Kirja: M.A.Numminen - Baarien Mies

Mauri Antero Nummista ei tarvinne esitellä kenellekään. Puoli vuosisataa suomalaisen kulttuurin ja undergroundin erilaisissa leikkauspisteissä toimineen miehen pitäisi olla tuttu kaikille. Jos ei ole, niin kannattaa hypätä esiin, sanoa dägä ja kuunnella vaikka tämä. Näin olutnäkökulmasta on hyvä tosin muistuttaa Nummisen toimineen mm. Suomen Olutseuran puheenjohtajana ja olleen aktiivinen oluthommissa muutenkin. Yksi syistä siihen lieneekin tämä kirja.

Vuonna 1986 Numminen otti asioikseen kiertää toista sataa keskiolutbaaria ja kirjoittaa niistä kirjan Baarien Mies. Teos on kulttiklassikko, joka on jäänyt itseltäni lukematta siitä syystä, että divareista se katoaa hetkessä ja aina kun olen muistanut sen olemassaolon ovat kirjaston kappaleet olleet lainassa. Uusintapainosta olen odotellut ja nyt kirjan 30-vuotisjuhlan kunniaksi sellainen on tehty. Niinpä kun se keväällä tuli ennakkotilattavaksi, ei tarvinnut epäröidä. Brutaali alkuperäinen kansi on uusintapainoksessa jostain ihmeen syystä uusittu iloisen pirteäksi.

Nuoremmalle polvelle keskiolutbaari alkaa olla aika vieras käsite. Keskikaljabaari eli teknisemmin C-luokan anniskeluoikeuksin varustettu baari ei siis saa myydä mitään vahvempaa kuin entisen veroluokka III:n olutta, ts. 4,7%. Niin kekkoslovakialaisen byrokraattista, että vähän jöpöttää. Nykyään käytännössä lähes kaikilla baareilla on laajemmat oikeudet. En edes muista milloin olisin keskiolutbaarissa käynyt täysi-ikäisenä. Vielä 90-luvun laman aikoihin niitä kuitenkin oli vielä siinä määrin runsaasti, että yksi baari kotikaupungistani ylpeästi mainosti ikkunassaan omaavansa oikein B-oikeudet, siis paremmat kuin silloinen peruskapakka. Mainosti vieläpä niin pitkään, että se alkoi tuntua ironiselta vitsiltä siinä vaiheessa kun kaikilla muilla oli jo A-oikeudet.

Baarien mies on kunnianosoitus tai rakkaudentunnustus näille eksentrisille, omaperäisille ja rehellisille vanhan ajan keskiolutkuppiloille, jollaisten uskaltaisin väittää lähes kuolleen sukupuuttoon. Baarit on valikoitu selvästi niiden uniikin persoonallisuuden mukaan. "Tavallisia" kivijalassa olevia kuppiloitakin kirjasta toki löytyy, mutta iso osa kirjan baareista on melko erikoisissa tai vähintään erikoisen kulahtaneissa pytingeissä. Omakotitaloissa, linja-autoasemilla, jopa vanhoissa junanvaunuissa. Ne ovat usein myös sellaisissa pikkupitäjissä, joiden nimet muistuttavat, että maantietoa olisi hyvä vähän kerrata. Suurinta osaa baareista ei liene enää olemassa, ei ainakaan saman nimen alla.

Baarien mies on kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja kirjan alaotsikko "Tosiokuvitteelinen romaani" antaa ymmärtää, että osaksi juttu olisi gonzo-henkeen keksittyä. Oli tai ei, aidolta se tuntuu. Kirjassa seikkailee hahmo nimeltä Numminen. Numminen astelee baareihin valtakunnan eri nurkilla ja tilaa keskioluen, kahvin ja munkin. Kolmen panimon maassa mikään olutvalikoima ei tule hankaloittamaan asiaa turhaan. Toisinaan Numminen on yksin, toisinaan ystäviensä kanssa. Koska Numminen on julkisuuden henkilö, seuraa löytyy joka tapauksessa käytännössä aina, etsi Numminen sitä tai ei. Yleensä seura on hyvää, toisinaan rasittavaa, aina vähintään mielenkiintoista. Seura istuu baarissa valmiina, kantajenginä. Baari on nimittäin yleensä asiakkailleen paikkakunnan ainoa paikka missä luontevasti voi sosialiseerata ja ottaa keskiolutta, ilman paheksuntaa ja vahtaamista. Numminen keskustelee paikallisten kanssa paikallisella murteella vähän baareista, vähän keskioluesta, vähän politiikasta ja vähän vaikka mistä. Keskustellessaan Numminen noteeraa sisustuksen ja pistää merkille jos siellä soi Baddingia.

Kirja on kirjoitettu tosiaan 1986 ja jos se silloin oli dokumentaari vähän jo kuolevasta keskiolutbaarikulttuurista, on se kolmekymmentävuotta myöhemmin hieno historiallinen ajankuva samaisesta aiheesta. Se on myös ehkä miellyttävä muistutus siitä, että juomakulttuuri ja lainsäädäntö kehittyy vaikkei aina siltä tunnu. 1986 oli vielä kuntia, joissa keskioluen myynti ja/tai anniskelu oli kielletty. Nykyään viimeinenkin kieltokunta on ollut jo yli 20 vuotta vapaana. Silloin oli myös näitä kirjan keskiolutbaareja, joissa ei saanut lasia viiniä tai gin tonicia tai edes kossusnapsia. Nykyään C-oikeuksilla varustettua kuppilaa saa etsiä. Ehkä tämä tästä.

Keskiolutbaarien kulttuuri on ehkä teknisesti ottaen mennyttä maailmaa ja ikävissä määrinhän se keskioluen nauttiminenkin on siirtynyt kotioloihin. Mutta mutkattomia kansankuppiloita vielä sentään löytyy, vaikka niillä nykyään luultavasti A-oikeudet onkin. Toivottavasti löytyy jatkossakin. Sillä vaikka itse olutnörttinä tuleekin nykyään enimmäkseen istuttua stoutti lasissa pätemässä jossain ison valikoiman kapakassa ja vaikka usein toivon baareihin kuin baareihin parempaa valikoimaa, kyllä se ärsyttäisi jos jokaisesta baarista tulisi joku craft-beer-hifistely-kammio, kiemuraviiksi-cocktailmesta tai esoteerinen alkuviinibaari (joista kaikista kyllä pidän oikeassa tilanteessa). Maailma kaipaa myös mestoja missä voi tilata "ison kaljan" ja olla.

Baarikulttuurista, kansankulttuurista ja kotimaisesta lähihistoriastakin kiinnostuneelle pakollinen kirja. Se ei itketä, mutta naurattaa ja herättää nostalgisia fiiliksiä alle nelikymppisessäkin.

---
Nostalgista jälkijorinaa:

Sai kirja vähän muistelemaankin, vaikka luulisi etten ikäni puolesta kuuluva keskiolutbaareja muisteleviin. Olinhan viiden vanha Nummisen kierrellessä. Muistellaanpa sitten.

Sattuu näet niin, että iloisena yllärinä Numminen mainitsee Varkaudesta erityisen hyvän kellaribaarin nimeltä Grilli An-Marie (vai Ann?), tosin käymättä baarissa kirjan puitteissa. Se lämmitti mieltä. Vietin nimittäin 90-luvun laman vuosina usein aikaa juuri samaisessa kellaribaarissa. Kaljaa en toki ala-asteikäisenä juonut, mutta heitin siellä paikallisten tenukeppien kanssa tikkaa.

Näet Baarien Miehen julkaisun jälkeen paikka vaihtoi omistajaa ja nimeä lie parikin kertaa, kunnes lamavuosien seutuun kuppilan omistajaksi sattui tätini ja nimeksi Harminpaikka. Ensimmäinen nimi käsittääkseni periytyi edellisiltä omistajilta, joiden nimet olivat olleet muistaakseni Harri ja Minna, niinpä Har-Min Paikka, josta Harminpaikka. Sittemmin tätini alla nimi muuttui vielä Torinkulmaksi. Myöhemmin jalo kuppila degeneroitui jonkinlaiseksi kenkäkaupaksi ja nykyään paikalla on ilmeisesti jonkinlainen varasto. Synkkä on keskiolutbaarien kohtalo ollut.

Piipahdin usein koulun jälkeen paikalla kokiksella. Se oli konstailematon keskariluola, jossa päivysti pöydissä tyypillinen kantajengi. Ulkopuolisen silmin lie vähän rujo ja tylykin paikka, kuten monet Nummisen vierailemista. Sosiaalityöntekijä kuvailisi varmaan osaa kantajengistä nykyslangilla syrjäytyneiksi, mutta kasvokkain käy helposti ilmi, että ihmisiähän ne ovat. Iltapäiväkunnossaan ukkelit tykkäsivät iskeä nuoren pojan kanssa juttua ja heittää tikkaa (ja hävitä). Numminen on muualla todennut, että keskikaljabaarit ovat pelastaneet monta ihmistä mielisairaalalta ja itsemurhalta ja siihen näkemykseen on helppo yhtyä. Se oli monelle ainoa sosiaalinen henkireikä. Ehkä se lama-aika on jotenkin muovannut lämmintä suhdettani baareihin sitten, eritoten hämäriin kellaribaareihin.