Jonotin lentokoneeseen Helsinki-Vantaan asvaltilla ja hytisin kylmästä. Lämpötila oli nollan tienoilla, mutta jostain puhalsi koko talven hyytävin tuuli. No, kohta olisin taas keväässä, Baijerissa. Muistelin Saksassa yhtenään käyvän työkaverin sanoja.
"Saksa on ihanan keväinen jo siihen aikaan vuodesta!"
Parempi olis.
Olin tullut Saksaan viettämään talvilomaa ja olemaan olutturisti. Viime reissullani pari vuotta aiemmin keskityin kesäisessä kuumuudessa lähinnä Münchenin alueeseen ja sen biergarteneihin, sen mitä läkähtymättä jaksoin. Nytkin mielikuvissani siinsivät aurinkoiset kevätpäivät, ehkä jopa keväiset biergartenit jos tuuri kävisi.
Ja paskat. Pilvisessä Münchenissä puhalsi sama hyytävän kylmä tuuli kuin Helsingissäkin. Taitaa mennä bierkellereissä, wirsthauseissa ja kneipeissä istumiseksi tämä reissu, tuumin. Mikäs siinä.
Garchingissa, Münchenin esikaupungissa, odotti kaverin kämppä ja pullo Augustineria, mitäs muutakaan. Augustinerin äärellä olennaisimmat kuulumiset vaihdettuamme siirryimme paikalliseen oluttupaan, kaverin vakiopaikkaan. Tilasin hellesin ja ruokaa. Varomattomana nälkäisenä en päntännyt niin listaa ja tilasin ison näköisen annoksen. Pöytään tärähti hyperbaijerilainen lautanen. Porsaanleikettä, makkaraa, valtava vuori hapankaalia, suuri "kartoffelknödel"* ja kaiken päälle aseteltuna pieni baijerin lippu. Voi helevetti. Kyllä Baijeri tietää kun turisti on tullut paikalle.
Lauantai-iltapäivänä ohjasin kulkumme uudenkarheaan Camba-pienpanimon Taphouseen. Tätä "pienpanimovallankumouksen" kasvattia ei ollut edes olemassa edellisellä reissullani. Rosenheimer Strassella, Ostbahnhofin kulmilla, oleva baari oli vielä kiinni, joten tuhlasimme hetken aikaa lähiympäristössä** pyörien.
Saksalainen tapa on pitää kaikki liikkeet aina sen näköisenä kuin ne olisivat kiinni, joten virallisen aukeamisajan mentyä vielä arvoimme tien toisella puolella onko baari sittenkään auki. Saimme pian vastauksen kohtalolta. Suoraan baarin oven eteen kaahasi yllättäen taksi. Ulos astui umpitunnelissa oleva mies tirolilaishatussa ja lederhoseneissa oma tuoppi käsissään ja osui lähinnä tuurilla oviaukkoon työntyessään baariin. Mietimme hetken oliko tyypin putki alkanut jo Oktoberfesteissä. -Oli tai ei, baari oli kuitenkin auki!
Camban Taphouse olikin mainio paikka. Toki siitä sinällään puuttui paikallinen sävy ja se olisi voinut olla käsityöläisolutbaari missä tahansa päin maailmaa. Luonnollisesti Camban itsensä tuotteita oli tarjolla runsaasti, mutta myös muuten olutvalikoimat olivat loistavat ja ruokaakin oli luonnollisesti tarjolla. Tilasimme snacks-lautasen ja maistelimme muutaman.
Netin amerikkalaisolutnörtit ovat hypettäneet 3 Floydsin Zombie Dustin taivaisiin, niinpä sitä heti kun kerrankin saa. Hieno APA, mutta en nyt aivan ymmärtänyt sen neroutta. Hienoin löytö oli kuitenkin kaverin tilaama Fancy Lawnmower. Texasilaisen Saint Arnold -panimon kölsch. Se oli ehkä paras maistamani kölsch, erittäin pilsnermaltainen ja viljainen. Ei oikeastaan maistunut ihan hirveästi kölschiltä, minkä takia se varmaan olikin hyvää.
Maistoimme vielä satunnaisesti listalta tilaten pari hyvää saksalaista (mm. Schwendl Schalchner 5-Korn, hyvä monivilja-hefe) ja vähemmän saksalaista (mm. Williams Brothers Profanity Stout, erinomainen skottistout).
Niiden jälkeen näimme parhaaksi siirtyä muualle. Iltakin oli saapunut jo. Viime reissulta tutuksi tulleen Münchner Freiheitin metroaseman läheltä löytyy jokusia baareja, joista kävelimme Drugstore-nimiseen nuorekkaaseen drinkkipaikkaan. Listalla oli toki oluttakin, Maierbräu Altomünster -panimon juomia. Ehdimme tilata hellesit, kun huomasin joukossa yllättäen berliner weissea. Ai täältä sellaista? Johan pomppasi.
Taphousen maistiaiset ja tämä helles olivat nostaneet olutlistani lukeman kohtaan 1999. joten päätin, että olkoon nro. 2000. berliner weisse, eihän sitä joka päivä saa. Tarjoilija kysyi kummalla siirapilla. Vastasin, jotta ilman siirappia.
Pöytään saapui korkea hefeweizen tuoppi. Häh? Maistelin hetken ja totesin, että ei tämä kyllä millään luovalla selitykselläkään voi olla berliner weissea, lähinnä melko kehnoa hefeä. Siirapitonta berliineriä ei ollut siis tarjolla lainkaan ja tarjoilija oli luullut, että huonoa saksaa änkätessämme halusimme perus-"weisset". Melkoinen antikliimaksi. Ulostauduimme pettyneenä. Jälkikäteen internetistä selvisi, ettei panimo edes valmista berliner weissea, menu oli vain sekavasti jaoteltu. Luultavasti maustetut vaihtoehdot olisivat olleet siis Berliner Kindlin valmismaustettuja versioita.
Ilta on jo pitkällä ja weisse-pettymys hieman kismittää. No jos kuitenkin vielä yhdet. Muistin edellisreissulta, että lähellä oli pieni Ayingerin olutta myyvä mesta, Estebar, joten sinne. Ovella hyvässä tuiskeessa oleva parrakas setä ilmoitti iloisesti "Ayinger!" kun menimme sisään. Yhdyin mielipiteeseen.
Pikkubaarissa sisällä oli vain partasedän seurue, joka oli melko vauhdissa. Tunnelma oli kuin keskikaljabaarista myöhään lauantai-illalta, mitä se tietysti olikin. Nimesin mielessäni yhden tyypin "Münchenin Kalapuikkoviiksi-Bukowskiksi", koska äijässä oli jotain samaa näköä kuin kirjailijassa, etenkin vetäessään Ayingeria pullon suusta. Lisäksi ukko pelasi innoissaan rahapeliä ja liehitteli seurueen aivan liian lyhyeen hameeseen sonnustautunutta pubiruusua, joten samaa vertakin tuntui olevan. Seurueen neljännen tyypin silmissä paloi liekki. Mies tuli pöytäämme selittämään innostuneesti jotain, josta emme saaneet tolkkua. Hetken päästä partasetä vei tyypin pois ja pyysi anteeksi.
Kesti ehkä viisi, kymmenen minuuttia kun esiliinan huomio herpaantui snapseihin ja pubiruusuun jolloin liekkisilmä iskeytyi välittömästi takaisin pöytäämme. Tällä kertaa mies puhui englantia. "My mother.... my father...", hän aloitti, mutta yhteinen kieli ei lopulta millään tavalla selvittänyt asian ydintä. Mies selitti, nauroi, vakavoitui, nauroi, vihastui, vakavoitui, selitti, vihastui. Meitä vähän jännitti ja toisaalta huvitti. Yritin sanattomasti myötäillä selityksen aaltoilevaa tunnelmaa. Lopulta ukko pääsi kertomuksensa loppuun ja totesi meille topakasti: "Next time, don't play with my brain!" ja poistui kavereidensa pariin.
Itse katsoimme parhaaksi ratkaisuksi poistua yöhön. Liian hapokasta Ayingeria.
Alunperin tarkoitus oli lähteä tiistaina kohti Bambergia, mutta München tuntui itselleni jo vähän nähdyltä. Kaupungissa kaksi vuotta asuneelle kaverille vielä enemmänkin niin. Toki suurkaupungissa on aina näkemistä vaikka viikoiksi, jos etsimään rupeaa, mutta teki mieli jo liikkeelle.
Arde vinkkasi Fat Lizardin panimovierailulla Windischenbachin kylässä tapahtuvaan Zoigl-meininkiin, jonka viimeiselle päivälle olisi ehtinyt. Se oli kuitenkin vähän syrjässä reitiltä, enkä suoraan sanoen viitsinyt ahdistaa ei-niin-olutnörtti-kaveriani vain sen takia johonkin pikkukylään yöksi. Siksi määränpääksi valiintui Regensburg, jossa olisi ainakin kiva vanhakaupunki, jos ei muuta. Oluttakin sieltä epäilimme löytyvän.
Regensburgin vanhan kaupungin vanhimmat osat ovat Rooman vallan ajalta. Paikkakunnalla oli aikoinaan ensimmäinen Tonavan ylittänyt silta ja se on sitä myöten ollut merkittävä paikka, ollen vapaakaupunki ja käytännössä Baijerin pääkaupunki vuosisatoja. Lisäksi siellä on Johannes Keplerin talo, Thurn & Taxis -suvun palatsi, maailman vanhin bratwurst-grilli ja Euroopan "toiseksi merkittävin" golf-museo. Historiaa ja näkemistä vaikka kuinka. Näistä kaikki olivat joko kiinni tai remontissa. Onneksi on olutta.
Löysimme Weltenburger am Domin bierkellerin tuomiokirkon vierestä. Sieltä irtosi tuopilliset Suomessakin maitokaupoissa myytävää Weltenburger Kloster-Dunkelia. Weltenburger mainosti seinällä olevansa maailman vanhin luostaripanimo. Weihenstephaner ei ollut paikalla kommentoimassa väitettä.
Sieltä paria vanhaa pytinkiä ihmeteltyämme löysimme nuorekkaan kapakin, joka haisi jo kilometrin päähän siltä, että se on illemmalla opiskelijoita täynnä. Siellä tarjoiltiin läheisen Kuchlbauerin oluita. Kuchlbauer on lähellä Abensbergissa majaansa pitävä vehnäolutpanimo. Panimon tiluksille on kuulemma rakennettu hämmentävän psykedeelinen torni, jossa on ilmeisesti näytteillä vehnäolutlasikokoelma. Sinne asti emme joutaisi, olut saisi luvan kelvata. Tilasimme tornin mukaan nimetyn, kehutun Turmweissen. Huh. Olikin sitten yksi parhaista juomistani hefe-weisseista koskaan. Uskomattoman täyteläinen, monitahoinen ja hieno hedelmäisyys, joka määräsi, muttei ylilyönyt makua. Täydet pisteet. Mahtava olut.
Sieltä Kneittingerin panimoravintolaan. Tilasimme ihan kelvolliset pilsit. Oli pikkunälkä. Jotain brotzeitia, välipalaa, olisi hyvä tilata. Ihmettelin brotzeit-listasta kryptistä sanaa "pressack", jota en ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt kaverikaan. Oikukkaan netin kautta Google Translate "kertoi" sen olevan muilla kielillä muka tismalleen sama sana. Kysyin tarjoilijalta, joka kankealla englannilla kertoi sen olevan "lihanpaloja, jotka 'kelluu' 'aineessa'". Tilasin annoksen lopulta vain nähdäkseni mitä helevettiä se on. Punaista vai valkoista vai molempia, kysyi tarjoilija. Ihan sama, molempia? Noh, se aladobi oli sitten ihan hyvää paikan pilsin kanssa. Paitsi se valkoinen aladobi. Hyh.
Matkan päästä löytyi vanha raatihuone, johon oli tehty ravintola. Tarjolla oli Bischoshofin oluita, kuten alueella muutenkin. Täältä sai kuitenkin maistelusetin eli bierproben. Neljä desin annosta eri oluista, hintaa hippunen enemmän kuin puolen litran tuopilla pilsiä. Bischoshofin oluet osoittautuivat hyvin perinteiseksi ja perustasokkaiksi esimerkeiksi Baijerin tyyleistä. Listalla oli myös panimon Zoigl eli Zwickel eli Kellerbier eli suodattamaton lager. Muutenkin Regensburgissa tuntui näkyvän Kellerbieriä erityisen hyvin listoilla. Zoigl oli pehmeää ja maukasta ja tervetullutta vaihtelua.
Totesimme Regensburgin antaneen annettavansa yhden iltapäivän reissulle. Seuraavaksi Bambergiin.
PS: Tästä livahti verkkoon minuutiksi keskeneräinen versio eilen ja se jäi RSS-feediin elämään. En tiedä korjaako tämä tilannetta, toivottavasti.
*Sivuhuomio: Kartoffelknödel eli perunaknöödeli on saksalainen perunaruoka, jota voitaisiin nykyravintolassa tarjoilla esim. "rekonstroitu peruna"-nimellä. Siinä peruna on myllätty pieneksi muruksi ja sen jälkeen jotenkin koottu uudestaan perunannäköiseksi palloksi, mutta samalla on onnistuttu korvaamaan kaikki hyvä ja miellyttävä perunasta jollain muulla. Luultavasti lähinnä raakakumilla ja hulluudella. Saksalaisessa keittiössä on paljon hyvääkin, mutta yksikään hippunen siitä ei ole päätynyt perunaknöödeliin.
**Jos ette tienneet, Ostbahnhofin toisella puolella (kaakossa) virastotalossa on Perunamuseo. Kyllä. Perunamuseo. Tutustuin siihen tosin jo edellisellä reissulla, joten tällä kertaa kävimme vain ihailemassa paikan kylttiä. Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka kuitenkin, jos on intohimona peruna. Jos ei, niin... noh.
"Saksa on ihanan keväinen jo siihen aikaan vuodesta!"
Parempi olis.
München - Redux
 |
| Koko vuorta ei voinut valloittaa. |
Ja paskat. Pilvisessä Münchenissä puhalsi sama hyytävän kylmä tuuli kuin Helsingissäkin. Taitaa mennä bierkellereissä, wirsthauseissa ja kneipeissä istumiseksi tämä reissu, tuumin. Mikäs siinä.
Garchingissa, Münchenin esikaupungissa, odotti kaverin kämppä ja pullo Augustineria, mitäs muutakaan. Augustinerin äärellä olennaisimmat kuulumiset vaihdettuamme siirryimme paikalliseen oluttupaan, kaverin vakiopaikkaan. Tilasin hellesin ja ruokaa. Varomattomana nälkäisenä en päntännyt niin listaa ja tilasin ison näköisen annoksen. Pöytään tärähti hyperbaijerilainen lautanen. Porsaanleikettä, makkaraa, valtava vuori hapankaalia, suuri "kartoffelknödel"* ja kaiken päälle aseteltuna pieni baijerin lippu. Voi helevetti. Kyllä Baijeri tietää kun turisti on tullut paikalle.
Lauantai-iltapäivänä ohjasin kulkumme uudenkarheaan Camba-pienpanimon Taphouseen. Tätä "pienpanimovallankumouksen" kasvattia ei ollut edes olemassa edellisellä reissullani. Rosenheimer Strassella, Ostbahnhofin kulmilla, oleva baari oli vielä kiinni, joten tuhlasimme hetken aikaa lähiympäristössä** pyörien.
Saksalainen tapa on pitää kaikki liikkeet aina sen näköisenä kuin ne olisivat kiinni, joten virallisen aukeamisajan mentyä vielä arvoimme tien toisella puolella onko baari sittenkään auki. Saimme pian vastauksen kohtalolta. Suoraan baarin oven eteen kaahasi yllättäen taksi. Ulos astui umpitunnelissa oleva mies tirolilaishatussa ja lederhoseneissa oma tuoppi käsissään ja osui lähinnä tuurilla oviaukkoon työntyessään baariin. Mietimme hetken oliko tyypin putki alkanut jo Oktoberfesteissä. -Oli tai ei, baari oli kuitenkin auki!
 |
| Zombie Dust - Saksaan asti piti tulla juomaan amerikkalaista olutta. |
Camban Taphouse olikin mainio paikka. Toki siitä sinällään puuttui paikallinen sävy ja se olisi voinut olla käsityöläisolutbaari missä tahansa päin maailmaa. Luonnollisesti Camban itsensä tuotteita oli tarjolla runsaasti, mutta myös muuten olutvalikoimat olivat loistavat ja ruokaakin oli luonnollisesti tarjolla. Tilasimme snacks-lautasen ja maistelimme muutaman.
Netin amerikkalaisolutnörtit ovat hypettäneet 3 Floydsin Zombie Dustin taivaisiin, niinpä sitä heti kun kerrankin saa. Hieno APA, mutta en nyt aivan ymmärtänyt sen neroutta. Hienoin löytö oli kuitenkin kaverin tilaama Fancy Lawnmower. Texasilaisen Saint Arnold -panimon kölsch. Se oli ehkä paras maistamani kölsch, erittäin pilsnermaltainen ja viljainen. Ei oikeastaan maistunut ihan hirveästi kölschiltä, minkä takia se varmaan olikin hyvää.
Maistoimme vielä satunnaisesti listalta tilaten pari hyvää saksalaista (mm. Schwendl Schalchner 5-Korn, hyvä monivilja-hefe) ja vähemmän saksalaista (mm. Williams Brothers Profanity Stout, erinomainen skottistout).
Niiden jälkeen näimme parhaaksi siirtyä muualle. Iltakin oli saapunut jo. Viime reissulta tutuksi tulleen Münchner Freiheitin metroaseman läheltä löytyy jokusia baareja, joista kävelimme Drugstore-nimiseen nuorekkaaseen drinkkipaikkaan. Listalla oli toki oluttakin, Maierbräu Altomünster -panimon juomia. Ehdimme tilata hellesit, kun huomasin joukossa yllättäen berliner weissea. Ai täältä sellaista? Johan pomppasi.
 |
| "Siis hä, täähän on perus-weissbier? Voiko tää muka olla Berliner Weisse? Ei tää ainakaan kovin hyvä ole. Onko tässä vähän happamuutta? Eei. On siinä? Eeei. Perkele, se toi meille hefet." |
Pöytään saapui korkea hefeweizen tuoppi. Häh? Maistelin hetken ja totesin, että ei tämä kyllä millään luovalla selitykselläkään voi olla berliner weissea, lähinnä melko kehnoa hefeä. Siirapitonta berliineriä ei ollut siis tarjolla lainkaan ja tarjoilija oli luullut, että huonoa saksaa änkätessämme halusimme perus-"weisset". Melkoinen antikliimaksi. Ulostauduimme pettyneenä. Jälkikäteen internetistä selvisi, ettei panimo edes valmista berliner weissea, menu oli vain sekavasti jaoteltu. Luultavasti maustetut vaihtoehdot olisivat olleet siis Berliner Kindlin valmismaustettuja versioita.
Ilta on jo pitkällä ja weisse-pettymys hieman kismittää. No jos kuitenkin vielä yhdet. Muistin edellisreissulta, että lähellä oli pieni Ayingerin olutta myyvä mesta, Estebar, joten sinne. Ovella hyvässä tuiskeessa oleva parrakas setä ilmoitti iloisesti "Ayinger!" kun menimme sisään. Yhdyin mielipiteeseen.
 |
| Kyllä ne jaksaa leuhottaa sillä. |
Kesti ehkä viisi, kymmenen minuuttia kun esiliinan huomio herpaantui snapseihin ja pubiruusuun jolloin liekkisilmä iskeytyi välittömästi takaisin pöytäämme. Tällä kertaa mies puhui englantia. "My mother.... my father...", hän aloitti, mutta yhteinen kieli ei lopulta millään tavalla selvittänyt asian ydintä. Mies selitti, nauroi, vakavoitui, nauroi, vihastui, vakavoitui, selitti, vihastui. Meitä vähän jännitti ja toisaalta huvitti. Yritin sanattomasti myötäillä selityksen aaltoilevaa tunnelmaa. Lopulta ukko pääsi kertomuksensa loppuun ja totesi meille topakasti: "Next time, don't play with my brain!" ja poistui kavereidensa pariin.
Itse katsoimme parhaaksi ratkaisuksi poistua yöhön. Liian hapokasta Ayingeria.
Regensburg
 |
| Lyön vetoa, että 85% kaikista Saksan muinaisnähtävyyksistä on paketissa. |
Arde vinkkasi Fat Lizardin panimovierailulla Windischenbachin kylässä tapahtuvaan Zoigl-meininkiin, jonka viimeiselle päivälle olisi ehtinyt. Se oli kuitenkin vähän syrjässä reitiltä, enkä suoraan sanoen viitsinyt ahdistaa ei-niin-olutnörtti-kaveriani vain sen takia johonkin pikkukylään yöksi. Siksi määränpääksi valiintui Regensburg, jossa olisi ainakin kiva vanhakaupunki, jos ei muuta. Oluttakin sieltä epäilimme löytyvän.
 |
Löysimme Weltenburger am Domin bierkellerin tuomiokirkon vierestä. Sieltä irtosi tuopilliset Suomessakin maitokaupoissa myytävää Weltenburger Kloster-Dunkelia. Weltenburger mainosti seinällä olevansa maailman vanhin luostaripanimo. Weihenstephaner ei ollut paikalla kommentoimassa väitettä.
Sieltä paria vanhaa pytinkiä ihmeteltyämme löysimme nuorekkaan kapakin, joka haisi jo kilometrin päähän siltä, että se on illemmalla opiskelijoita täynnä. Siellä tarjoiltiin läheisen Kuchlbauerin oluita. Kuchlbauer on lähellä Abensbergissa majaansa pitävä vehnäolutpanimo. Panimon tiluksille on kuulemma rakennettu hämmentävän psykedeelinen torni, jossa on ilmeisesti näytteillä vehnäolutlasikokoelma. Sinne asti emme joutaisi, olut saisi luvan kelvata. Tilasimme tornin mukaan nimetyn, kehutun Turmweissen. Huh. Olikin sitten yksi parhaista juomistani hefe-weisseista koskaan. Uskomattoman täyteläinen, monitahoinen ja hieno hedelmäisyys, joka määräsi, muttei ylilyönyt makua. Täydet pisteet. Mahtava olut.
Matkan päästä löytyi vanha raatihuone, johon oli tehty ravintola. Tarjolla oli Bischoshofin oluita, kuten alueella muutenkin. Täältä sai kuitenkin maistelusetin eli bierproben. Neljä desin annosta eri oluista, hintaa hippunen enemmän kuin puolen litran tuopilla pilsiä. Bischoshofin oluet osoittautuivat hyvin perinteiseksi ja perustasokkaiksi esimerkeiksi Baijerin tyyleistä. Listalla oli myös panimon Zoigl eli Zwickel eli Kellerbier eli suodattamaton lager. Muutenkin Regensburgissa tuntui näkyvän Kellerbieriä erityisen hyvin listoilla. Zoigl oli pehmeää ja maukasta ja tervetullutta vaihtelua.
Totesimme Regensburgin antaneen annettavansa yhden iltapäivän reissulle. Seuraavaksi Bambergiin.
PS: Tästä livahti verkkoon minuutiksi keskeneräinen versio eilen ja se jäi RSS-feediin elämään. En tiedä korjaako tämä tilannetta, toivottavasti.
*Sivuhuomio: Kartoffelknödel eli perunaknöödeli on saksalainen perunaruoka, jota voitaisiin nykyravintolassa tarjoilla esim. "rekonstroitu peruna"-nimellä. Siinä peruna on myllätty pieneksi muruksi ja sen jälkeen jotenkin koottu uudestaan perunannäköiseksi palloksi, mutta samalla on onnistuttu korvaamaan kaikki hyvä ja miellyttävä perunasta jollain muulla. Luultavasti lähinnä raakakumilla ja hulluudella. Saksalaisessa keittiössä on paljon hyvääkin, mutta yksikään hippunen siitä ei ole päätynyt perunaknöödeliin.**Jos ette tienneet, Ostbahnhofin toisella puolella (kaakossa) virastotalossa on Perunamuseo. Kyllä. Perunamuseo. Tutustuin siihen tosin jo edellisellä reissulla, joten tällä kertaa kävimme vain ihailemassa paikan kylttiä. Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka kuitenkin, jos on intohimona peruna. Jos ei, niin... noh.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.