Kirja-arvio: Patrick Dawson - Vintage Beer (2014)

Patrick Dawson: Vintage Beer

Storey Publishing (2014), 150pp.

Hairahduin kesäkuussa lounastunnilla Yrjönkadulle ja odotellessani lounasseuraa muualta päätin tuhlata aikaa Decanterin myymälässä. Eihän sieltä sitten tyhjin käsin päässyt pois ja mukaan tarttui pieni, miltei pokkarikokoinen "Vintage Beer", joka lupaili järkähtämätöntä faktaa oluen ikäännyttämisestä. Vähän kallis se pehmeäkantiseksi pikkukirjaksi oli parin kympin hintoineen, mutta olin hövelillä tuulella itselleni.

Kirjoittaja on amerikkalaisen oluttuomariseuran BJCP:n pitkäaikainen guru-ukko, joka on säilönyt ja maistanut olusia ns. riittävästi. Kirja koostuu lyhyestä pohjustuksesta, ikääntymisen periaatteiden selvittämisestä ja käytännön esimerkeistä eri tyyleistä. Lopuksi käydään vielä optimaalisen olutkellarin rakentamista aina lämpötiloista varaston dokumentointiin. Aivan lopuksi on lista baareja, joista saa kypsytettyjä oluita, mutta se on tietenkin niin amerikkakeskeinen, ettei siitä itselleni tällä hetkellä juuri iloa ollut. Skippailin. Pari belgikuppilaa ja Tukholman Akkuratkin siellä toki vilahtaa.

Dawson onkin melko pedantti ukkeli. Oluen säilömisen periaatteet käydään läpi välillä niin tieteellisen tarkalla tasolla, että olin pudota kärryiltä. Niistä oli silti mielenkiintoista lukea, sillä kävi ilmi, että jotkut maut mitä helposti olettaisi esim. hiivoista lähteviksi, voivatkin ikääntyessä tulla vaikkapa maltaan hapettumisesta. Periaatteet luovat myös hyvän tietopohjan sille, mitä oluita kannattaa säilöä. Sellaisia kun ei ole hirveän paljon. Käsittääkseni kypsytyksestä hyötyvät viinitkään eivät ole niin yleisiä kuin luullaan, mutta oluessa se on jo alkoholipitoisuuden vuoksi vielä harvinaisempaa.

Itse asiassa Dawson rajaa karkeasti säilötyskelpoiset oluet vain kuuteen (BJCPn) tyyliin: Englantilaiset barley winet (ja old alet), amerikkalaiset barley winet, imperial stoutit, vahvat belgialaiset (quadit), flanderin hapanoluet ja gueuzet. Karkea rajaus ei olisi karkea, jos ei lisäisi niiden ulkopuolelta lukuisia poikkeuksia (esim. Aventinuksen ja Orvalin).

Mielenkiintoisinta on oikeastaan opastus siitä, kuinka kauan mitäkin olutta kannattaa nurkissaan seisottaa. Tässä asiassa kun enemmän ei ole välttämättä paremmin, eikä olutta kannata vuosikymmeniä juomatta kärvistellä. Suuren osan oluista Dawson suosittelee juomaan 3-5 vuoden ikäisenä vähän tyylistä riippuen. Suurin piirtein sille välille olen itsekin yleensä olettanut, mutta esim. imperial stouteja kirjailija kehottaa juomaan selvästi nuorempina kuin olisin arvannut. Paahteisuus ja humalat eivät ole kypsytyksessä kovin luotettavia ystäviä. Tämä on tietysti siitä kiva, että voin tällä tekosyyllä availla parit säilömäni IS-putelit vaikka kohta, ihan varmuuden vuoksi... Britti-barley winet ja queuzet kestävät ikää vähän muita paremmin ja joitain uniikkeja esimerkkejä voi tietty säilytellä vaikka vuosikymmeniä.

Joo, Patrick, I get it.

Sivuhuomio: Kylläpä ärsytti kun Dawson hieroo naamaan (tai siis mainitsee pariin otteeseen) Thomas Hardy's Alea useita kertoja, se kun on vuosikertaoluissa klassikkojen klassikko, jota ei tietenkään saa juuri mistään*, kun ei enää valmisteta. Olen sitä vuosia (neljännestosissani) etsinyt. Joskus olutharrastukseni alkuaikoina sitä oli erä jopa Alkossa ja voin muuten kertoa, että se pullo meni vähän helmenä sialle. Siitä lähtien on korvennut, etten tajunnut minkä äärellä olin.

Dawson käy läpi kuusi suosimaansa tyyliä ensin yleisesti tyyleittäin ja sitten klassisten esimerkkien avulla käytännön tasolla, eikä pohjaa hommaa mihinkään teorisointiin. "Vuosikertaolut-tuntijoista" koostettu maisteluraati on tehnyt jokaisesta käydystä oluesta kattavan "vertikaalitastingin" eli siis maistellut läpi oluen eri vuosikerrat 1-10 vuoden ikäisinä ja vanhempinakin. Huomiot on tökitty käyriksi, jotka osoittavat miten maun eri puolet kehittyvät oluen vanhetessa ja maisteluista on myös päätelty optimaalinen ikä oluelle. Vahvaa dataa ja arvokasta tietoa, etenkin kun itsekin on noita jännimpiä puteleita tullut säilöttyä ja ennen kaikkea itselleni olen tarvinnut vakuuttavan tekosyyn uskaltaa niitä availla.

Ilahduttavasti kirjan lopulla kellarin olemuksesta puhuttaessa vakuutetaan, ettei vuosikertaoluiden kypsyttely vaadi tonnien viinikaappeja, vuokrattua viinikellaria tai isoisoisän perintömaakuoppaa. Tasalämpöinen pimeä tila kuitenkin, jonka tasalämpöisyyttä voi tehostaa eristämällä pullot, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi tällä aivolla. Mistäs niitä styroksilaatikoita saikaan...

Hyvä ja tiivis tietopläjäys vuosikertaoluiden säilömisestä on Vintage Beer. Jos asia kiinnostaa, ehdottomasti lukemisen arvoinen opus.