Erään Bockin tarina

Baumbergin luostaripanimossa Baijerin Altenmarkt an der Alzissa mäskättiin erään kerran pääosin vaaleaa mallasta. Siitä syntyneeseen kiehuvaan vierteeseen heitettiin saksalaisia jalohumalia ja ennen pitkää tuotos hiivattiin. Muutaman kuukauden odotusajan jälkeen pulloon päädyin minä, Baumburger Heller Bock. 6,8% aitoa Baijerilaista osaamista! Meiltä Bockin sukuisilta puuttuu ehkä hieman näitä paljon puhuttuja hiiva-aromeja ja amerikanhumalia sun muita hömpötyksiä, mutta meissä on sen sijaan suoraa maltaista voimaa ja kovin olin sukujuuristani ylpeä jo silloin syntyessäni.

Minut pakattiin laatikkoon, laatikko lavalle, lava konttiin ja kontti laivaan. Laivasta saavuin kauas kotoa Suomeen, monien käsien kautta viimein pois pimeästä laatikosta jonkinlaisen erikoisliikkeen hyllyyn.

Olin istuskellut hyllyllä hyvän tovin, kunnes joku epäsiisti pitkätukka poimi minut kouraansa ja sanoi "Oho! Sinusta minä vaalean bockin tyyliesimerkin teen!" Tai ehkä ajatteli vain. Kuitenkin kuulosti komealta, ettäkö oikein minusta esimerkillinen Heller Bock! Niin luulin silloin, naivi kun olin.

Päädyin jääkaappiin. Siellä oli muitakin oluita, pääosin outoja ulkomaalaisia ja itseriittoisen oloisia nuoria koijareita. Väki vaihtui tiuhaan, mutta sain istua rauhassa päiviä. Joitakin saksalaisiakin seurana oli, niiden kanssa oli sentään yhteinen kieli. Yksi kölniläinen istui omien sanojensa mukaan pitkää kakkua. Kuulemma jääkaapin omistaja katseli kölniläistä aika ajoin happamin katsein, muttei päästänyt vapauteen.

Itsekin aloin pitää jääkaappituomiota ennen pitkää vankeutena. Istuin pääosin ovessa, mutta paikkani kaapissa vaihtui tilanteen mukaan. Ruoka-astioiden tieltä jouduimme ajoittain kaikki pieniin selleihin vihanneslaatikoihin, kunnes joku leuhka kaalinpää ajoi meidät sieltä pois, tullakseen syödyksi. Unelmoin siitä, että joku joisi minut, kuka tahansa. Olut tykkää siitä, että se juodaan. Eräänä päivänä omistaja poimi mukaansa lukuisia oluita, katsoi minua pitkään ja hartaasti, mutta sulki sitten oven, eikä avannut sitä pitkään aikaan. Ne kymmenen valotonta päivää tuntuivat ikuisuudelta.

Tämä ei ole kerääntynyttä sakkaa.
Se on yhtenäinen kokkare.

Eräänä päivänä tuli laumoittain lyhyttä tuomiota palvelevia oluita, joiden tieltä siirryin peremmälle kaappiin ja unohduin pitkäksi aikaa sinne. Siitä alkoi kärsimykseni. Tunsin lämpötilaerojen raapivan sisuksiani. Minuahan ei ole suodatettu, niinpä tunsin hiivan kohmettuvan sisälläni. Kirkastuin vasten tahtoani, eikä se ollut yhtään niin hieno kokemus kuin raamatussa väitetään. Käsittämätöntä vankeinkohtelua, jossa alapää lähes jäädytetään kaapin kylmäosaa vasten, yläpään ollessa normaalimmassa lämmössä. Kohmettunut hiivani jäi jalkatilaan lojumaan loppuiäksi ja sitä omistajakin tuntui surevan. Tai ainakin se sadisti kirosi hieman asian huomatessaan. Enkä kuulemma ollut enää kelvollinen esimerkiksikään. Unelmani murskattuaan hän jätti minut taas oveen. Tunsin oloni raihnaiseksi ja huonoksi. Ei oluen elämän kuuluisi olla tällaista. Viimein elokuisena iltana ovi aukesi jälleen.

"Nyt lähtee nämä." Kuulin omistajani ajatukset taas ja pian minua vietiinkin jo kaadettavaksi lasiin. Lasi oli Baijerilaisen Ayingerin panimon lasi, joka oli tehty mitä parhaimman vaalean bockin tarpeisiin. Nolostutti ihan pilattuna rampana sellaiseen lasiin tulla kaadetuksi. En jaksanut edes sihahtaa korkin auettua, niin väsynyt olin tähän kaikkeen.

Olin vaalea ja samea, mutta kirkkaampi kuin piti. Hieman vaahtoa muodostin, ei ylpeys antanut periksi olla muodostamatta, mutta köyhäksi se jäi voimieni päivistä. Mutta tiesin jo menettäneeni pääpelistä voimani. Haisin kuin halpa puolalainen viinalager. Hävetti. Olin kotiolutmainen, hiivaisen alkoholinen ja liuotinmainen, humalan aromit minusta olivat kadonneet jo kauan sitten. Muhkeaa maltaisuutta minusta ei silti oltu pystytty kidutusleirilläkään raippaamaan. Ja vielä pinnistin voimieni takaa. Olin julmetun pehmeä ihan piruuttani, kuin sylkeäkseni kiduttajaani naamalle. Olin tasapainoinen, maltainen, täyteläinen, mutta silti kepeä, mutta arvet näkyivät epälagermaisen hedelmäisyyden ja ikävän viinaisuuden puskiessa pintaan. Mutta vaikka olin käynyt läpi tylyä kaltoinkohtelua, silti ei tarvinnut irvistellä kenenkään kun toimitin itsemurhatehtävän johon minut oli luotu.

Kaiken kestää saksalainen heller bock!