Belgia 2016 - Bryssel

Lentokenttä Euroopassa, syyskuu 2016, jonkinlainen bussipysäkki. Kokeneina matkailijoina olimme ostaneet junaliput automaatista, jonka yläpuolella luki "For buses only". Ihmettelin pysäkin karttaa, että mikäs bussi tästä nyt kuuluu ottaa.

"No selviääkö siitä mitään?"
"Emmä tiiä. Täällä on vain panimoita."
"Täh?"
"Grimbergen, Affligem, Beersel... Tää kartta on täynnä panimoiden nimiä! Ei tähän voi keskittyä."

Tämä lienee Belgia.

---

Männä talvena soviteltiin avovaimon kanssa kalentereihin jonkinlaista lomamatkaa johonkin suht lähelle. Paikaksi valikoitui lopulta Belgia. En muista enää täsmälleen miksi, mutta ei se tietysti oluen ystävänä ihan hirveästi haitannutkaan lähteä kokemaan yksi maailman merkittävimmistä olutmaista. Etenkään kun ei ollut ennen tullut käytyä. Matkan suurin haaste oikeastaan itselläni olikin pitää oluttouhu jossain määrin järkevässä suhteessa muuhun matkustamiseen, niin etten raahannut oluthulluuteeni täysin viatonta ihmistä joka päivä johonkin panimoon. Hitusen vajaan viikon matkan kohteiksi valikoituivat Bryssel, koska lentokenttä ja Brugge, koska se vaikutti näkemisen arvoiselta kaupungilta. Panimokierrokset sain rajoitettua kahteen. Paitsi noh... kävin lisäksi oluella kahdessa muussa panimossa. Toisessa niistä ihan vahingossa. Että semmoinen maa.

Belgiahan on tosiaan olutkulttuuriltaan ja oluiltaan yksi kirjavimpia maita maailmassa, ellei kirjavin. Siellä tehdään vahvoja aleja omalaatuisilla belgialaisilla hiivoilla monessa muodossa, Flanderi tunnetaan punaisista ja ruskeista hapanoluistaan, Brysselin ja Pajottenlandin alueella tehdään uniikkeja happamia lambic-villihiivaoluita, lisäksi suurin osa trappisti-luostaripanimoista ja etenkin tunnetuimmat niistä ovat Belgian alueella. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Panimoita on pienessä maassa lähemmäs kaksi sataa, oluita reilusti yli tuhat erilaista, enkä ole edes kovin varma näistä luvuista kun tuntuvat olevan alakanttiin. Edesmennyt olutkirjailija Michael Jackson ylisti uransa aikana belgialaiset oluet taivaisiin ja nosti niiden tunnettuvuutta paitsi muualla mailmassa, myös Belgiassa itsessään.

Itselleni ns. perusbelgit eli golden alet, blondet ja brunet eivät ole koskaan olleet kovinkaan rakkaita. Hyviä, luonteikkaita oluita, mutta en ole niistä saanut koskaan mitään wow-elämystä. Kuten sanottua valikoimahan ei niihin rajoitu. Mainio tripel maistuu aina, monet quadrupelit myös, samoin laatu-saisonit, flanderilaiset hapanoluet ja tietenkin hapanoluiden kuningas gueuze lambic sekä luonnollisesti omaan All-time Top 2 -oluet listaan mahtuva trappisti Orval.

Luin keväällä pohjustukseksi Jacksonin klassikon Great Beers of Belgiumin, jota voin suositella kaikille. Toinen erittäin käteväksi osoittautunut kirja on Tim Webbin Good Beer Guide Belgium. Olutkeskeinen matkaopas, joka on paitsi selkeä, myös parhaimmillaan hemmetin hauska ja on avuksi myös ihan yleisenä matkaoppaana. Aivan järkyttävän surkeat kartat siinä tosin on.

Bari Baaria Brysselissä

Kaupunki, jossa on tällaisia
muraaleja, ei voi olla
läpeensä paha.

Ensin siis Brysseliin. Kaikesta kuulemastani päätellen tämä oli hirveä virhe. Suurin piirtein jokainen tuntemani Brysselissä käynyt on kertonut, että sinne ei kannata missään nimessä jäädä olemaan, sillä kaupunki on ruma ja hirveä. Kaupunki onkin jotenkin ahdistavan epäharmoninen tunnelmaltaan ja arkkitehtuuriltaankin. Siellä on miten sattuu sekaisin menneiden vuosisatojen romantiikkaa, sulavaa art nouveauta ja modernia byrokraattista laatikkoa. Siitä puuttuu rytmi. En silti sanoisi niin julmasti, että Brysselistä kannattaa heti lähteä muualle.

Eurokraattien sun muun byrokraattisen suhaajan täyttämän kaupungin väkiluku tipahtaa kuulemma arkipäivien ulkopuolella merkittävästi, niinpä viikonloppu on hyvä aika tulla kylään. Olimme paikalla perjantaina iltapäivästä siten, että illaksi ehti ihmettelemään vanhaa kaupunkia.

Vanhassa kaupungissa meitä turisti-merkkisiä ihmisiä oli liikkeellä kaikesta huolimatta melko helvetisti. Se tarkoitti, että suosituimmilla vanhoilla kaduilla liikkuminen oli jo jossain määrin ahdistavaa. Rue Grétry / Rue des Bouchers -katu on lähes kirjaimellisesti turistirysä. Ahdistukseen asti täynnä paitsi ihmisiä, myös helvetin tyrkyillä sisäänheittäjillä varustettuja ravintoloita, jotka näyttivät kaikki samanlaisilta.. Jokaisesta sai simpukoita, ranskalaisia ja carbonnade flamandea. Oli siellä pari olutbaariakin, mitkä kiinnostivat, mutta ensin piti päästä syömään.

Myöhemmin sivukatujen kautta löytyi tietenkin parempaakin, mutta nälän ja matkustusväsyn nöyristämänä ei ollut sisäänheittäjää hampaisiin katsominen. Niinpä rysään... simpukoille, ranskalaisille ja carbonnade flamandelle tietenkin. Koska oltiin Belgiassa, olutta toki löytyi ravintolan listalta myös. Ei mitenkään mahdottomasti, mutta paremmin kuin monessa kotimaisessa. Tilasin flaamilaisen nautapadan kanssa Chimayn sinistä. Toimiva kombo, sitten kun oluen viimein sai. Tarjoilija nimittäin kävi itkun, raivon ja naurun partaalla jotain valtaisaa laskusotaa yhden seurueen kanssa ja saamamme palvelu oli vähän mitä sattuu. En voisi suositella ravintolaa vaikka haluaisinkin, koska en ottanut nimeä muistiin, mutta kai siellä nälkäänsä söi. Good Beer Guide on oikeassa näistä ravintoloista: Just keep walking.

Ravintolan vieressä oli Delirium Cafe. Huyghen panimon mainion Delirium Tremens -oluen norsubrändin ympärille rakennettu kolmikerroksinen baari on maailmanmaineessa. Kellarissa on nimittäin legendaarinen parin tuhannen pullo-oluen lista. Kahvila on vallannut myös naapurikulmauksen "Delirium monasterium"-nimisellä osalla, jossa pyöri urheilu ja soi dance-humppa. Kahvilan keskikerroksen craft-henkisen baarin puoli oli ihan tukossa, mutta ruskealla puulla ja vanhoilla olutmainoksilla katetusta naapurihuoneesta löytyi jostain syystä yllin kyllin tilaa ja saimme yhdet oluet nautiskeltua. Omani, Waterloo Récolte, oli aika keskinkertainen, jonkinlainen witbier/saison-välimuoto.

Baari (ja vanha kaupunki muutenkin) tulvi perjantai-iltana opiskelijaikäistä nuorisoa ja ilmestyskirjan kahdeksatta vitsausta: brittiläisiä polttari/bileseurueita. Alakertaan listaa katsomaan ei viitsinyt edes yrittää. Baari tuntui sinällään ihan kivalta, mutta nämä matkustamisen runtelemat keski-ikää lähestyvät ihmiset olivat armottomaan meininkiin vähän turhan väsyneitä tai turhan selvinpäin. Siirryimme muuanne.

Löysimme tiemme pikku kävelyn päähän A La Mort Subite -kahvilaan, joka olikin nähtävien listalla. Esim. Michael Jackson suosittelee jokaista Brysselin ensikertalaista vähintään piipahtamaan paikassa. Äkkikuolema -korttipelistä nimensä saanut kahvila on kerrassaan upea mesta. Liki satavuotiaassa art nouveau -asussa oleva rauhallinen café, tarjoiluväki klassisesti puettuna. Kuulostaa kliseeltä, mutta fiilis oikeasti oli kuin olisi astunut sata vuotta ajassa taaksepäin. Ovelimmat arvanneekin, että tämä kuppila liittyy läheisesti Mort Subite -lambiceihin. Vaikka kahvila on kaunis kuin sika suihkussa, De Keersmaeker -panimon (nykyään Heinekenin omistuksessa) lambicit eivät ole olleet koskaan varsinaisesti suosikkejani. Mort Subiten gueuze on turhan makea, makeuttamaton oude gueuze vain hieman parempi ja muutkaan eivät ole vakuuttaneet. Eivät ne toisaalta varsinaisesti huonojakaan ole.

Otin silti oude gueuzen, olihan se nyt sentään baarin se olut. Hintataso A La Morte Subitessa tuntui olevan vähän kalliimpi kuin monessa muussa Brysselin baarissa, mutta ei häiritsevyyteen asti. Matkaseura päätyi maustettuun Witte Lambiciin ja rakastui siihen aluksi täysin. Se oli siinä määrin huolella makean mausteinen, että itselleni riitti yksi siemaus. Innokkaammallekin osapuolelle alkoi lasin loppua kohti riittämään.

Tilattiin listasta juustoa naposteltavaksi. Kypsää Chimayn juustoa baarinaposteltavana, mahtavaa! Odotin juustoa tulevan jokunen hammastikun päässä oleva kuutio, mutta pöytään tärähti karkeasti parin sadan gramman möhkäle veitsineen. "Öh. Otetaanko toiset oluet?" "Ei tosta muutenkaan selviä."

Tilasin Mort Subiten Faron. Kuten viime kuussa Englannissa halusin tutustua harvemmin Suomessa nähtäviin mildeihin, halusin Belgiassa kokeilla samalla tavoin harvemmin esillä olevia Faro-lambiceja, eli poltetulla sokerilla maustettuja hapanoluita. Olin niitä nimittäin maistanut aiemmin yhden tai kaksi, enkä oikein ollut innostunut. Pakko kai niissä joku juju on olla, että niitä jaksetaan tehdä, tuumailin. Asia vaati tutkimista. Mort Subiten versio ei vakuuttanut. Melko voimallisen karamellisokerinen juoma muistutti jotenkin vappusiman ja juuri juomani gueuzen risteytystä, selkeästi sokerisen makean puolelle kääntyen. Ei innostanut. Matkakumppani sen sijaan alkuhämmennyksen jälkeen ilmoitti pitävänsä.

Yö oli noussut jo vahvasti taivaalle ja vielä aikamme hortoiltua hotellin sänky kutsui. Lauantai kun lupaili panimokierrosta, josta molemmat olivat innoissaan.

Lambicin lähteillä

Valikoimaa on, mutta toisaalta se on vain belgialaista.
Tänne on tuontioluiden hankala tulla yrittämään.

Lauantaiaamuna kävin hotellin naapurikaupassa veden ostossa. Sellainen perus-pikkumarketti. Huvikseni tietenkin tsekkasin oluthyllyn samalla. Suorastaan hämmästyin peruskaupan belgivalikoimasta, vaikka olin jo tienvarsikioskeissakin nähnyt Westvletereniä myynnissä. Kooltaan oluthyllystö oli ehkä vain hieman kotimaisen marketin pahvisalkkukasastoa isompi, mutta makuskaalaa oli aika lailla enempi. Alahyllyltä pisti silmään jopa Lindemansin ja Mikkellerin yhteistyönä tehty (melko herkullinen) basilika-lambic, reilu 12€ iso pullo. Myöhemmin bongasin samaista juomaa keskustan olutkaupasta, jossa hinta oli 27€. Tuumailin, että pitääpä ennen Brysselistä lähtöä poimia moinen kaupasta matkaan...

Jostain oli kaivettu aamupalapaikaksi ilmeisesti erityisen hyvä paikallinen kahvila Clef d'Or. Kahvila ja aamupala oli ihan ok, mutta parhaana puolena (täysin suunnittelematta) se sattui olemaan Marollesin kirpputorin vieressä. Se on siis se kirppari siitä Tintin Yksisarvisen Salaisuuden alusta ja näyttää edelleen ihan samalta. Toiseksi parhaana puolena kyseinen kirppari on kävelymatkan (n. kilometri) päässä sellaisesta paikasta kuin Brasserie Cantillon.

Cantillonhan on jäljellä olevista lambic-panimoista ehkä se kaikkein maineikkain. Se on Brysselin monista lambic-panimoista ainoa eloonjäänyt. Olutkoira kirjoitti siitä juuri pienen historiikin, joten kerratkaapa historia tuosta mainiosta blogista. Tirvakkaan hapanta gueuzea, upeasti tasapainotettua kriekiä ja monia muita valmistava villihiivapanimo on niin perinteikkäisiin menetelmiin luottava pulju, että se on itse asiassa aktiivista panimotoimintaa harrastava museo. Sen hämähäkinseittien ihmettely kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan olutturistin perustarpeisiin. Lambicia tehdään talvisin*, niinpä kesän lopussa laitteet olivat hiljaa.

Panimo on melko keskisessä Brysselissä (tai Anderlechtissä, miten nämä nyt menee...) vähän kulahtaneen näköisessä naapurustossa. Kaupunkisijainti on hieman huolestuttavaa kun miettii, että iso osa lambicin tekoa on ilmasta saalistettavat villihiivat. Panimon seinissä ja ilmassa eläviä mikrobeja ei ilmeisesti turistikierrokset häiritse, mutta ikkunoista tunkevat suurkaupungin pölyt ovatkin sitten ihan toisen tason haaste. Panimon tuotteet ovat niin riippuvaisia paikallisista mikrobeista, ettei sitä oikein siirtelemäänkään voi lähteä.

Kierros panimossa/museossa, sisältäen maistiaisen raakaa tynnyrilambicia ja vapaavalintaisen toisen, maksaa seitsemän euroa ja on joka pennin väärti. Tämä kun ei ole mikään juuri pakasta vedetty uusi pienpanimo tai teollisen kliininen suurpanimo, jotka ovat kaikki aina vähän samanlaisia. Kierros on itseopastettu, eli paikat on numeroitu ja mukaan saa pienen opaslehtisen. Melkoista luottamusta osoittaa päästää satunnaisia vierailijoita vapaasti vaeltamaan tiloihin. Joillekin ihmisille kun ei mikään ole pyhää, niin itseäni ainakin pelottaisi, että siellä on joku pikkuhiprakkainen alabaman mies poraamassa gueuze-tynnyristä maistiaisia ja kusemassa käymisaltaaseen.

Koelschip Cribs: This is where the magic happens

Alakerrassa on pieni baari ja kauppatiski, pullotusosasto, sekä mäskäysastiat. Ylemmäs mennessä tulee keittolaitteet ja aivan ullakolla lopulta se suuren avoimen koelschipin täyttämä huone missä villihiivan kerääntyminen tapahtuu. Muuten pienehkö panimorakennus on ääriään myöten täynnä kypsytystynnyreitä ja niitä maineikkaita hämähäkinseittejä. Hämähäkit ovat paikalla muuten ihan syystä: syömässä imelän vierteen ja oluen houkuttelemia muita öttiäisiä.

Gueuzehän on lambic, joka tehdään sekoittamalla nuoria ja vanhoja, vuosia tynnyrissä kypsyneitä lambic-oluita pulloon käymään hieman lisää, jotta saadaan hyvä juoma. Kun kierroksen lopuksi maistaa (20kk kypsynyttä) sekoittamatonta tynnyrilambicia ja gueuzea peräjälkeen, ymmärtää sekoittamisen syyt melko hyvin. Se sekoittamaton kun ei ole välttämättä mitään ihan parhainta herkkua, toki tynnyrien välillä on eroa. Valmiiseen tuotteeseen verrattuna se on tunkkaista ja yksiulotteista ja hiilihapottomuuttaan jopa vähän velttoa. Cantillonin valmis gueuze on taivaallista ja kirsikkamaustettu kriek on herkkä ja hapan, eikä lainkaan sellainen makean marjamehumainen kuten monet muut kriekit.

Lambicia käsitellään panimolla
perinteikkäissä pullokoreissa.

Otimme maistiaisten jälkeen vielä yhden pullon erikoisempaa Cantillonia. Lambic d'Aunis on vähän kuin kriek, mutta kirsikoiden sijaan Pineau d'Aunis -viinirypäleillä maustettu. Varsin maukas, laihan punaviinimäisen vivahteen lambiciin tuova lisä. Hieman mausteinen, herkän hedelmäinen ja oikein miellyttävä.

Alakerran baari/maisteluhuone oli muutenkin vilkkaassa käytössä etenkin amerikkalaisten olutturistien puolesta. Jenkkejä tissutteli craft-parrat vipattaen monessa pöydässä, parhaimmassa meininki alkoi yltymään maistelusta juopotteluksi. Maisteluhuoneen laidalta kauppatiskiltä saa erinäisen krääsän lisäksi toki olutta mukaan, Belgiassa kun ei absurdit lait ole ulosmyyntiä kieltämässä. Turistien määrästä huolimatta oluiden hinnat ovat suht maltillisia, etenkin Suomesta katsoen. Myöskin Cantillonia fanittava avovaimo otti tuliaiseksi ison kriekin ja itselleni lähti matkaan iso pullo täysohraista Iristä. Yhteishinta 15 euroa.

Pahin Brysselin olutturismi koettuna siirryttiin lounaan jälkeen muihin aktiviteetteihin. Lounaskahvilasta sai spagetilleen juomaksi muuten Orvalia, mikä osoittaa kahvilan olevan kaikkia maailman Orvalittomia kahviloita parempi. Iltapäivällä piipahdimme vielä oppaasta löytyneessä Bier Circus -nimisessä baarissa, jossa olisi kuuleman mukaan mainioita vuosikertaoluita. Ilmeisesti pärstävärkki ei miellyttänyt kun baarisetä kieltäytyi myymästä vintage-sivulta mitään muuta kuin 2012 Orvalia. Eli valikoimaa kai olisi ollut, mutta en tiedä kenen persettä olisi pitänyt nuolla etukäteen, jotta siihen valikoimaan olisi päässyt käsiksi. En ruvennut selittelemään. Oli se nelivuotias Orvalkin melko päräyttävä, sen verran rusinaisen-nahkaisen-portviinisen ja upean luonteen olut oli ikääntyessään ottanut.

Tämä on kaikista kokeilemistani
Rochefortin trappistipanimon
oluista ehdottomasti heikoin.
Kummallinen pullo, olut hyvin
vahvasti diasetyylinen, mutta
erinomainen paritus leivän kanssa!

Aivan illan lopuksi otimme vielä päivälliseksi quichet Moeder Lambicissa. Moderni olutkuppila oli mukava tuulahdus uutta ennen kuin siirryttiin tiukasti keskiaikaiseen Bruggeen. Pöytään löytyi ranskantortun lisäksi myös yksi reissun parhaista oluista. Uuden aallon panimon Brasserie de Bastognen Ardenne Saison. Cascade- ja Hallertau-kuivahumaloitu, todella upean raikkaan balanssin saison-hiivasta, vehnästä ja humaloista löytävä olut. Myös Brouwers Verzetin oluita maistettiin pari. Niistä Oak Leaf -niminen oud bruin oli ehkä reissun happamin hapanolut. Julman ärhäkkä, suorastaan etikkamainen täräys. Kokonaisuutena hyvää, mutta en suosittele ensikosketukseksi hapanoluisiin.

Sunnuntaina siis siirryimme Bruggeen. Junia sinne menee yhtenään, matka kestää puolisentoista tuntia, eikä maksa juuri mitään. Jos jostain syystä haluaa pysytellä Brysselissä, Brugge on helppo päivämatkakohde. Niin kuin varmaan puoli Belgiaa muutenkin.

Niin se hotellin naapurikauppa, josta sai halpaa basilika-lambicia? No se oli tietysti sunnuntaina kiinni. Kauppojen aukiolojen vapautus ei koskenutkaan kuin Suomea. Sinne jäi lambic, mutta onneksi sen paikalle kyllä löytyi muuta Bruggesta, josta lisää ensi kerralla.

Muita satunnaisia huomioita Brysselistä ja Belgiasta:

-Belgialainen olut on myös vahvasti matkamuistotuote, joten olutkauppoja on etenkin vanhassa kaupungissa vähän joka kulmalla. Esim. Beer Planet on ihan Delirium Cafen lähellä. Itse jätin suuremmat tuliaisten ostelut Bruggeen, joten enempi kaupoista ja valikoimista seuraavalla kerralla.

 -Uuden teoriani mukaan Belgiassa tehdään paljon olutta puhtaasti kansanterveydellisistä syistä. Paikallisen hanaveden juonti aiheuttanee monenlaisia terveysongelmia. Vähintään masennusta ja itsetuhoisuutta.

-Kaikkialta, siis ihan kaikkialta, saa croque monsieurin tai pasta bolognesea. Syleile pasta bolognesea, pasta bolognese on ystävä.

-Hintataso oli yleensä n.4-6€ oluelta, oli pullosta tai hanasta. Siis muu kuin peruslager. Koko vaihteli toki oluen mukaan, yleensä suomalaisittain ns. pieniä tuoppeja, koska oluetkin tuppasivat olemaan melko vahvoja. Isot pullot (75cl) olivat melko tavallisia myös, hinta jossain kympin ympärillä oluesta riippuen. Olettaisin, että pääkaupungin ja Bruggen kaltaisen turistikohteen ulkopuolella on halvempaa.

-Joka ainoassa kapakassa, ravintolassa ja kahvilassa soi taustamusiikki. Yleensä vielä joku tuore hittilista, sopi se paikkaan tai ei.

-Lähes kaikkien kahviloiden ja baarien menut on kirjoitettu comic sansilla. 
-----

*Btw. jos et ole koskaan muuten ollut huolissasi ilmastonmuutoksesta, ole edes tämän vuoksi. Lambicin valmistajat kun taannoin valittivat, että lyhenevät talvet lyhentävät lambicin valmistusaikaa huolestuttavasti.