Lontoo ja Great British Beer Festival 2016 - Osa 2

Tapahtui edellisessä jaksossa: Törppö oli jättänyt festarit taakseen, suuntanaan panimo.

Fuller's

Fuller'sin panimo on kuuluisa lontoolaisuudestaan, joten olutmatkalla Lontooseen olisi tietenkin käytävä siellä. Sitäpaitsi se on itselleni ehkä se kaikkein tärkein panimo. Fuller's meinasikin järjestää sitten reissun isoimman pettymyksen jo viikkoja ennen matkaa. Olin hyvissä ajoin varannut perjantaiksi aamupäivälle panimokierroksen tuohon itselleni ehkä Orvalin rinnalla pyhimpään panimoon.

Noh, Fuller's otti ja pisti paikan elokuun kahdeksi ensimmäiseksi viikoksi remonttiin. Tarjottiin voucheria tai uutta aikaa. Joopa joo. Haistakee. Kaksi viikkoa kestäneen vastauksen jälkeen panimo sitten kertoikin, että Panimon The Hock Cellar -baari olisi kiinni, mutta perjantaille oli iltapäivälle ylimääräinen "one-off"-kierros järjestymässä. Pääsisin sinne. Parempi kuin ei kierrosta. Kierrosta tänä syksynä suunnitteleville tiedoksi, että remontteja on lisää syksyllä. Kannattaa tarkastaa panimon sivut ennen lähtöä.

Suuntasin siis kesken festaripäivän Fuller'sille Chiswickiin. Matka ei ollut pitkä, lyhyempi kuin olin kartasta arvellut. Black cab toikin paikalle sen verran ajoissa, että ehdin pistäytyä panimoalueen kulmassa olevassa The Fox and Hounds - pubis... hetkinen... siis The Mawson Arms -pubissa. Fuller'sin pubeista osalla on kumma kettumetsästys-kyltti, joka ilmeisesti kertoo pubin olevan tietynlainen. Ei oikein selvinnyt millainen, mutta on sen verran nimikyltiltä näyttävä lätkä, että vähemmästäkin sekoaa.

Sisällä oli panimon työntekijöitä oluella, olihan jo perjantai ja kellokin puoli kolme ja kaikkea. Suojaliiveissä ja tuoppi kädessä juttu tuntui lentävän. Televisiossa soudettiin. Ketään ei kiinnostanut. Sain tilattua ukkeleiden välistä itselleni ESB:n. Istahdin nahkatuoliin ja aloin nautiskelemaan. Ei nimittäin ollut panimon oman pubin ESB kauhean hapettunutta tai märkäkoiraista tai metallista. Se oli juuri sitä mitä pitikin. Suupielet hiipivät kohti korvia.

Yritin etsiä panimokierroksen ja hortoiltuani panimon kauppaan sieltä ohjattiin takaisin pubiin. Opas haali ryhmän kokoon. Homma alkoi lupaavasti. Töistä poistuvat tyypit naureskelivat vahingoniloisesti oppaan krapulalle, jonka tämä oli hankkinut olutfestareilta. Toiset tyypit seurasivat perästä ja ilmoittivat, että osa oluista oli jotenkin päässyt loppumaan maisteluhuoneelta. Perjantai ja kello jo kolme ja kaikkea. Opas kertoi, että perjantai on panimolla vähän sellainen "POETS day" eli "Piss Off Early, Tomorrow's Saturday".

Kierros oli sellainen kuin nyt panimokierrokset ovat. Kuultiin vähän historiaa, maisteltiin maltaita, haisteltiin humalia, katseltiin laitteita ja lopuksi maisteltiin vähän oluita. Hintansa väärti ja mielenkiintoinen. Fuller'silla oli säilytetty vanhoja historiallisia valmistuslaitteita kierroksen iloksi, niistä iänikuiset mallasmyllyt olivat edelleen käytössä. Uudemmat laitteet olivat automaattisia ja rosteriteräksisen hengettömiä. Opas veti luonnollisen hauskana kaverina kierroksen varmuudella, huolimatta jälkitaudistaan. Lopuksi The Hock Cellarin korvikkeeksi hoidetussa toisessa maisteluhuoneessa (jossa siis oli hanat ja kaikki, kai sitä panimolla muutama hanarivistö pitää olla...) sai maistella niitä tuotteita mitä siellä sattui olemaan. Uutuustuote Montana Red oli kovin rajusti jenkkihumalainen red ale, selkeästi muotiolut craft-markkinoille. Raa'an pellettimäinen humala muistutti Koffin APAsta, vaikka muuten olut olikin luonteikkaampi. Onneksi olin juonut ESBin pubissa. Sitä kun ei ollut saatavilla, niin kuin olin unelmoinut.

Kuvatessani ominaispainomittareita
tajusin olevani ehkä kierroksen
nörtein.

Oppihan siellä muutamia asioita. Ensinnäkin Fuller'sin panimolaitteisto oli paljon pienempi kuin olin olettanut. Jotenkin kun ajattelee miten näkyvä panimo se on Englannissa ja pohjoismaissakin, oletin operaation massiivisemmaksi. Kyseessä on kuitenkin yli 200 tuhatta tynnyriä (n.30 miljoonaa litraa, jos nyt en ole taas väärässä) vuodessa olutta ulos tuuttaava panimo. Laitos oli toki teollinen, eikä mikään junasillan alle mahdutettu mikropanimo, mutta silti jotenkin hillitty ja käsityskyvyn sisään mahtuva muutamine keittoastioineen. Opin myös, että muutama vuosi sitten lanseerattu Frontier -lager on Fuller'sin toiseksi suosituin olut tätä nykyä. Ja, että Frontierin etikettiin on sijoitettu sana "craft", koska se on maaginen ja mahdollistaa ottamaan oluesta 20% kovempaa hintaa*.

Näillä hinnoilla alan jo harkita möisikö
itse viisi vuotta säilytellyn Vintage Alen pois...

Ennen lähtöä käväisin vielä uudestaan panimokaupassa. Kaupassa oli siis suht hyvin panimon pullotuotteita tarjolla, mukaan lukien Vintage Alen vanhoja vuosikertoja ja tietenkin kaikenlaista krääsää ja yllättäen myös paljon viiniä (???). Hinnat olivat sen verran turistiset, ettei tullut hirveän paljon ostoksia tehtyä. Nappasin silti mukaan uuden Past Master's sarjan oatmeal stoutin ja Brewer's Reserve -sarjan no.5:n, joka jäi taannoin juomatta.

Olin kysynyt oppaalta neuvoa, miten pääsisi helpommin julkisilla takaisin Olympiaan. Oppaan neuvoja (epäilemättä väärin) seuraten päädyin kävelemään pari kilometriä Hammersmithiin, josta viimein löysin sen bussin, minkä piti lähteä panimon läheltä. Tulipahan hankittua jano festareille.

Great British Beer Festival (taas)

Parin tunnin aikana festareilla oli kierrokset nousseet. Työn ikeestä irtautuneet lontoolaiset olivat täyttäneet hallit ja tunnelma alkoi olla vahvasti koholla. Menin ensi töikseni syömään. Yksi ruokakoju mainosti isosti REAL SAUSAGES REAL MASH, pakko kai sitä on sitten kokeilla yksi bangers and mash kun se kerran niin helvetin aitoa on. Kuuden punnan seutuvilla ollut hinta tarjoili makkaran, ruskeaa kastiketta ja perunamuusia. No nyt ollaan keripukkiannosten ytimessä. Muussi oli täysin mautonta, muu ruoka ok.

Muuten festareiden ruokatarjonta oli mielestäni valikoimaltaan pääosin ns. "mättöä" mutta sitä oli hyvin monen sorttista. Makkaroiden ja muussien lisäksi oli muuta perinteistä brittievästä: Piiraita, cornish pastyja, skottimunia, paistia, tikka masalaa. Kaikenlaisia leivän väliin tungettuja lihoja oli erinäisiä: Hampurilaisia, hodareita, nautapanineja, philly cheesesteakia. Pientä etnistä väriä meksikolaisen, japanilaisen ja tietenkin intialaisen kautta. Käytännössä jos suomalaisen festarin tarjonta olisi noin kymmenen kertaa isompi, se olisi varmaan jotain samanlaista. Sen sijaan snäksitarjonnassa oltiin ihan eri tasolla, ständeiltä löytyi juustovalikoimaa, suklaita, tapaksia, chorizoa, peperamia, etikkamunia, possunnahkaraksuja (pork scratchings), kuivalihaa, sipsejä**... Vähintään tuollaisen juustotiskin toivoisin ilmestyvän suomalaisillekin festareille.

Tämä on festareiden käsitys
1/3 - pintista.

Tunkiessani muusia naamaan, alkoi jostain festareiden toiselta laidalta lähestyä valtava mölinä. "Yeeeeeeeeeeeee!!!" huuto tuli kohdalleni ja jatkui läpi hallin kuin stadionaalto. Sekunnin verran hämmensi ensimmäisellä kerralla, kunnes totesin, että hyvä meininki. Muutaman huutoaallon jälkeen satuin olemaan vieressä kun joku para rikkoi lasinsa ja ympärillä olevat aloittivat huudon. En tiedä liittyivätkö muutkin huudot sirpaleisiin, mutta tunnelmaa niistä tuli.

Hain perryä. Puolivahingossa satuin juuri festareiden voittajan Hartland Farmhouse Perryn kohdalle ensimmäisenä. Olipas muuten mainio juoma. Siinä oli raikkaan päärynän makeuden lisäksi mahtavaa jopa viskimäistä tunnelmaa. Vaihdoin sitten takaisin mildeihin, sillä perryissä tuppasi olemaan potkua melko lailla. Join lauantaina toisen, Cromwellin Cavalier Perryn, joka sitten olikin voittajaan verrattuna melko mitätön esitys. Siihen perryn testailut jäivätkin. Ei vain ollut aikaa kaikkeen.

Pohdin muutaman mildin ääressä brittien suhtautumista humalaan. Britithän ovat suomalaisten tavoin humalahakuista kansaa. Binge drinking on ongelma molemmissa maissa. On kuitenkin pieni ero siinä miten päihtymiseen suhtaudutaan. Suomessa siihen liittyy ilonpidon lisäksi virallinen määrä häpeää. Ei suomalainen turistiopas koskaan myöntäisi iloisesti vitsaillen olevansa vähän eilisen jäljiltä hapokkaassa kunnossa. Suomessa kännistä voi iskea vitsiä, niin pitkään kuin se on jonkun ulkopuolisen tai sketsihahmon känni. Omasta humalassa olemisesta voi laskea leikkiä enintään kavereiden kesken. Sellainen julkinen vapautuneisuus ja itseironisuus puuttuu, niin kuin toki kotimaisesta jäyhyydestä yleensäkin.

Oikeastaan halusin illan viimeiseksi amerikkalaisen
cask alen, mutta siinä kävi näin.

Myös panimokulttuurin ero on erikoinen silkan väestömäärän ja -tiheyden takia. Briteissä on 65 miljoonaa ihmistä. Jossain alueeltaan Kuopion kokoisessa Kentin kreivikunnassa on puolitoista miljoonaa asukasta ilman mitään suurkaupunkeja. Siinä saa pienikin paikallispanimo asiakaskuntaa pienellä vaivalla vähän eri malliin kuin jossain Pohjois-Savon perämetsässä.

Camran festarikaupan "Beer not fit to drink" osasto keräilijöille.

Totesin olevani selkeästi päihtyneessä tilassa itsekin kun tämmöisiä syvennyn pohtimaan. Ehkä oli aika ottaa illan viimeinen. Kävin vaihtelun vuoksi amerikkalaisen Firestone Walkerin DBA:n. Oluen kanssa haahuilin CAMRAn toiseen kauppakoppiin, jossa myytiin erinäistä keräilysälää. Pinssejä, baariliinoja, tuhkakuppeja ja sen sellaista. Olin aiemmin päivällä bongannut siellä Michael Jacksonin ensimmäisen olutkirjan The World Guide to Beer, olikohan vielä oikein ensipainos. Harkintakyky pehmenneenä halusin sen nyt ostaa, mutta oli mokoma jo myyty. Korvaukseksi bongasin pöydältä Courage Imperial Stoutin vuodelta 2013. Viisi puntaa, mitä helvettiä? Olutta mainostetaan imperial stoutien isänä (tosin se on vähän niin ja näin). Ostin pois. Se olikin mainio lopetus illalle. Kunnes muistin, etten ollut varannut ruumalaukkua paluumatkalle ja tuliaispulloista tulisikin vähän hintavammat kuin luulin.

Hotellilla tuumasin juustopurilaisen makuinen maissilastu suussani, että "Kannatti lähteä" ja nukahdin.

Seuraavan päivän festaroinneista ei oikestaan ole isompaa lisättävää. Keskityin hyvin täsmällisesti maistelemaan muutamia kilpailussa menestyneitä mildeja ja bittereitä tyylinmukaisesti. Niihin palaan Tutustutaan Tyyleihin -jutussa. Lauantai on GBBF:ssä vähän jämäpäivä, se sulkeekin jo ennen iltaseitsemää. Lähdin itse jo parin tunnin jälkeen.

Kaiken kaikkiaan GBBF:stä jäi hyvä fiilis. Lasinpesu- tai vesipisteitä festareilla ei ollut lainkaan, jos vessoja ei lasketa, mikä oli merkittävä miinus. Muuten meininki oli oikein hauska. "World's biggest pub" ei ole ihan väärä kuvaus. Jotain panimoita jäin kaipaamaan. Eritoten yhtä lempipanimoani Samuel Smithiä. Myös Shepherd Neamen poissaolosta vähän yllätyin.

Oli aika siirtyä lauantain pääohjelmanumeroon. Pieneen pubikierrokseen.

Pubikierros - Eritteitä ja erehdyksiä

Lontoossa ei voi kävellä korttelia ilman, että törmää pubiin. Niistä muutaman käymisen arvoisen valikoiminen on tietysti vähän hankalaa kun ei mistään mitään tiedä. Hyllyssäni on Camran Good Beer Guide 2009, josta olisi voinut olla apua. Vuosittain julkaistu opus kun suosittelee hyviä pubeja, joista saa taatusti hyvää cask alea. Caskia olisi kuitenkin maisteltu festareilla vaikka kuinka, niinpä otin suunnittellessa erilaisen lähestymiskulman. Mitään aitoja paikallispubeja ei jaksaisi lähteä kauas ihmisten asuinalueille kiertämään ja eksymään. Pitäisi pysytellä suht hyvin keskisessä Lontoossa. Kiertäisin siis historiallisia pubeja. Sellaisia, joissa olisi jossain määrin autenttinen vanhan ajan fiilis ja sisuskalut. Camralla on toki siihenkin oma listansa.

Bottledog

Tökin pubeja karttaan ja Farringdon Streetin lähistölle tuntui muodostuvan näppärä viiden pubin putki, kun lähtisi Blackfriar's Bridgeltä: The Black Friar - Ye Olde Cheshire Cheese - The Viaduct Tavern - Ye Olde Mitre - Jerusalem Tavern. Erityisesti viimeinen kiinnosti, sillä Martyn Cornell kehui sen rekonstruktiota Strange Tales of Ale -kirjassaan. Sitä paitsi samalla kun siellä päin pyöri, voisi tunnollisena turistina tsekata St. Paulin katedraalin. Pubit ja alueen tuntevat voivatkin jo arvata millä lailla homma lopulta meni aivan käsille.

Ajelin kuitenkin ensiksi kohti pullokauppaa. Kun näitä pulloja nyt kerran on ruumaan asti hankittu, oli sama hankkia muutama lisää. Matkanvarrelle järkevimmin (kai) kohdistin Brewdogin Bottledog -kaupan. Kiva pikkuputiikki vähän syrjässä. Paikallista craft-kamaa paljon, amerikkalaista vähintään yhtä paljon ja belgialaista klassikkoa lisäksi. Harvinaisempaakin erikoiserää. Pienen kiertotien arvoinen mesta. Saaliiksi jäi yksi harvinainen erikoisuus (Sireniltä), yksi varma tuttu (Kerneliltä) ja yksi uusi tuntematon (Pressure Dropilta).

The Black Friar

Sitten kohti Thamesia ja katedraalin kautta The Blackfriariin eli Mustaan Munkkiin. Alueen nimi on vanhan luostarin mukaan Blackfriars, pubin tienoilta lähtee yli Blackfriar's Bridge ja pubia vastapäätä on The Blackfriar House. Hanassa ei ikävä kyllä ollut Inveralmondin Blackfriar -olutta. Eikä edes Hiisi/Donut Islandin Mustaa Munkkia. Yrittäisivät edes, englantilaiset.

Erikoisen mallisen talon kulmassa pojottaa seisoa iso iloinen musta munkkipatsas, josta mestan tunnistaa helposti. Sen tunnistaa myös siitä, että se on läpeensä täynnä turisteja. Terassi pullollaan, sisätilat myös. Pubi kuuluu Nicholson's pubiketjuun. Otin ketjun oman pale alen hanasta. Valmistajana cornwallilainen St.Austell's joka jäi festareilta mieleen lähinnä äänekkäintä musiikkia soittavana tiskinä. Ihan kiva perusbitteri.

Jollain ihmeen tuurilla onnistuin löytämään istumapaikan. Turistit ahdistaa, etenkin kanssaturistina. Tunnelma oli siksi vähän ankea. Katsellaanpa nyt sitten suojellun talon historiallista sisustusta. Munkkeja seinillä, melko viktoriaanisen mauttomasti marmoripintaa niin tiskissä kuin seinissäkin. Pubi on myös melko pieni. En käynyt ruokapuolella, mutta baarin puolelta sekin vaikutti hyvin pikkuiselta. Varmasti ihan kiva baari, jos siellä mahtuisi olemaan.

Vähän kammotti seuraava kohde. Ye Olde Cheshire Cheese kun on ehkä yksi maailman tunnetuimpia pubeja. Se on uudelleenrakennettu heti Lontoon palon jälkeen 1667, eli ihan just äsken. Sen vakioasiakkaisiin on kuulunut (mm.) sellaisia ukkeleita kuin Charles Dickens, Mark Twain ja P.G.Wodehouse. Se on myös autenttisessa aikansa kuosissa. Tästä johtuen se olisi tarinain mukaan myös ihan helvetillinen turistirysä. Ei muuten kannata sekoittaa jossain Towerin lähellä olevaan The Cheshire Cheeseen.

Pienellä sivukujalla Fleet Streetiltä oleva mesta on kyllä hyvin autenttisen oloinen, pakko myöntää. Katutasossa on pieni pimeähkö huone, jossa on baaritiski. Pubi on Samuel Smithin panimon pubi ja olut sen mukaan erinomaista. Otin tuopillisen Old Brewery Bitteriä ja läksin tutkimaan alempia kerroksia. Yllätykseksi baarissa oli melko väljää, turistejakin bongasin alle kymmenen. Ahtaita portaita pääsee kiemurteleviin kellarikerroksiin, joissa on asiakkaille pieniä huoneita pöytineen ja tunnelmaa vaikka muille jakaa. Onhan siinä sellainen kevyt "museopubi matkaajille"-henki, enkä usko, että paikka on nykyisin kenenkään paikallisen vakimesta, mutta kerrankos sitä nyt paikallismuseossa käy kaljalla. Kellarikerrosten seinät on maalattu/kalkittu valkoiseksi ja jokainen ääni kaikuu. Sen kautta jostain syvemmältä kuului möykkää.

Istahdin pienen pöydän ääreen keikkuvalle tuolille holvikaaren alle ja fiilistelin. Sitä häiritsi vielä syvemmältä parin minuutin välein noussut valtava mölinä, joka päättyi lähes yhtä kovaääniseen hiljaisuuden suhisteluun. Siellä oltiin muuten ihan kunnolla lärvit puoli viideltä iltapäivällä. Hetkisen möykkää kuunneltuani uteliaisuus voitti. Pitää mennä näkemään tämä porukka ja olihan alemmat kerrokset näkemättä muutenkin.

Pohjimmaisessa huoneessa oli muutama isompi pöytä ja baaritiski. Keskimmäisessä ns. pääpöydässä istui laumallinen nuoria varakkaan ja yläluokkaisen näköisiä kolleja. Kaikilla päällään sellaiset pikkutakit, jotka luultavasti maksavat enemmän kuin meikäläisen kuukausipalkka. Joka ikinen porukasta oli vetänyt aivan holtittomat naamat ja möykkä oli sen mukainen. Baarimikko näytti kärsivältä.

Kun istuin naapuripöytään tarkkailemaan tilannetta, bilepöydän kulmalla tapahtui jotain. Tyypit yrittivät kovasti piilotella tilannetta baaritiskin vaanivalta katseelta. Tarkkailukulmastani ihmettelin, että ilmeisesti siinä kaadetaan tuoppiin omasta taskusta vähän vahvik.... ei. Sälli kusee tuoppiin. Meinasin revetä ääneen, mutta onneksi oli olutta peittämään reaktio. Wee & Tan nostettiin sitten pöytään ja sitä kilvan nuuhkittiin ja naurettiin, kunnes joku veti esiin kahdeksansivuisen nopan. Mitä perkeleen helvettiä nyt taas? Meininki oli hetktistä ja kännistä, mutta ilmeisesti nopalla valittiin cocktailille juoja, joka tietenkin kieltäytyi. Niinpä alkoi mahdoton painostus. Tuumin, etten halua nähdä loppuratkaisua, vedin tuoppini loppuun ja poistuin.

Ulkona kuvasin vielä baarin kylttejä kun porukka ulostui pikkuhiljaa pubista. "I'm already completely shitfaced" sanoi yksi huolestuneena. "I'm shitfaced too" osallistui toinen olemisen tuskaan. Epäilin itsekseni, ettei shit ollut nyt oikea erite tähän tilanteeseen. Yksi tyyppi koputti minua olkapäälle. Kuva pitäisi saada of the boys. Mikäpäs siinä. Kuvat otettiin, kätteleminen arvelutti. Sinne ne sitten menivät Lontoon iltapäivään, kusenjuojat. Epäilemättä tulevia poliitikkoja.

Varmaan ihan kiva paikka tai jotain.

Kohti The Viaduct Tavernia. Se oli kiinni. Minua oli varoitettu, että tämä keskustan alue on viikonloppuisin ihan kuollut, mutten sentään pubien olettanut olevan lauantaina kiinni. En ollut edes vaivautunut tarkistamaan. Google lauloi, että kiinnihän ne ovat kaikki loputkin. Näin ei kyllä toimi osuuskaupan väki. Mitäs nyt? Hortoilin takaisinpäin ja pysähdyin tuumimaan tilannetta yhdelle matkalla olleeseen avoimeen peruspubiin. Vilkuilin pubikarttaani ja päätin lopulta lähteä Lamb and Flagiin. Se tosin olisi Covent Gardenissa keskellä ruuhkaisinta Lontoota, mutta siitä voisi jatkaa sitten lännemmäs. Kävelin metrolle St.Pauliin ja matkalla maassa oli laatta, jossa luki sanat "Temple Bar". Niin, sellainenhan on... Dublinissakin... ja siellä on Porterh... Hei Lontoossakin on Porterhouse! Ja sehän on juuri siellä minne olen menossa! Tämä, jos mikä oli merkki.

Koluttuani Covent Gardenin metroaseman järkyttävän pitkissä portaissa itseni puolikuolleeksi, piipahdin vielä siellä Lamb & Flagissa enemmän vedellä kuin oluella. Kiva mesta ja vanhanaikasessa ilmeessa, mutta lauantai-illan ratoksi niin täynnä iltaa viettävää porukkaa, ettei siellä juuri viihtynyt. Vieressä oli myös The Round House, jonka tunnistin siksi, että join siellä aikoinaan ensimmäisen Old Peculierini. Se oli, jos mahdollista, vielä enemmän täynnä. En edes yrittänyt sisään etsimään Theakstonin ihmettä. Parin korttelin takaa paljastui Porterhouse.

Porterhouse on siis irlantilainen panimo ja pubiketju. Sen oluita saa paikoin suomestakin. Ainakin kalaravintoloissa on ollut panimon mainiota Plain-porteria ja paria muutakin tarjolla. Itselleni Porterhouse on tärkeä paikka, sillä Dublinissa asuessani olutharrastuksen alkuaikoina sain siellä melko vahvan koulutuksen oluen maailmaan. Pubin valikoima vaikutti silloin hurjalta. Nykyään se vaikuttaa lähinnä siltä, että mahdollisimman monesta maasta on kerätty vaaleaa lageria. Mutta viis niistä, sillä panimon omat oluet ovat niin rautaisia, ettei muita tarvitsisi. Etenkin aivan maaginen Oyster Stout, yksi kaikkien aikojen lempioluitani. Jos olette tilanneet sitä pullossa jostain, unohtakaa se, se on aivan helvetillistä kuraa. Porterhouse Oyster jos mikä pitää saada hanasta.

Lontoon Porterhouse on toki hyvin ruuhkaisella ja turistisella alueella, kuten emobaarinsa Dublinissakin*^ ja siten aika täynnä. Suurin osa oli kuitenkin kertynyt terassille, kompleksin baarin uumenista löytyi tilaa. Olin käynyt Lontoon pisteessä ennenkin, mutten muistanut miten lähelle se oli tunnelmaltaan saatu emobaariaan. Baarimeininki oli katossa. Se ei ollut niinkään kaiken ylilyövää möykkää vaan pubin eri koloista ja huoneista kuuluvaa rentoa ilonpitoa. Televisiossa pyöri olympialaiset, mutta sitten hurlingia. Oyster stout oli ihanaa, täydellistä. Ehkä irlantilaiset sittenkin osaavat tämän pubihomman kaikkein parhaimmin, tuumin. Pitäisi käydä taas Dublinissa, arvelin. Onpas vain mahottoman mukavaa, mietin. Tilasin ruokaa ja nautin elämästä. Olutta meni ehkä toinenkin.

Korttelin päästä pääsee laskeutumaan Thamesin rannalle. Joki kääntyy niillä kohdin etelään. Etelässä pojotti tutun näköinen ympyrä ja vielä tutumman näköinen kellotorni, joita kohti suuntasin vakaalla useamman pubin kiertäneen turistin vainulla. Tarkistetaan nyt kun tänne asti on tultu. Siellä Big Ben seisoi kuin kuningatar konsanaan: Näyttävänä, yliprameana ja hyödyllisenä lähinnä turistien vetonaulaksi. Siirryin väsyneenä ja miellyttävästi päihtyneenä metroon ja ajoin länteen sillä aikaa kun Sodoman mustuus velloi taivaalla ja ihmisissä.

Ihan hyvä viikonloppu.

*Tämä oli luonnollisesti vitsi. Vai oliko?

**Britithän tunnetaan täysin perversseistä sipsimauistaan, joten aina siellä käydessä yritän bongata oudoimmat uutuudet. Tällä kertaa kaupasta löytyi juustopurilaisen makuisia maissilastuja, festareiden sponsori Pipersin tiskillä oli maistiaisena tismalleen chorizomakkaran makuisia sipsejä ja myös ehkä kaikkein oudoin maku koskaan: Unsalted. Siis maustamattomia, suolaamattomia perunalastuja. Joskus asioissa vain mennään liian pitkälle.
*^Muuten, Dublinin Porterhouseen kannattanee tutustua off-season aikoina kun Temple Bar ei ole aivan täynnä turistia. Omat parhaat kokemukset paikasta ovat Syys-Marraskuulta.