Guinness Brewer's Source: Dublin Porter (1796) & West Indies Porter (1801)

Käsityöolut on ollut viime vuodet se kuuma juttu ympäri olutmaailman. Monet vanhat isot panimot haluavat päästä tietysti osingolle moisesta buumista. Se on hankalaa kun kaikki mikä on trendikästä on trendikästä olemalla ensinnäkin nuorta ja pientä (mitä vanhat ja isot eivät voi olla) sekä aitoja ja uskottavia (mitä suuryritykset eivät voi olla). Ainoa toivo markkinaan iskemisestä tuntuisi olevan kuluttajan liehittely ja/tai kusettaminen. Niin aina.

Jos isot/vanhat panimot eivät osta pienempää trendikkäämpää panimoa itselleen ja sitä kautta hanki siivua markkinasta, ne tuntuvat lähestyvän aihetta kahdelta kantilta. Ensimmäinen on yrittää tehdä trendikkään oloinen olut ja markkinoida sitä rajusti käsityöoluen segmenttiin (ns. "crafty beer"). Tästä voisi laittaa esimerkiksi esim. jenkeistä MillerCoors-jätin Blue Moon witbierin, joka teeskentelee ulkoisesti olevansa pienemmältä panimolta. Briteissä suurehko vanha perinnepanimo Greene King on uudistanut omistamiaan brändejä, esim. strong suffolk -klassikon, näyttämään modernisti kovin craft-skeneen uppoavilta. Suomessakin Sinebrychoffin tänä vuonna lanseeraamat Garage-oluet tuntuvat markkinoinnillaan pyrkivän stereotyyppisen käsityöläisolutta trendikkäästi nauttivan metsuriseksuaalisen hipsterin kukkarolle. Tiedä sitten miten onnistuvat. Olvin IPA olikin siinä mielessä piristävä ilmestys, ettei se hirveästi esitä olevansa mitään muuta kuin Olvin tekemä IPA.

Toinen, noin viisitoista tuhatta kertaa mielenkiintoisempi tapa on hyödyntää vanhan panimon historiaa. Jos on päälle kaksisataa vuotta vanha panimo, löytyy arkistoista varmasti kaikkea mielenkiintoista ja markkinoitavasti *uskottavaa* vaikka olisikin viimeiset vuosikymmenet tehnyt yhtä ja samaa kamaa. Tällä linjalla on kunnostautunut mm. Fuller's Past Masters -sarjallaan, ikään kuin Fuller's nyt jotain kunnostautumista kaipasi. Samaan suuntaan on nyt lähtenyt Guinness tai toisin sanoen omistajansa, maailman suurin alkoholikauppias Diageo.

Guinnesshän on siitä mielenkiintoinen tapaus, että kyseessä on yksi maailman suurimmista olutmerkeistä ja se EI ole vaaleaa lageria. Se, että on edes pitänyt irkkustoutin elossa teollisuuslagereiden 1900-luvun lopulla suorittamassa olutkansanmurhassa, on jo itsessään kunnioitettavaa, mutta yhtenä maailman suurimpana merkkinä? Se vaatii melko satumaista tuuria. Ja markkinointia. Siitähän Guinness on myöskin maailmankuulu.

Niinpä ei Dublinissa nytkään ole hairahduttu mihinkään kilometrin päähän näkyvään markkinointikusetukseen ja ole tehty vaikkapa Guinness IPAa tai myyty guinnessia craftimmällä etiketillä tai jotain yhtä älytöntä. Sen sijaan on kaiveltu arkistoja ja löydetty reseptejä joita herättää eloon uskottavan näköisissä puteleissa. Pulloihin on saatu porterin kultakaudelta vuoden 1796 "Dublin Porter" ja vuoden 1801 "West Indies Porter".

Noh, sen verran näissäkin toki etiketin alta markkinointi näkyy, ettei reseptejä ole suoraan seurattu vaan mainosmatskut käyttävät sanoja kuten "inspired by" ja "based on", joka antaa aika paljon liikkumavaraa. Onko humalat korvattu modernimmilla vai onko historiallisissa oluissa yhteistä vain nimi? Kysyin Twitterissä kovemmilta luilta eli oluthistorioitsijoilta Ron Pattinsonilta ja Martyn Cornellilta ja sain ilokseni vastauksen molemmilta. Lyhyesti: Väärä mallasta, liian kevyttä, liian nuorta.

Olen kuitenkin paljon vastaanottavaisempi tällaiselle "craftylle" kuin sille ensimmäiselle, joten mikäpä näitä maistellessa. Kummatkin pullot on tilattu internetistä.

Dublin Porter (1796)
Panimo: Guinness
Maa: Irlanti

Tyyli: Porter
Alkoholia: 3,8%

Paahdetta, makeutta, leipää. Jotenkin guinnessmäinen meno. Kaunis, erittäin tumman ruskea, mustaa lähentelevä olut. Guinnessmäinen vaahto, joka ei siis silti ole mistään typpipatruunasta.

Ohut, mutta pehmeä. Suht terävä hiilihappo. Makea, karamellinen, jopa hieman sokerisen oloinen makeus, joka hieman häiritsee. Helppo. Hyvin kevyt paahde maussa. Vähän brown alemäinen.

Kyllä tätä juo. Etenkin näin mieto yksilö kun on. Sokerisuus rupeaisi ehkä tökkimään ja vaihtaisin perus-ginkkuun ennen pitkää. Siksi vain 2/5


West Indies Porter (1801)
Panimo: Guinness
Maa: Irlanti

Tyyli: Porter
Alkoholia: 6%

Panimon klassisen extra stoutin edeltäjän moderni versio tuoksuu, noh, Guinnessille. Irkkupubille. Nimenomaan kunnon Irlannin stoutille. Tölkistä tätä tuoksua ei saa. Makeutta ja pehmeää paahdettua ohraa.

Vähän täpäkämmin katkeroitu kuin edeltävä. Pientä metallisuutta, ikävä kyllä. Aika kova. Viljainen. Humaloitu. Yllättävänkin rapsakka. Täyteläinen, mutta vahvuuteensa nähden hyvinkin kepeä. 4/5, olettaen että metallisuus oli pullokohtainen virhe. Muuten 3/5.

Hyvin tyypillisiä moderneja Guinnessin tuotteitahan nämä ovat. Firman brändi on niin pyhä, ettei sitä uskalleta hirveästi lähteä tönimään millään historiallisilla ihmeellisyyksillä. Oluet tunnistaa Guinnessiksi helposti, vaikka poikkeavat niin spekseiltään kuin olemukseltaankin (dublin porter makeudeltaan, west indies katkerointinsa puolesta) emotuotteesta melko selvästi. Vahvempi versio vetää kuitenkin melko pirun lähellä extra stoutia, näin puhtaasti parin vuoden takaiseen muistikuvaan perustuen.

Lopputulokset eivät kuitenkaan ole "Guinness with a twist" niin pahasti kuin pelkäsin. Nimittäin Irlannissa oli 06-07 markkinoilla Guinnessin perus-draught-tuotteesta erikoisversioita kuten "Toucan Brew". Maistelin niitä silloin peruskaman kanssa vierekkäin ja erot olivat hyvin hentoja. Nyt sentään jo selkeämmin kyseessä on omat oluensa.

Tykkään kyllä tällaisesta historian kaivelusta, vaikka se vähän markkinointikusetuksena tehtäisiinkin. Jos isojen vanhusten kelpaa jotain nuorille kolleille sanoa, se on mielummin "hei tyyppi, opetin jo isoisoisoisoisääsi panemaan" kuin "pliis pitäkää muakin siistinä".