Helsingin Olutbaarit, osa 5: Rautatieasema / City-Center-kortteli

Rautatieasema, järnvägstation, central railway station. Tunnetaan myös steissinä sekakielisten alkuasukkaiden keskuudessa ja varmaan kymmenillä muillakin nimillä. Baarikierroksia varten rajaamistani alueista pienin ja juuri se pala Helsinkiä, jonka käytännössä lähes kaikki tietävät jos ovat Helsingissä käyneet. Tai vaikkeivät olisikaan.

Nojailen Minuuttibaarin ikkunapöytää vasten ja yritän pohtia onko täällä olutbaareja. Siis sellaisia olutharrastajan olutbaareja, joita on ollut tarkoitus käydä läpi. Listaa muotoillessani pieneltä alueelta tuntui löytyvän niin monta, että se vaati oman palasensa keskustasta, mutta nyt alkoi epäilyttämään. Moni listan baareista vaikutti siltä, ettei niistä välttämättä olisi sellaisiksi olutnörtin baareiksi niin kuin olen aiemmilla kierroksilla yrittänyt muotoilla.

Toisaalta kävimme Kallion kierroksella Berqqassa vain Maku IPAn takia ja Töölössä jäi varmaan aika monta hyvääkin käymättä. Mitä tässä jeesustelemaan, ei se ole niin justiinsa. Sitäpaitsi tarkoitushan on tutustua. Käydään listan baarit ja tuomitaan myöhemmin olivatko ne hyviä olutbaareja, hyviä baareja vai mitä nyt sitten ovatkaan.

Minuuttibaari, Rautatieasema

Virallinen Vieras ei pääse paikalle eikä Virallista Paikallista ole, koska en tunne ketään asemalla asuvaa. Virallinen Kuvaaja sentään on uskollisesti seurana, mutta myöhässä. Onneksi olen Minuuttibaarissa, jossa odottelu kuuluu ikään kuin asiaan. Se myös löytyi ennakkolistaltani.

Nimi on osuva, iskulause "Nopeaan Janoon" vielä osuvampi. Rautatieaseman pääsalissa käy hektinen vilinä, sisällä on tuoppien ääressä rauhallisempaa, mutta vain hieman. Täällä käydään yhdellä, enintään kahdella, odottamassa junaa. Väki siis vaihtuu sisällä ihan eri tahtiin kuin tavallisessa kuppilassa. Baari on keskiverron mökin saunarakennusta pienempi putka ja kun sinne sattuu hiemankin isompi ja äänekkäämpi porukka junaansa odottelemaan, tunnelma on nopeasti tiivis.

Nyt paikalla on jonkinlaisia liikemiehiä tai miehiä liikkeessä tai jotain sinnepäin. Ukkelit kailottavat savonsuuntaista murretta ja ovat vielä edellispäivän höyryillä hyvässä tuiskeessa. Tahtomattani opin tämän johtuneen minibaarin tyhjäksi juomisesta ja siitä, että "viissattaa euroo rahhaa meni eilen, en tiiä kenen persiiseen meni, mutta meni". Oi heimoveljet, jeden tag so schnell. Juuri kun mietin onko ukoista enemmän häiriötä kuin huumoriarvoa, Minuuttibaarin portsarina toimiva VR:n kuulutus ohjaa miehet vikkelästi junaansa. Tänne ei jäädä paljoa ihmettelemään. Tunnelma rauhoittuu huomattavasti, kun jäljellä on vain pari yksinäistä tyyppiä. Tiskin kulmalle jää neljä puoliksi juotua tuoppia muistoksi minibaarin kohtalosta.

Juon Ayingerin Celebratoria, jota on Winter Bock -kausinimellä hanassa. Minuuttibaarin kaltaisessa paikassa ei oikeastaan odottaisi olevan yhtä keskarihanaa kummallisempaa valikoimaa, mutta muutamia "peruserikoisuuksia" löytyy pullosta ja bulkkihanojen vieressä on myös vehnäolutta (Krombacheria) ja mikä hienointa, Ayinger-hana. Tai ainakin siinä on aina jotain Ayingeria ollut kun olen paikalla käynyt. Maibockia, Jahrhundertbieriä ja nyt Celebratoria. Yksi Saksan parhaimpia panimoita, ei kai siitä valittaakaan voi. Minuuttibaari on pysähdyspaikka ja kelpaa sellaisena olutnörtillekin.

Ukkojen möykän takaa paljastuneessa radiossa tuntuu olevan päällä kanava, joka on suunniteltu ajamaan liian pitkään paikalla velttoilevat hyypiöt junaan. Ensiksi sieltä tulee Rick Astleyn Never Gonna Give You Up ja sitten Arttu Wiskarin Tuntematon Potilas. Baarissa on ainoastaan seisomapaikkoja. Niillä tönöttämisestä ja Wiskarista johtuen huomaan samaistuvani kappaleen sanoihin: "Kuule mun toive, mä haluan pois. Eikö aikani täynnä jo ois." Minuuttini taisivat kulua. Virallinen Kuvaajakin hortoilee paikalle ja lähdemme eteenpäin.

Seuraava kohteemme on vielä kiinni, joten peruutamme Vltavaan.

Vltava. Elielinaukio 2

Aseman ja Postitalon välissä on kummallinen irtonainen jugend-talo. Se on omalla tavallaan vanhanaikaisen kaunis ja sisältä sokkeloinen. Päältäpäin sitä ei uskoisi, mutta talo on osa vanhaa Töölönlahden teollisuusaluetta, josta siis loput on purettu aikoja sitten. Nykyisin talon täyttää ravintola Vltava.

Nimi viittaa Prahan läpi virtaavaan jokeen ja siitä voikin päätellä mitä sisällä odottaa: Tsekkiä, tsekkiä ja tsekkiä. Talo on monikerroksinen ja kerroksissa on lukuisia huoneita ja niissä huoneissa erillisiä baareja ja ruokaravintolapuolikin. Ylin kerros on varattava kabinetti, jossa olen joskus piipahtanut jonkin sortin tiimi-illallisella. Ihan toimiva tila siihen. Ruokapuolella olen syönyt muutenkin ja tsekkihenkinen ruoka oli muistaakseni melko hyvää (tästä on tosin hyvä tovi aikaa, en osaa sanoa nykytilasta). Leivässä tarjoiltu valkosipulikeitto jäi eritoten mieleen. Nyt emme syö, sillä nälkä on varattu seuraavaan paikkaan.

Tsekkioluen kuumimmat vuodet Skandinaviassa ovat takanapäin ja HOK-Elannon tsekkipaikatkin muuttuivat Ölhuseiksi. En tiedä kannattaako sitä pelätäkään, mutta toivoisin, ettei Vltavalle käy niin. Eritoten siksi, että olen varma, että tilalle tulisi jokin kuvottava yökerho. En osaa perustella tätä pelkoa mitenkään, etenkään koska sijainti soveltuu paremmin juuri Vltavan kaltaiselle. Paikka on sen verran täydellisesti julkisen liikenteen solmukohdassa, että se on afterwork-paikkana saavutettavissa melkein kaikkialta Helsingistä ja vetää ison porukan sillä Vltava on myös melko valtava.

Olutvalikoiman puolesta mennään siellä missä voisi olettaakin, eli vahvasti tsekeissä. Hanoissa on
lukuisia tsekkiläisiä, myös vähemmän tunnettuja merkkejä ja Vltavan oma "house brand". Webbisivulla olevaan listaan ei muuten kannata luottaa, se on kovin vajaa siitä mitä itse baarissa on. Tsekin ulkopuolelta tuntui käymähetkellä olleen jokusia saksalaisia merkkejä, vehnäoluita ja satunnaisia muita.

Uskomme mielikuvituksen sijaan perinteeseen ja tilaamme tuopit Pilsner Urquellia. Naapuripöytään tulee seurue, josta teen Tuopillisen baarikierrosten ensimmäisen ja luultavasti ainoan julkkisbongauksen. Janne Joutsenniemi, sehän soitti Stonessa! En kerro sitä miehelle itselleen. Sen sijaan juon olutta.

Pohdimme Urquellin äärellä tsekkipaikkojen tulevaisuutta, päätymättä mihinkään tulokseen, niin kuin asiaan kuuluu. Lopulta vierailu Vltavaan jää suht lyhkäiseksi. Nälkä painaa.

Woolshed Bar & Kitchen, Töölönlahdenkatu 3 B 1

Vanhasta kauniista jugend-talosta pääsee radansuuntaan Sanomatalon ohi kävelemällä ihastelemaan pitkää riviä lasista ja harmaudesta koottuja umpitylsiä kötöstyksiä. Ensimmäisen pitkän talon jälkeen Töölönlahdenkatu ei enää kestä vaan kaartuu kohti Mannerheimintietä, kadun jatkuessa suoraan (ympäristöönsä sopivammin) Alvar Aallon Katuna.

Niin pitkälle ei onneksi tarvitse mennä vaan jäämme ensimmäisessä uusista radanvarren taloista olevaan Woolshediin. Kyseessä on aussibaari. Pitäisi varmaan sanoa aito aussibaari, sillä Helsingissähän on nykyään jo muuallekin ketjuna levinnyt Aussie Bar, josta entinen australialainen työkaverini muisti pariin otteeseen mainita, että "It's run by bloody New Zealanders!". Woolshedin omistajat ovat ns. real deal. Eipä sillä tällä puolen palloa ole niin merkitystä, mutta kyllähän se vähän nyppisi jos menisi Australiassa suomalaiseen baariin ja sitä pyörittäisi virolainen.

Uudehkossa talossa suht uusi paikka, joka tuntuu olevan erityisesti expattien suosiossa (luultavasti englanninkielisen palvelunsa vuoksi? Suomellakin kyllä pärjää.) En ole Australiassa käynyt, mutta jonkinlaiselta paikalliselta maaseutubaarilta kai Woolshed on näyttävinään lauta/peltikatto-sisustuksineen*. Piipahdin paikassa nopeasti kerran joskus viime keväänä. Mielikuva jäi melko neutraaliksi. Sitten aloin kuulla kehuja ruuasta ja syksyllä käväisin villaliiterissä lounaalla kun satuin olemaan lähellä. Se kanaburgeri olikin sitten paras burgeri mitä olen Helsingissä koskaan syönyt. Täydellisen maun lisäksi sen pystyi syömään käsin, niin kuin pitää. Siksi paikka valikoitui ruokapaikaksi kierrokselle (sattumalta päällä ollut City-lehden "syö kympillä"-kampanja ei haitannut sekään).

Noh, tästä ylistyksestä huolimatta tällä kertaa Johannesburg-burgereissa ovat pihvit vähän kuivia. Alennettuun hintaansa nähden silti loistoburgeri, etenkin ottaen huomioon miten älyttömän täynnä ja kiireinen paikka on (vieläpä heti avaamisen jälkeen). Siitä johtuen joudumme istumaan melko häiritsevillä paikoilla. Matalan aidan vieressä on korkea pöytä kahdelle ja heti sen toisella puolella matala neljälle. Kahden pöydässä istuessaan leijuu kuin jumala tai turvakamera matalamman pöytäporukan yläpuolella ja vielä hyvin lähellä. Ei se meitä korkeuden herroja niin ahdista, mutta alemmassa pöydässä olevia selvästi jonkun verran.

Oluttakin on. Hanoista löytyy varmoja suosikkeja, kuten Punk IPA, mutta suurimmassa osassa niistä on hyvin kummallisia merkkejä. Kummallisia siinä, etten ole nähnyt niitä missään muualla edes pullossa. Panimoina mm. saksalainen Eibauer ja englantilainen Beerd Brewery, joka näkyy olevan tutumman Bath Alesin jonkinlainen craft-jaos. Bathinkin tuotteita tarjolla on. Päätän lopulta mennä huumorilinjalla ja tilata oluen nimeltä Fucking Hell. Itävaltalaisen Fuckingin kylän mukaan nimetty Helles siis. Kylän kanssa sillä ei sitten muuta tekemistä olekaan ja oluena melko mitäänsanomaton vaalea lager. Se tarjoillaan pakastetussa tuopissa, joka muistuttaa heti Pete Brownin tarinoista australialaisten pakkomielteestä juoda olut mahdollisimman jääkylmänä.

Onko Woolshed sitten olutbaari? No tavallaan on, tavallaan ei. Olutta on, mutta olut ei ehkä ole Wooldhedissä se juttu. Hyvä ruoka ja rennon rehvakas aussimeininki ovat sitä tärkeämpiä. Molempiin olut toki läheisesti liittyy ja hyvin liittyykin. Olutharrastajan hattu päässä tuskin paikalla kuitenkaan tulen käymään, ei täällä istuta nenä lasissa. Sen sijaan ruuan vuoksi luultavasti useastikin. Uusia olutmerkintöjä kerääville tikkaajille tietysti hyvä mesta, kun tarjolla on jotain mitä muualla ei.

Sport Pub Chelsea, Töölönlahdenkatu 1

Pieneltä näyttänyt, mutta tuhti burgeri ahmittuna karmivaan nälkään teki kieron tempun ja ampui baarikierroksen tekijät niin täyteen, ettemme jaksa valua paria sataa metriä oikeaan päämääräämme. Painotaloa vastapäätä radanvieressä kun vaanii kutsuvasti Sport Pub Chelsea.

"Huhhuh." tuhisee Virallinen Kuvaaja.
"Öäh!" totean sofistikoitunein äänenpainoin.
"Voisikohan tuollakin olla jotain olutvalikoimaa?"
"Se on tarkastettava." valehtelen.



Yllättäen siellä vähän niin kuin on. Lontoolaisen jalkapallojoukkueen mukaan nimetty baari ei tietty ehkä voisi antaa itselleen anteeksi jos hanassa ei olisi London Pridea, mutta listalla näkyy myös mm. Suomenlinnan Panimon oluita (jos muistan oikein, molempia taitaa jaella Uniq Drinks).

Penkkiurheilijoiden paikka. Ruuduilla pyörii valioliigan ottelu, jossa toisella joukkueella on punaiset paidat. Jos tästä ei vielä arvannut, en ole jalkapallokulttuurin kanssa aivan vahvimmin läsnä. Treenaan mielessäni parhaimmalla ääntämyksellä "The thing about Arsenal is...", mutta melko tyhjässä baarissa vakkareihin ei tule muuta kontaktia kuin kaverille vessassa iloisen ylpeästi ilmoitettu "Enpäs pessyt käsiä!".

Puolen pintin lontoolaisten ääressä päädymme kuitenkin siihen, ettei tämä olutharrastajan olutbaari ole vaikka valikoimaa vähän onkin. Näin vahvasti itsensä jalkapallobaariksi leimannut paikka on jalkapallobaari, vaikka voissa paistaisi.

Pullman, rautatieasema

Takaisin asemalle. Rautatientorin puolen ovien yläpuolella on nimittäin ehta brittipubi Pullman. Pullman on tummalla puulla ja nahkasohvilla korkeaan tilaan sisustettu. Baaritiski on keskellä salia ja sen ylle kohoaa melko vaikuttava baarikaappi/kello-yhdistelmä. En tiedä mihin tarkoitukseen Eliel Saarinen on alunperin tilan miettinyt, mutta hyvin vanhanaikaisen klubin tunnelma siitä tulee kaikin puolin positiivisesti.

Annamme ruuan laskeutua hitaasti ja hartaasti, istuskellen, rautatientorin vilinää katsellen ja naureskellen miten ihmiset luistelevat luistinradalla keskellä toria. Ei siinä mitään väärää ole, mutta jotenkin kummalta se näyttää. Toisella puolella voisi seurata aseman salin vilinää. Tilaamme kahvit ja tuopilliset real ale -hanasta. RCH Old Slug Porter osoittaa olevansa todellinen elävä olut olemalla paljon täyteläisempää kuin viimeksi sitä maistaessani, silloinkin real ale -hanasta. Hyvä porter, kahvi, vuosisatainen tunnelma ja se kummallisesti rauhoittava fiilis mikä tulee kun seuraa toisten ihmisten kiirehtimistä. Pullmannissa on näköalat ja puitteet kohdallaan.

Real ale-hanaa lukuunottamatta, ei Pullmankaan varsinainen olutbaari ole. Oluita on toki hanoissa useampiakin, mutta leimaisin sen silti "tavalliseksi" pubiksi. Se on viihdyttävä ja rauhallinen pubi kiireisen aseman yläpuolella, eikä sen tarvitse muuta ollakaan. Se on myös melkein aina siellä käydessäni ollut lähes tyhjä, kuten nytkin. Ehkä käyn siellä outoon aikaan.

Lähdemme kohti kierroksen alueen toista puoliskoa, City-Center-korttelia, jonka tunnetuin rakennus on varmaan Makkaratalo. Onneksi kortteli on edes toiselta puoleltaan säilynyt 60-luvun tuhovimmalta. Korttelin laidat ovat ravintolaa, baaria ja liiketilaa täynnä, ja niin ovat sen sisätilatkin, sillä sisällä kiemurtelee Aleksanterinkadun, Mannerheimintien ja Kaivokadun välissä City-käytävä.

Matkalla ohitamme hieman haikaillen Keskuskadun väärälle puolelle jäävän Teerenpelin panimon uudehkon ravintolan Taivaanrannan. Se kun ei kuulu tämän kierroksen alueeseen. Tällaista se on kun mielipuolet vetävät viivoja kartalle ja kutsuvat niitä rajoiksi.

Stone's Gastropub, Keskuskatu 4

Keskuskadun toisella puolella on kuitenkin hyvinkin kilpaileva kohde, eli Stone's Gastropub. Nimi viittaisi siihen, että Stone on joku tyyppi. Rautatientorilla istuksiva Aleksis Kivi kenties? Luultavasti ei. Mestan iskulause on "Beers & Burgers". Huomatkaa monikko "beers". Nyt ollaan ehkä jo asian ytimessä.

Ja tuttu paikkahan Stone's olutharrastajana onkin. Moderni gastropub, jossa on aimo rivi hanoja, osa suht tiuhaan vaihtuvia, ja erittäin pätevä pullovalikoimakin. Kotimaisia pienpanimotuotteita löytyy suht kiitettävästi. Stone'sissa ei siis olutharrastajan näkökulmasta ole juurikaan vikaa. Päinvastoin, paikan näytöiltä löytyy jopa reaaliaikaista nörttidataa siitä mitä hanaolutta on myyty eniten. Ruoka on todistetusti hyvää, lähinnä burgereihin keskittyvää mättöä. Eivät ne aivan pärjää Woolshedille, mutta ovat kuitenkin oikein päteviä. Portaita alas pääsee tunnelmallisempaan luolaan, joka on lähes aina täynnä kun sinne olen yrittänyt, mutta niin on usein yläkertakin. Nyt alkaa olla jo pimeä, mutta tilaa vielä löytyy.

Hyvää, mutta pääosin perustuttua tarjonneet valikoimat aiemmissa pubeissa saavat Stone'sin craft-hanoille tullessa uutuuksia hakevan kielenpuolikkaan lipomaan ja mielen runsaudenpulan äärelle. Hanoissa on eniten kiinnostavina uutuuksina Nokian 2nd Avenue American Lager ja Hiiden ja Rekolan uusin Kaksi Kotia -yhteistyö Pihlajanmarja Saison. Tilaan lopulta sorbusoluen jännempänä ja vasta tuopin jo täyttyessä huomaan pullokaapista Beavertownin tölkkejä. Niitä olen pitkään halunnut testata. Noh, myöhemmäksi menee.

Stone's olisi monelle olutharrastajalle tämän kierroksen kohokohta, mutta ei meille. Paikka on erinomainen, mutta yläkertaa vaivaa se moderni avaruus, josta olen aiemminkin valittanut nirsouttani. Valikoima on loistava, etenkin hanoiltaan, ruoka on hyvää, tunnelma vahvasti yrittää, muttei aivan saavuta sitä mitä haen. Olisiko täällä lähistöllä jossain vielä... niin, olisihan siellä se yksi. Lähdemme sinne.

Matkalla emme onnistu kulkemaan suorinta reittiä City-Käytävän kautta vaan marssimme Vanhalla käynnissä olleen Uisge-viskifestivaalin ohi hämmentävän sujuvasti. Ei meillä lippujakaan toisaalta ole. Pohdimme hetken pitäisikö Zetor ottaa mukaan kierrokseen, koska Zetorista saa sahtia. Sahti on jalo juoma, mutta jätämme väliin. Aivan määränpäähän emme kuitenkaan pääse, koska tarkastamme nopeasti paikan nimeltä...

Dubliner, Kaivopiha (Mannerheimintie 5)

Dubliner oli kysymysmerkkinä listallani. Piipahdamme sisään. En oikein ollut varma pitäisikö sitä olutbaarina tämän baarikierroksen määritelmän mukaisesti vai ei. Irkkupubihan tämä on niin kuin nimestä voivat kaikki päätellä. Sisällä hitaan Guinnessin ääressä toteamme sillä olevan kaiken irkkupubilta vaadittavan, mukaan lukien hyvää irlantilaista ja brittiläistä olutta, mutta erityisen oluisiin keskittynyt paikka se ei silti ole. Lopullinen analyysimme johtopäätös on, että Dublineriin, kuten Dubliniin itseensäkin, tulee mielellään "ryypille". Joten ei siitä sen enempää.

Pubissa on melko hiljaista ja stouti tissuteltuamme poistumme vähin äänin. Kuljemme Dublineriin takakautta yhteydessä olevan Praha-sisarbaarin läpi, varmuuden vuoksi. Siellä on seinillä tsekkiläisiä tiekylttejä ja hanoissa nippa nappa yksi vaalea Budvar Koffien ja lonkeroiden keskellä. Tsekkimenoa jos tulisin etsimään niin pahasti pettyisin. Emme kuitenkaan pysähdy, jatkamme suoraan aukean yli ja käytävän läpi korttelin sisään, kunnes edessämme näkyy sanat...

Kitty's Public House, City-Käytävä (Keskuskatu 6)

Kuin kotiin tulisi, mutta mitä tästä osaisi sanoa?

Kitty's kun on viime vuodet ollut lempibaarini. Kitty'sin viehättävyys itselleni perustuu suhteellisen hyvän valikoiman, helposti reitin varrella olevan sijainnin ja perinteisen pubilookin lisäksi ehkä eniten vahvaan rauhoittumisen tunteeseen. Kiireisimpään ja hektisimpään Helsinkiin on saatu muodostettua pimeähkö loukko, jonka tummat värit ja hämärähkö valaistus luovat lämpimän tunnelman ja jossa voi kapakan ruuhkahetkinäkin istua loossin suojaan omaan rauhaan ja rauhoittua, oli sitten itsekseen tai ystävien kanssa.

Onhan niitä muitakin, mutta vaikutelma tehostuu Kitty'sissä erityisen paljon sen sijainnin vuoksi. Keskeltä Kaivokadun tai Kolmen Sepän Aukion maanista ihmisvilinää astelee ensin sisään korttelin verrattain rauhalliselle sisäpihalle, sieltä (yleensä, jos ei iltamyöhään tule) vielä rauhallisempaan pubiin ja pubissa pieneen loossiin, täysin omaan rauhaan. Rauhallisempiakin baareja on, mutta ei tällä tripla-kontrastilla. Tämä pahimmillaan melko äänekäs paikka on minun Hiljaisuuden Kappelini. Siellä, kolminkertaisesti kiireestä keinokohdussa eristettynä voi kuunnella pubin sorinaa, tuumailla tuoppiaan ja päätyä ennen pitkää ottamaan toisenkin.

Noin henkilökohtaista rakkaussuhdettani paikan tunnelmaan lukuunottamatta Kitty's on paremmasta päästä oleva HOK-Elannon Oluthuone, ei enempää, ei vähempää. Asiantunteva, jos välillä vähän kiireinen, henkilökunta, Real Ale -hanat, reilun kymmenen perushanan valikoima, melko hyvät ja vaihtuvat pullovalikoimat. Pulloissa perinteistäkin tavaraa, mutta enempi modernia ulkomaan craftia. Kotimaista pienpanimokamaa hakevien kannattaa ehkä ennemmin suunnata Stone'siin.

En tiedä kuvittelenko vai onko Kitty'sin suosio kasvanut viimeisen parin vuoden aikana. Jos on, se on ymmärrettävää ja toki ravintolan budjetille hyväksi, mutta vähän pelottaa. Pelottaa, että sille käy kuin Kaislalle, jonne ei mahtavista olutvalikoimista huolimatta tahdo enää hiemankaan ruuhkaisempaan aikaan mennä, kun istumaan ei pääse ja henkilökunnalla on ruuhkassa liiankin kiire.

Otamme oluet. Rosalan panimon Rousal IPA. Valittelemme, että molemmille jäi kokonaisuutena vähän nuiva fiilis alueesta.  Aseman itsensä baarit ovat melko kodittomia matkailijoiden läpikulkupisteitä. Ympäristössä hyviä, erinomaisiakin pubeja on, mutta kadut ovat liikenteeltään ja ihmismassoiltaan niin hektisiä, ettei se oikein sovi baarikierrokseen. Kun pubiin pääsee, siellä haluaa pysyä. Etenkin Kitty'sissä. Onneksi alue on tätä juttua varten aivan teennäisesti rajattu ja sieltä voi normaali kulkija helposti lipsua etenkin Kampin ja Kluuvin puolelle, joista löytyy omat kohteensa sille hetkelle kun perjantainen Sodoman mustuus alkaa nousta taivaalle ja ihmisiin

Hitaasti suoritettu kierros on pitänyt meiningin melko hyvin hanskassa, mutta loppu häämöttää ja arvostelukyky pettää sen verran, että käyn hankkimassa kierroksen päätökseksi ison pullon jaettavaksi: Lost Abbeyn Avant Garde Ale. Se osoittautuuu ehkä parhaaksi koskaan maistamakseni biere de gardeksi, ja on parempi olut kuin kierros oikeastaan ansaitsi. Ja niin on se seuraavakin.

*Pro-tip: Kytke puhelimesi heti paikan avoimeen wlaniin. Ilmeisesti peltikatto tekee Woolshediin jonkinlaista Faradayn häkki -henkistä häiriötä ja 3G-data katkeilee.