Viisi vierastamaani oluttyyliä

Tuopin Ääressä -blogi teki taannoin tavallaan omat kärki- ja pohjaviisikkonsa oluttyyleistä. Sitä oli toivottu muiltakin olutblogeilta. Vuoden loppuun väänsin siitä "Viisi ärsyttävintä oluttyyliä"-version ja sanoin siinä muiden listojen vaativan enemmän ajattelua.

No nyt on ajateltu niin penteleesti. Ihan yläpään aivoilla en rohjennut ruveta ajattelemaan, olisi mennyt kroppa uudesta orientaatiosta ihan sekaisin, vaan ns. lonkkafiiliksiähän nämä. Ei siis niin vakavaa.

Ilokseni huomasin, että viiden "inhokkityylin" listaaminen oli suorastaan hankalaa. En halunnut listata tänne vain "viinalager" tyylin tuotoksia, koska minusta ne ovat vain huonosti tehtyjä oluita ja se nyt ei ole tyylin vika jos joku känsänäppi tai talousosasto oluen pilaa.

Pitäisi siis ottaa tyylit, jotka eivät niin nappaa hyvinkään tehtynä. Sellaisia, että jos vieressä on jotain toista tyyliä, todennäköisesti valitsen sitä toista. Sellaisia tyylejä, joiden luonteenomaisessa maussa on jo jotain mistä en pidä. Siksi meni vaikeaksi. Olut kun on pohjimmiltaan hyvää, jos se hyvin tehdään, oli tyyli mikä tahansa. Viisi silti kaivoin. Tai no kuusi, mutta kuitenkin...

5. Biere de Garde
Tämä tuli listaan vähän puoliväkisin. koska en halunnut 3.5 paikalla olevalle oikeaa pykälää. Sinälläänhän näissä harvoin on mitään varsinaista ongelmaa. Yhden lempityylini saisonin lähisukulainen, jos ei maussa niin perinteessä. Muhkea, hunajainen, yrttinen, voimakas maaseudun "säilytysolut" Ranskan ja Belgian suunnalta. Olen juonut joitain tajuttoman hyviäkin Biere de Gardeja (esim. Lost Abbey Avant Garde), mutta pääsääntöisesti, etenkin perinteiset tyylin edustajat (Ch'ti, 3 Monts, jne.) ovat vain melko raskaita aleja, jotka kaipaisivat jotain noustakseen keskinkertaisuuden suosta. Biere de garde kiinnostaa, mutta hyvin harvoin vakuuttaa.

4. Faro
Nyt täytyy heti aluksi myöntää, että kokemukseni tyylistä ovat hyvin vähäisiä. Kaksi olen tainnut maistaa. Niiden perusteella en oikein käsittänyt. Kysymyksessähän on siis sokerilla maustettu lambic. Tunnetumminhan lambicin pistävää happamuutta tasapainotetaan sekoittamalla eri ikäisiä oluita ja/tai erilaisilla marjoilla ja hedelmillä. Farossa hedelmien tilalla on ruskeaa sokeria. Se vie kuivuudestaan tunnetusta gueuzestä luonnetta, mutta ei toisaalta tuo marjojen tapaan juuri mitään uutta paitsi makeutta. Toisin sanoen mauste, joka huonontaa pohjana olevaa olutta. Menen syksyllä Belgiaan ja yritän ymmärtää matkalla faroa(kin) paremmin, mutta pahasti pelkään, ettei se tästä mihinkään siirry.

3.5 Black Saison
Annan tähän väliin "kunniattoman maininnan" Tuopin Ääressäkin mainitulle Black Saisonille. Se on sen verran uusi hybridikuriositeetti, etten halua antaa sille mitään vakiintuneen oluttyylin paikkaa. Lähes jokainen tämmöinen viritys on ihan kaamea. Paahde ja saisonhiivan maut ja saisonin kuivuus, hyh sentään. Ainoa jossain määrin onnistunut tällainen on ollut Ruosniemen Musta Lomittaja ja sekin siksi, että oli enemmän mustaa ja savua kuin saisonia.

3. Kölsch
Kölsch on kölniläinen "hybridi". Vaalea olut tehdään pintahiivalla, mutta lageroidaan kuten pohjahiivaoluet. Lopputuloksena on olut, jossa ale-hiivojen pehmeät aromit on tylpätty, mutta ei tarpeeksi, että olisi saavutettu vaalean lagerin puhtaus. Jos Kölschiä ei juo kylmänä, se on kuin tunkkainen ja mitätön vaalea ale ja jos sen juo kylmänä, kuten toki kuuluu, se maistuu saksalaiselle lagerille jossa on vähän jotain vialla. Jos tehdään kahden maailman välimuoto, sen tulisi yhdistää molemmista parhaat puolet. Kölsch yhdistää pale alesta ja pilsneristä niiden huonoimmat. Ihan menetteleviä Kölschejä olen maistanut, mutten yhtään oikeasti mainiota. Tyylin nimikin kuulostaa siltä kuin joku vetäisi vettä täynnä olevan kumisaappaan jalkaan.

2. Kristallweizen
Joku neropatti keksi Saksassa, että perin toimivasta hefeweissesta pitää saada kirkasta. Hiivan ja proteiinisumun vieminen tekee saksalaisesta vehnäoluesta käytännössä aina huonompaa, eikä edes mitenkään vähän. Raikkaasta, pehmeästä ja herkästä janojuomasta tulee helposti kova, kulmikas ja luonteeton. Joisi saksalainenkin mielummin rehellisesti pilsin tai hellesin, jos kirkkaan oluen haluavat, piruako näillä tekee? Jos tarjolla on mikä tahansa kristallweizen ja Olut X, pitää Olut X:n olla joku, jonka tiedän olevan surkeaa, että päätyisin kristallweizenin kanssa iltaani viettämään.

1. Sahti

Maanpetturina nimeän tämän pohjalle. Tunnetustihan tämä tyyli jakaa mielipiteitä ja omani se jakaa sinne negatiivisen puolelle aika vahvasti. Sahti on kulttuurihistoriallisesti arvokas konsepti, mutta oluena omaan makuuni hirveä, enkä puhu nyt siitä eläimestä. Sahti on aivan valtaisan makeaa ja usein holtittoman banaaninen, kiitos leivinhiivan. Banaaniesterit tökkäävät itselläni vahvasti ja vaikkei oluen tarvitsekaan olla tasapainoltaan katkera, jotain vastapainoa maltaalle silti mielestäni olisi hyvä olla. Pidän kuitenkin hyvin mallasvoittoisista muhkeista ja syvistä oluista kuten vaikka skottialeista, joten ehkä se on lähinnä se banaanisuus. Sahti-kirjasta opin, että pullahiivahan on oikeastaan sahdissa moderni villitys, jos sen koko historiasta puhutaan. Olen jossain vaiheessa, kunhan tästä nyt muilta resepteiltä joutaa, kokeilemassa kotipanimossani sahtia jollain muulla kuin pullahiivalla. Ehkä sitten pääsen maanpetturuudestani, vaikkei se väärällä hiivalla sitten nimisuojallista sahtia olekaan.

PS: Jos sahdin ystävälle sanoo, ettei tykkää sahdista, se olettaa ensimmäisenä, että on juonut jotain huonoa kotona tehtyä sahtia ja suosittelee kokeilemaan Lammin tai Finlandia-sahtia Alkosta. Jos sitten täsmentää, että on maistanut maan lähes kaikkia kaupallisia sahteja, eikä yksikään toimi, moititaan että eihän niistä kaupallisista mihinkään ole, pitää juoda kotitekoista...

Kölsch-kuva CC BY-NC, tekijä: https://www.flickr.com/photos/mehrwert/
Kristallweizen-kuva CC BY-NC-ND, tekijä: https://www.flickr.com/photos/cmbellman/
Sahti-kuva CC SA-3.0, wikipediasta: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Sahti_brewing_at_Turku_Medieval_market_2015.jpg