Kotiolutta: Henkan Kurkkukilju

Viime viikolla Makun panimovierailulla sain mukaani Makun markkinointimiehen Henrin eli Henkan kotiolutta. Painotettiin, että kyseessä ei ole Makun tuote, eikä tuotteella ole mitään tekemistä panimon tuotannon kanssa.

Kaikkiin hienoimpiin oluisiin liittyy tarina. Tämän tarina meni osapuilleen näin: Henri totesi olevansa oikean ja menestyvän panimon osaomistaja, mutta ettei ollut koskaan tehnyt itse olutta, panimossa kun olivat muut vastuussa oluen tekemisestä ja reseptiikasta. Virhe oli toki korjattava eli Braumeister laulamaan ja juhannusoluen tekoon. Henri oli etsinyt ensi reseptikseen simppelin witbierin ja vannonut itselleen, että kikkailemaan ei ruveta. Kikkailunhimo kun on monen kotioluen kaatanut. Aletaan maustamaan ja virittelemään ennen kuin osataan tehdä pohjaoluttakaan. Vaan ei pitänyt hermo, lopulta keittoon oli täräytetty perinteisten witbier-mausteiden lisäksi pari kokonaista kurkkua. Koska "sehän on mieto ja raikas maku, ei se yli lyö".

Tottakai se löi yli. Pullot olivat laatikossa tekstillä "Henkan Kurkkukilju" kun viime viikolla niille hihittelin. Henri kertoi, että toivoo liiallisen kurkun maun hiipuvan nopeasti, jotta oluesta tulisi parempaa. Kyseessä ei siis oikeasti ole kilju vaan ihan vehnäolut. Lähtiessä sain sitten pari pulloa mukaani.

Kuva: Pauli Kärpänoja

En oikeastaan erityisemmin kaivannut näytepulloja, vaikka vähän kiinnostikin, sillä tässä on tunnustettava yksi arvostelijan ominaisuus ennen kuin lähden arvioimaan: Minä vihaan kurkkua samalla palavalla raivolla kuin Timo Soini vihaa sivulauseita. Se on mieto maku, monen mielestä ei maistu juuri miltään, mutta en voi sietää sitä kiinteää vihreältä maistuvaa vettä. Inhoni sitä kohtaan on muinaista perua ja sitä luokkaa, että jos juustohöylällä on vedetty kurkkua ennen juustoa, pesen höylän koska muuten juusto maistuu kurkulta. Jostain syystä sushissa se menee pienen paniikin saattelemana. Kerran elämässäni olen syönyt oikeasti hyvää kurkkua ja se vaati tekijältään Michelin-tähden. Terveisiä vain Chef & Sommelieriin.

En siis varsinaisesti hyppinyt riemusta, mutta jonkun se on kurkkukiljukin tässä maailmassa ilmeisesti blogattava ja olkoon nyt sitten minä. Olut on vaalea, samea, siinä on kaunis vaahto. Näyttää oikeastaan juuri siltä kuin witbierin pitääkin. Tuoksu on raikas, korianteria, sitrusta, kevyttä saksalaistyyppistä humalaa, ruohoisuutta, vihreyttä. Mutta ei kurkkua, paitsi ehkä tuollaisen karkeahkon ruohoisen vihreyden muodossa.

Pehmeä, kepeä muttei vetinen. Vehnäistä maltaisuutta kevyesti, muuten raikasta sitruksista keveyttä. Witbieriksi suht tukevat katkerot, jotenkin amerikkalaismallisen sitruksisetkin. Aluksi liiankin katkera, mutta kun suu tottuu, erittäin kiva. Kurkku tulee ehkä kevyenä makeutena ja aavistuksena vihanneksisuutta, mutta se mikä siitä on jäljellä hukkuu ja kietoutuu katkeroon ja muihin mausteisiin. Parempi tämä ehkä ilman kurkkua silti olisi ollut. Oikein kiva withän tämä on. Raikas kesäjuoma. "Kotiolutmaisuudesta" ei ole tietoakaan, ensi olueksi suorastaan loistava.

Pitkään varsinaisen jälkimaun jo mentyä kun vähän suutaan maiskuttelee, siellä väijyy hieman sitä kammottua kurkkua. Se ikään kuin jää limakalvoille asumaan ja kuulemma maistuin suudellessa kurkulta. Rakkauden olut.

Kotioluille ei pisteitä.

----

PS: Tänään alkaa sekä Helsingin rautatientorilla Craft Beer Helsinki, että Lahden Matkustajasatamassa Suuret Oluet, Pienet Panimot. CBH:sta varmaan jonkin asteista raporttia myöhemmin, mutta Lahden SOPPissa Tuopillinen on tekstillisesti läsnä Bönthöö Bönthöö -blogin masinoimassa Lahtikko-olutzinessä, joka ilmestyy virallisesti huomenna. Lehdessä siis joku pakinan tai jonkun sellaisen näköinen raapustus näilläkin näppäimillä tehtynä. Muusta lehden sisällöstä ei ole mitään hajua, kun en ole valmista tuotetta saanut vielä itsekään käsiini, mutta epäilisin että siellä on lukuisia sanoja aseteltu peräkkäin muodostamaan kokonaisia lauseita. Näistä kaikkein kovimmat sanasepot ovat työstäneet peräti kappaleita. Olut mainittaneen ainakin kahdesti. Ottakaa mukaan tiskeiltä!