilpailevia brändejä ja keskittämällä kaiken tuotannon paikallisista panimoista Lahden ja Keravan suurpanimoihin, mitä nyt Lapin Kulta sinnitteli 2010 asti Torniossa.

1990 panimoita kuitenkin oli vielä suht monta, vaikka yhtiöitä olikin vain kolme. Samoin paikallisiksi koettuja olutmerkkejä oli vielä paljon. Karhu tehtiin yhä Porissa, Mallasjuoman brändit Lahdessa, Amiraalia Tampereella, Auraa Kaarinassa, Olvia Iisalmessa, Koffia Helsingissä, Karjalaa Lappeenrannassa, Lapparia Torniossa. Vaikkei oluissa ehkä ollut kovin merkittäviä eroja, kotiseutuylpeyteen ja paikalliskulttuuriin ne omalta osaltaan liittyivät. Sopii toivoa, että nykyiset pienpanimot saavuttavat samanlaisen sidoksen kotikuntiinsa ja elävät pitkään. Ainakin Hiisi on hyvällä suunnalla.

1990 versio saisonista on "rusehtava".
Amerikkalaisten Saison Dupontin kautta tapahtunut
"uudelleenmäärittely" ei ollut vielä vallannut sijaa.

Oluet käydään läpi panimoittain (ei panimoyhtiöittäin) ja niistä on kantavierteitä ja ibuja myöten detaljit listattu. Joitain hauskoja kummajaisia joukosta bongasi, kuten Itävallassa teetetty Lapin Kulta Weizen Fest -vehnäolut. Kirjoittajaa käy vähän sääliksi kun hyvin samankaltaisia oluita pitää kuvailla ja yrittää löytää niistä eroja. Nauroin ääneen kun suureksi kummastukseksi nostettiin fakta, että nelos-Karjala on vaaleampi kuin kolmonen. Yläpuolella olevassa listassa väriarvot olivat EBC 11 ja EBC 10. Eli käytännössä oluet olivat lähes saman värisiä, mutta asian ihmettelyyn piti silti käyttää kolmasosa koko panimon esittelystä.

Jouluoluet olivat ilmeisesti tulleet vasta paria vuotta aiemmin tarjolle, joten wieniläistyyliset tummemmat lagerit ihmetyttivät joka listassa. Ai miksi vasta 80-luvulla oli tullut kausiolutta markkinoille? Koska vasta silloin moiseen vastuuttomuuteen oli saatu lupa. Juomakulttuuria parantavaa politiikkaa jo vuodesta 1932...

Loppupuoli kirjasta on perinteikästä settiä. Valmistusmenetelmät, ruokaohjeet, jne. Tarjoilupuolella kauhistellaan miten huonosti olutta Suomessa tarjoillaankaan, oikeiden lasien perään haikaillaan ja veroluokituksia (syystä) paheksutaan. Oluttyylit käydään läpi paljon laajemmin kuin osasin ikinä odottaa. Kiitos Michael Jackson, että annoit tämän helpon tavan puhua erilaisista oluista. Jos kirjaan olisi kirjoitettu samaan tilaan vain yleisesti vaikkapa belgialaisesta oluesta, tuskin oluiden kirjo olisi avautunut yhtä selkeästi kuin tyylien avulla.

Hello, I love you, won't you tell me your cholesterol...

Ruokaohjeita on muutama sivu ja niissä kirjan ikä näkyy reilusti. Hyvin perusruokia, joissa yleensä oluen osa on lähinnä korvata vesi. Muutama sellainen resepti löytyy, joista nykylääkäri lähettäisi hoitoon, eli niitä heti tekee mieli kokeilla.

Kaikin puolin hieno olutkirja suoraan sanoen. Ainoastaan ruokapuoli ja tietty ajankohtaan liittyvät asiat ovat kärsineet ajasta. Asia on silti tiukkaa olutfaktaa ja asenne terve ja oikea. Itselleni 80-90-luvun taite oluen suhteen on kymmenvuotiaan silmin katseltua Lapparin ja Lahden Erikoisen ylivoimaa, ja oli kiva oppia, että tervettä ja jännittävämpää olutkulttuuria haikailtiin jo silloin.