On tullut taas aika tutustua tyyleihin BJCP:n (Beer Judge Certification Program) tyyliopas kourassa. Tällä kertaa brittiläiset yleensä caskissa tarjottavat alet. BJCP rajaa luokittelussaan bitterit puhtaasti cask-oluiksi, mutta otin mukaan myös mildit, sillä niitäkään harvemmin saa pulloissa tai kegeissä. Koska puhutaan siis täten hanaoluista, käytin tilaisuuden hyväksi Lontoon olutfestareilla ja tutustuin tyyleihin siellä. Aiemmin olen käyttänyt esimerkkeinä tyyliklassikoita tai vähintään BJCP:n esimerkkilistan oluita. Tällä kertaa valitsin tyylissään festareilla Champion Beer of Britain -kilpailussa mitaleille päässeitä edustajia jos sellainen oli tarjolla. Jos ei, pyrin löytämään esimerkkilistan oluen.
Ennen kuin lähdetään kuvauksiin, lienee hyvä kerrata vähän tätä real ale -asiaa. "Real ale" eli suomalaisten olutnörttien suussa "riili" on CAMRAn eli Campaign for Real Alen lanseeraama termi ns. cask -oluelle. Olen itse alkanut vähän vierastamaan real ale -termiä, koska cask ale on kuvaampi, eikä siinä ole mitään ylimielistä "tämä on aitoa"-asennetta mukana. Yleisemmin olut tynnyröidään nykyään "kegiin". Keg-olueen lisätään tarjoillessa hiilihappo ja se on "kuollutta" eli ei varsinaisesti kehity tarjoilun aikana. Cask-tynnyrissä oleva olut sen sijaan elää ja muuttuu tarjoilun aikana. Se ei kestä tarjoilukuntoisena pitkään ja eikä siihen lisätä hiilihappoa. Se vähä mitä hiilihappoa on, on tullut luonnollisesti käymisteitse. Se myös tarjoillaan joko valuttaen tynnyristä ("painovoiman avulla") tai mekaanista käsipumppua käyttäen kellarilämpöisenä. Koska muu maailma oli jo tottunut kuplivaan ja jääkylmään keg-olueen, brittioluella oli maine väljähtäneenä ja lämpimänä oluena. Lukekaa vaikka 60-luvulla kirjoitettu tietoteos Asterix Britanniassa, jos ette usko.
Riili onkin varmasti monelle aloittelevalle olutharrastajalle vähän ihmetys. Itselleni ainakin oli aikoinaan. Siitä puhuttiin ja sitä hehkutettiin parhaana tapana nauttia brittiläinen olut. Sitä se onkin, mutta on erittäin vahva mahdollisuus, että kun real alea pääsee ensi kerran koettamaan, ei siltä tunnu. Olut on lähes hiilihapotonta, joka hämmentää kun samaiseen olueen on voinut tottua pullo- tai kegversiona, joissa hiilihappoja piisaa. Lisäksi kun sattuu hanalle silloin kun olut ei ole parhaimmillaan, se voi tuntua kovalta, metalliselta ja pahviselta tai muuten kummalliselta. Mutta kunhan miedon hiilihappoisuuden hyväksyy ja ymmärtää ja saa juoman optimikunnossa, on se paras tapa nauttia brittiale. Pehmeä, lempeä, rauhallinen.
Yleisin juoma real ale -hanassa on näinä päivinä ehdottomasti bitter, mutta briteissä on ollut erinäisiä oluiden kultakausia. 1900-luvulla se oli karkeasti 60-lukuun asti mild ale. Suomesta mildia saa hyvin harvoin real ale -hanoista, siksi tätä piti lähteä brittifestareille asti metsästämään, että saisi hyvän kuvan. Pullotettuna mildia löytyy ehkä vieläkin harvemmin.
Mild on oikeastaan melko hämärä tyyli käsittää. Aikoinaan mild tarkoitti vain nuorta tuoretta olutta ja se pystyi olemaan etuliitteenä mille tahansa oluelle, vastapala sanalle "stale", joka viittasi hieman ikääntyneeseen olueen. Samanlainen kohtalohan on myös stout-sanalla. "Mild" aleja myytiin monen vahvuisina, kunnes ensimmäisen maailmansodan säästölinjan myötä mildista muotoutui jossain määrin selkeämmin oma tyylinsä, joka saavutti suuren suosion, kunnes kävi vanhanaikaiseksi 60-luvulla.
Vai muotoutuiko? Modernia mildia näkee kuvatun välillä mietona alkoholiltaan, välillä miedosti humaloituna, mutta kumpikaan ei varsinaisesti pidä tiukasti paikkaansa. Join brittiolutfestareilla jopa 6% mildia. Varsinaisesti selkeän katkeriin esimerkkeihin en törmännyt, mutta niitäkin kuulemma on. Kirjoa tuntuisi olevan ja silti jokainen maistamani mild tuntui omaavan jotain selkeää "mildmaisuutta", jota en oikein saanut pääteltyä. Joten mikäs ihmeen tyyli se nyt sitten on?
Selkeästi yleisen variaatio mildista on "dark mild", jolla on sukulaisuutta brown alen kanssa. Amerikan tyylisanoittajat BJCP sijoittavat mildin isompaan kategoriaan "Brown British Beer", eli numero 13. Dark mild on tyyli 13A. BJCP kuvaa tyylin seuraavasti.
Dark Mild
Yleisvaikutelma: Tumma, ominaispainoltaan matala, mallaskeskeinen brittiläinen sessiolut joka soveltuu juotavaksi suurissa määrin. Raikas, silti maukas, sisältäen laajan skaalan tumman maltaan tai tumman sokerin olemusta.
Tuoksu: Maltaan tuoksu alhaisesta kohtalaiseen, voi olla hieman hedelmäisyyttä. Maltaan luonne voi vaihdella paljon. Se voi sisältää karamellia, toffeeta, viljaisuutta, paahtoleipäisyyttä, pähkinää, suklaata tai kevyttä paahdetta. Vähän tai ei lainkaan humalan aromia, jos esiintyy niin maanläheistä tai kukkaista. Erittäin mietoa diasetyyliä tai ei lainkaan.
Ulkonäkö: Kuparisesta tumman ruskeaan tai mahonkiin väriltään. Muutamia vaaleampia esimerkkejä on olemassa. Yleensä kirkas, tosin perinteisesti suodattamaton. Pieni tai kohtalainen vaalea tai beige vaahto. Vaahdon kestävyys voi olla heikko.
Maku: Yleensä maltainen olot, tosin maltaan ja hiivan tuomat aromit voivat vaihdella paljon (esim. maltainen, makea, karamelli, toffee, paahtoleipä, pähkinä, suklaa, kahvi, paahde, hedelmä, lakritsi, luumu, rusina). Loppumaku voi olla makea tai kuiva. Tummemmilla maltailla tehdyt voivat olla kuivia ja paahtuneita loppumaultaan. Matalasta kohtalaiseen vaihteleva katkeruus, tarpeeksi tuodakseen tasapainoa, muttei niin paljon, että mallas peittyy. Hedelmäiset esterit kohtalaisesta olemattomaan. Diasetyyli ja humalan maku mietoa tai olematonta.
Suutuntuma: Kevyestä keskipaksuun vaihteleva runko. Yleensä mieto tai keskimatala hiilihappoisuus. Paahteeseen perustuvat versiot voivat olla hieman kitkerä. Makeammat versiot voivat vaikuttaa vahvuuteensa nähden melko täyteläisiltä.
Kommentteja: Useimmat ovat mietoja sessio-oluita 3,2% tienoilla, joskin jotkut versiot voivat olla vahvempia (4%+) vientiin, festivaaleille, kausituotteiksi ja/tai erikoistilainteisiin. Yleensä tarjoillaan caskista; sessio-vahvuiset pulloversiot eivät kestä matkustamista hyvin. Laaja skaala tulkintoja on mahdollista. Vaaleita versioita on olemassa, mutta nämä ovat jopa harvinaisempia kuin tumma mildit; nämä ohjeet käsittävät vain modernin tumman version.
Historia: Historiallisesti, 'mild' tarkoitti yksinkertaisesti tuoretta olutta ja käytettiin adjektiivina erottamaan tuore olut ja vahvemmin humaloitu säilytettävä olut toisistaan. Modernit mildit perustuvat miedompiin X-tyypin (blog.huom. eli mietoihin, X-kirjainten määrä kertoi oluen vahvuudesta) oluisiin 1800-luvulta, joskin tummat mildit eivät ilmestyneet ennen kuin 1900-luvulla. Nykyisessä käytössä termi viittaa mietoihin oluisiin, joissa on vähemmän katkeruutta kuin bittereissä. Ohjeet kuvaavat modernia brittiversiota. Termi "mild" on tätä nykyä jokseenkin epämuodikas kuluttajien keskuudessa ja monet panimot eivät enää käytä sitä. Koko ajan harvinaisempaa. Mildin ja porterin välillä ei ole historiallista yhteyttä.
Tyylivertailua: Jotkut versiot voivat vaikuttaa miedoilta moderneilta englantilaisilta portereilta. Paljon vähemmän makea kuin London Brown Ale.
Tyypilliset ainesosat: Vaaleat brittiläiset pohjamaltaat (usein suhteellisen dekstriinisiä), karamellimaltaat, tummat maltaat tai tummat sokerilisät. Voi myös sisältää muita lisiä kuten maissilastuja ja voi olla värjätty karamellivärillä. Luonteikas brittiläinen hiiva. Mitkä tahansa humalat, sillä niiden luonne on vaimea ja harvoin havaittavissa.
Numerot:
OG: 1.030 – 1.038
FG: 1.008 – 1.013
ABV: 3.0 – 3.8%
IBUs: 10 – 25
SRM: 12 – 25
Kaupallisia esimerkkejä: Banks's Mild, Cain's Dark Mild, Highgate Dark Mild, Brain’s Dark, Moorhouse Black Cat, Rudgate Ruby Mild, Theakston Traditional Mild
Aluksi tuntuu tämänkin kuvauksen perusteella, että mildhan voi olla melkein mitä sattuu, mutta pääasiassa mietoa humalan aromin ja alkoholin puolesta. Keskityin erityisesti mildeihin festareilla ja niitä tulikin maistettua aika laidasta laitaan. Maltaisia ja hedelmäisiä ja suklaisia ja jopa paahteisen portermaisia. Niissä kaikissa on kuitenkin tietyllä tapaa yhtenevä olemus. Tämä on nyt amatöörin spekulointia, mutta koska aromihumalointi ei oluissa todellakaan juhli, ehkä se tekeekin olueen juuri sen "mildmaisuuden". Sillä tavoin brittiläisen alehiivan luomat aromit pääsevät erilaisten mallaspohjien kanssa erityisen hyvin esille kun humalan kasviselementit eivät ole sitä sekoittamassa.
Otin varsinaiseksi esimerkiksi Acorn -panimon Darknessin. Olut oli tullut kolmanneksi mild sarjassa tämän vuoden festareilla. BJCP:n muotoilut kuvaavat tätäkin olutta hyvin, vaikka siinä ehkä himppu humalan aromia löytyykin. Olut tummempia portermaisia mildeja, se tuntuu kuin ohuen kuivan porterin ja brown alen seokselta. Karamellista paahdetta, hieman hedelmää. Erittäin brittiläinen tunnelma ja erittäin juotavaa. Silti ehkä itse valitsisin bitterin tiskillä juomakseni mielummin.
Kuten sanottua, Suomesta mildia ei kannata varsinaisesti edes lähteä etsimään. Brainsin Darkia, joka toki on klassinen esimerkki tyylistä, olen joskus tainnut pullossa kaupassa nähdä, voi olla että muistan väärin. Real ale -hanoissa sitä toisinaan on, joten jos moinen hana on lähibaarissa, kannattaa toivoa ja/tai tarkkailla silmä kovana josko siihen mildia ilmaantuisi.
Sitten bitterit, eli kategoria 11, tyylit 11A, 11B ja 11C. Itseäni pitkään sekoitti brittien sekava tapa nimetä bittereitään, että mikä se nyt on se bitter ja mikä on best bitter ja mikä on special bitter ja entäpä tämä extra special sitten. Sitä kun luuli, että asia olisi jotenkin selkeä. Bitter on go-to-tyylini kun haluan noin ammeellisen jotain, joka ei ole liian vahvaa. Niinpä nämä tyylisuunnat on tullut testattua oikeastaan niin läpikotaisin kuin voi kuvitella. Tiukkojen tyylinormien lukeminen niistä oli aika outoa.
BJCP on jakanut brittiläiset oluet niin, että epäilen asiasta olleen paljon keskustelua. Yläkategoria "British Bitter" on erikseen mainittu tarkoittavan cask-olutta eli ns. real alea. Sen yhteenveto kuuluu näin:
Brittiläisten bitterien perhe syntyi englantilaisten pale alejen hanaversiona 1800-luvun lopulla. Karamellimaltaiden käyttö bittereissä tuli yleisemmäksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Perinteisesti bitterit tarjotaan hyvin tuoreena ilman paineistusta (painovoiman tai käsipumpun avulla tarjoiltuna) kellarilämpöisenä (eli. "real ale"). Useimmat pullotetut tai keg-tynnyreissä olevat versiot britanniassa valmistetuista bittereistä ovat usein vientiä varten tehtyjä vahvempia ja hiilihappoisempia versioita kuin alkuperäiset cask-versiot. Nämä ohjeet viittaavat "real ale"-versioon tyylistä, eivät vientiversioihin.
Useita paikallisia variaatioita bitteristä esiintyy, vaihdellen tummemista ja makeammista lähes vaahdottomista versioista kirkkaampiin, humalaisempiin, vaaleampiin suurivaahtoisiin versioihin ja kaikkeen niiden väliltä. Tuomareiden ei tulisi ylikorostaa karamellisuuden osuutta tyyleissä. Ulkomaille viedyt bitterit voivat olla hapettuneita, joka korostaa karamellisia makuja (kuten myös negatiivisempia makuja). Älä oleta, että hapettumisen aiheuttamat maut ovat perinteisiä tai tyylin vaatimia.
Kategorian sisään on jaettu kolme alatyyliä: ordinary, best ja strong. Etenkin kahdessa ensimmäisessä on paljon sananvaltaa brittien panimoperinteillä, jossa panimo usein tekee "tavallisen" ja kalliimman "parhaan" bitterin. Niiden erot ovat sen verran hituset, että väittäisin tyylien menevän keskivaiheilla pahasti päällekäin ja olevan lähinnä kiinni siitä sattuuko olut nyt olemaan panimonsa mielestä tavallinen vai paras.
Jotain kertoo luokittelujen järkevyydestä se, että best bitterin kommenteissa mainitaan sen olevan ordinarya maltaisempaa, mutta itse makukuvauksessa ei ole eroa. Lisäksi edes BJCPn omat esimerkit eivät pysy annettujen tyylirajojen sisällä (esim. oppaan best bitter-esimerkki Coniston Bluebird on liian mietoa ollakseen best bitter oppaan omien speksien mukaan). Toisin sanoen yhden panimon best on maltaisempaa kuin saman panimon ordinary, muttei välttämättä maltaisempaa kuin toisen panimon ordinary. Jonkun panimon ordinary voisi siis ihan täysin mennä jonkun toisen panimon bestistä. Kilpailusarjoina niissä on siksi jotain järkeä (panimot kilpailevat ordinaryt toisiaan vasten jne.), käytännön elämässä tyyleinä mielestäni ei. Normaali jantteri Suomessa voi mielestäni puhua ihan vain bitteristä, turha lähteä tekemään omaa tai baarihenkilökunnan elämää vaikeaksi.
BJCP määrittelee ne näin:
Ordinary Bitter
Yleisvaikutelma: Ominaispainoltaan, alkoholipitoisuudeltaan ja hiilihapotukseltaan mieto. Siten helposti juotava sessioitava olut. Mallasprofiili voi vaihdella maun ja voimakkuuden puolesta, mutta sen ei koskaan tulisi yliajaa katkeruutta. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä.
Aromi: Miedosta maltilliseen vaihteleva maltaan tuoksu, usein (muttei aina) kevyellä karamellisuudella. Leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen kompleksisuus on tavallista. Miedosta maltilliseen vaihtelevaa hedelmäisyyttä. Humalan aromi voi vaihdella maltillisesta olemattomaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.
Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta vaalean kupariseen. Kirkas tai erittäin kirkas. Valkoinen tai vaalea vaahto vaihtelee maltillisesta pieneen. Matalan hiilihappoisuuden vuoksi vaahtokukka voi olla erittäin pieni.
Maku: Keskivahvasta verrattain voimakkaaseen vaihteleva katkeruus. Hedelmäiset esterit miedosta verrattaen voimakkaaseen. Humala maku voi vaihdella maltillisesta olemattomaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Matalasta kohtalaiseen maltaisuuteen kuivalla loppumaulla. Mallasprofiili on tyypillisesti leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen. Miedosta kohtalaiseen vaihteleva karamelli tai toffee on mahdollista. Tasapaino yleensä selkeästi katkera, mutta katkeruuden ei tulisi ajaa maltaisuuden, esterien ja humalan maun yli. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.
Suutuntuma: Kevyestä keskikevyeen vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa.
Kommentit: Miedoin brittiläisestä bitteriperheestä, tyypillisesti tunnetaan kuluttajien keskuudessa yksinkertaisesti "bitterinä" (panimot viittaavat siihen "ordinary bitterinä", tehdäkseen eron muihin tuotteisiin).
Historia: Kts. kategorian esittely.
Tyypilliset ainesosat: Pale ale, amber ja/tai crystal -maltaita. Voidaan käyttää hennosti tummaa mallasta värin säätämiseksi. Voidaan käyttää sokerilisää, maissia tai vehnää. Englantilaiset aromihumalat ovat tavallisimpia, mutta mitkä tahansa humalat käyvät; jos amerikkalaisia humalia käytetään, niitä tulee käyttää varoen. Luonteikas brittiläinen hiiva.
Tyylivertailua: Jotkut modernit yksilöt tehdään puhtaasti pale ale -maltaalla ja tunnetaan nimellä "golden alena", "summer alena" tai "golden bitterinä". Painotus on katkerointihumalilla verrattuna amerikkalaisten alejen aggressiiviseen aromihumalointiin.
Numerot:
OG: 1.030-1.039
FG: 1.007-1.011
ABV: 3,2-3,8%
IBU: 25-35
SRM: 8-14
Kaupallisia esimerkkejä: Adnams Southwold Bitter, Brains Bitter, Fuller's Chiswick Bitter, Greene King IPA, Tetley's Original Bitter, Young's Bitter
---
Best Bitter
Yleisvaikutelma: Maukas, mutta virkistävä sessio-olut. Jotkut esimerkit voivat olla enemmän mallaspainotteisia, mutta sen ei tulisi yliajaa katkeruutta. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä.
Aromi: Kts. Ordinary bitter
Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta keskikupariseen. Muuten kts. ordinary bitter.
Maku: Kts. Ordinary bitter.
Suutuntuma: Keskikevyestä kohtalaiseen vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa.
Kommentit: Selkeämpi maltaan maku kuin ordinary bitterissä. Tämä on vahvempi sessiovahvuinen ale.
Historia: Kts. kategorian esittely.
Tyypilliset ainesosat: Kts. Ordinary bitter.
Tyylivertailua: Enemmän alkoholia kuin ordinary bitterissä ja usein laadukkaammat ainekset. Vähemmän alkoholia kuin strong bitterissä. Enemmän karamellia tai maltaan luonnetta sekä väriä kuin brittiläisessä golden alessa. Painotus on katkerointihumalilla verrattuna amerikkalaisten alejen aggressiiviseen aromihumalointiin.
Numerot:
OG: 1.040 – 1.048
FG: 1.008 – 1.012
ABV: 3.8 – 4.6%
IBU: 25 – 40
SRM: 8 – 16
Kaupallisia esimerkkejä: Adnams SSB, Coniston Bluebird Bitter, Fuller's London Pride, Harvey’s Sussex Best Bitter, Shepherd Neame Master Brew Kentish Ale, Timothy Taylor Landlord, Young’s Special
Ordinary Bitteriksi valikoitui vuoden Bitter-kategorian voittaja Timothy Taylor Boltmaker. Oikein alleviivatakseen tätä tyylien päällekkäisyyttä, Boltmakerin entinen nimi oli... Best Bitter. Se ei kuitenkaan ollut palkintosijoilla Best Bitter-sarjassa vaan (ordinary) Bitter-sarjassa, sitäpaitsi panimon vahvempi Landlord on Best Bitterin tyylikuvauksessa esimerkkinä, eli onko nyt sitten näin, että kun Landlord on todettu bestimmäksi kuin best, bestistä piti tehdä ordinary. Best Bitteriksi otin tyylikuvauksestakin löytyvän Harvey's Sussex Best Bitterin, joka on voittanut Best Bitter -kategorian 2005 ja 2006. Jotta ei olisi liian helppoa, Sussex Best on hivenen miedompaa kuin Boltmaker.
Mitä Boltmakerista voi sanoa... erinomainen bitter. Karamellia ja toffeeta löytyy, mahtava katkeroon kallellaan oleva tasapaino, brittialen hedelmäiset esterit tukena. Juotavuus on ensiluokkaista. Nyt voi sitten argumentoida, että olisi pitänyt ottaa samalta panimolta sekä ordinary, että best. Olen toki juonut myös Timothy Taylorin Landlordia, joka sitten kai olisi se best. Se on vähän luonteikkaampaa ja täyteläisempää.
Niin on myös Harvey's Sussex Best. Pehmeää, täyteläisempää kuin Boltmaker. Aloin harkita olisiko se best bitter sittenkin ihan ansiosta oma tyylinsä, mutta ei se kyllä käytännön elämän tasolla ole. Maut ja tyylien kuvaus on käytännössä identtisiä. Vähän kuin olisi yläkategoria "suomalainen vaalea lager" ja siellä alakategoriat "kolmonen" ja "nelonen".
Suomessa cask-bittereitä saa vähän tuurilla baareista, mutta pullo- ja keg-versioita on toki runsaasti saatavilla. Esim. juuri tätä Boltmakeria ja Landlordia löytyy hyvin varustelluista maitokaupoista ja jotain keg-bitteriä, esim. London Pridea, on yleensä lähes jokaisessa vähänkin brittipubimaisemmassa olutbaarissa.
Vahva bitter eroaa kuvaukseltaankin sentään hieman enemmän kahdesta muusta, se kun alkaa vahvuutensa puolesta olla jo luonteikkaampaa, juotavuuden juuri kärsimättä. Sen mainitaan jopa olevan erityisen laaja-alainen tyyli jossa tulkintaa voi tehdä paljon. Sen BJCP määrittelee seuraavasti:
Strong Bitter eli vahva bitter
Yleisvaikutelma: Keskivahvuinen tai verrattain voimakas brittiläinen bitter ale. Tasapaino voi olla verrattain tasapäinen maltaan ja humalan välillä tai suhteellisen katkera. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä. Melko laaja tyyli, joka sallii huomattavaa tulkintaa panijalta.
Aromi: Humalan aromi vaihtelee kohtalaisen matalasta kohtalaisen korkeaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Kohtalaisesta kohtalaisen voimakkaseen vaihteleva maltaan aromi, jossa voi olla matala tai kohtalainen karamellisuus. Hedelmäiset esterit keskimatalasta keskivoimakkaaseen. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.
Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta syvän kupariseen. Muuten kts. ordinary bitter.
Maku: Mallasprofiili on tyypillisesti leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen. Miedosta kohtalaiseen vaihteleva karamelli tai toffee on mahdollista. Humalan maku voi vaihdella kohtalaisesta kohtalaisen voimakkaaseen. Katkeruuden ja humalan maun tulisi olla huomattavissa, mutta eivät saa täysin dominoida maltaan makuja. Hedelmäiset esterit kohtalaisen matalasta voimakkaaseen. Maussa voi olla pieniä määriä alkoholia. Jälkimaku puolikuivasta kuivaan. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.
Mouthfeel: Keskikevyestä keskipaksuun vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa. Vahvemmissa versioissa voi olla hieman alkoholin lämpöä, mutta sen ei tulisi olla liian voimakas.
Kommentteja: ESB on Englannissa Fuller'sin tavaramerkki, eikä kukaan pidä sitä yleisenä oluen tyylinä. Se on uniikki (mutta erittäin tunnettu) olut, jonka voimakasta ja kompleksista mallasprofiilia ei löydy muista esimerkeistä. Tämä johtaa usein tuomarit rankaisemaan perinteisiä englantilaisia vahvoja bittereitä turhan kovaa. Amerikassa ESB on otetu tarkoittamaan maltaista, katkeraa, punertavaa perusvahvuista (USAssa) brittityylistä alea ja on suosittu "craft"-tyyli. Tämä voi ajaa jotkut tuomarit pitämään USAlaisten panimopubien ESB:tä esimerkillisinä yksilöinä tyylistä.
Historiaa: Kts. kategorian esittely. Vahvoja bittereitä voidaan pitää voimakkaampina versioina best bittereistä (tosin ei enemmän "premiumina" sillä best bitter on perinteisesti panimon hienoin tuote). Brittiläisiä pale aleja pidetään yleisesti ensiluokkaisena, export-vahvuisena vaaleana ja katkerana oluena, joka karkeasti muistuttaa vahvaa bitteriä, joskin uudelleenmallinnettuna pullotusta varten (ml. vahvempi hiilihapotus). Vaikka modernia brittiläistä pale alea pidetään pullotettuna bitterinä, historiallisesti tyylit olivat erilaisia.
Tyypilliset ainesosat: Kts. Ordinary bitter. Burton-versiot käyttävät kohtalaisesti tai voimakkaasti sulfaattista vettä, joka voi korostaa kuivuuden tunnetta ja lisätä mineraalista tai rikkistä aromia ja makua.
Tyylivertailua: Selkeämpi maltaan ja humalan maku kuin special tai best bitterissä, sekä enemmän alkoholia. Vahvemmat versiot jossain määrin menevät päällekkäin "british strong ale"-tyylin kanssa, joskin vahvat bitterit tapaavat olla vaaleampia ja katkerampia. Enemmän maltaan makua (etenkin karamellia) ja estereitä kuin American Pale Alessa, sekä erilläinen aromihumalan luonne.
Numerot:
OG: 1.048 – 1.060
FG: 1.010 – 1.016
ABV: 4.6 – 6.2%
IBUs: 30 – 50
SRM: 8 – 18
Kaupallisia esimerkkejä: Bass Ale, Highland Orkney Blast, Samuel Smith’s Old Brewery Pale Ale, Shepherd Neame Bishop's Finger, Shepherd Neame Spitfire, West Berkshire Dr. Hexter’s Healer, Whitbread Pale Ale, Young’s Ram Rod
Strong Bitteriksi löytyi kisan kolmonen strong bitter -kategoriassa eli Adnam's Ghost Ship. Varmaan vähän hämmentää suomalaista, että tämäkös nyt on vahva kun sitä saa kaupastakin. Onhan se vain 4,5% (ja siten juuri BJCPn luokittelun alla itse asiassa). Eli päällekkäisyyttä löytyy näistäkin tyyleistä. Olut on itse asiassa vetisemmän oloinen kuin Harvey'sin vain 4% Sussex Best.
Ghost Ship ei loppujen lopuksi ole sarjasijoituksestaan huolimatta kovin hyvä esimerkki tyylistä. Ihmettelen oikeastaan millä perusteella se on koko sarjaan otettu. Se on amerikkalaisella humalalla humaloitu ja muuten enempi brittiläinen golden ale. Sellainen moderni, hieman sitruksinen, vähän APAa henkivä brittiolut.
Koska join reissulla myös caskista Fuller'sin ESB:tä, käytetään nyt sitten sitä. Vaikka absurdisti BJCP oikeastaan huomauttaa miten ESB on käytännössä liian hyvää ollakseen edustava esimerkki tyylistä. Toisin sanoen tuomarit tuppaavat käyttämään sitä mittapuuna tyylille ja rankaisevat siksi täydellisesti tyyliin kuuluvia oluita siitä, etteivät ne saavuta samaa tasoa. Vähän kuin rankaisi jokaista saisonia siitä, ettei se ole Orval.
Mutta kyllähän "espin" tyylin kuvauksestakin tunnistaa. On vain niin, että siitä voi sanoa löytyvän melkein kaikki maltaisuuden osalta mainitut ominaisuudet jossain muodossa, sen verran monimuotoinen toffee edellä menevä mallasrunko siinä on. Mutta myönnettäköön, että jos sitä vertaa tyypilliseen vahvempaan bitteriin, on se vähän liian monipuolinen. Shepherd Neamen Bishops Finger samansuuntaisena, mutta vähän yksitoikkoisempana lienee edustavampi, sitäkin suht hyvin Suomesta saa, jos ei välttämättä caskista. (Jostain ihmeen syystä BJCP laskee myös perusbitter Spitfiren vahvaksi bitteriksi, ota näistä tolkku...)
Kummallisesti muuten erikseen painotetaan, että nämä tyylit ovat cask-oluita eli real alea ja sitten esimerkeistä löytyy monia, joita tehdään vain pulloon. Epäilisin tämän olevan amerikkalaisille kuluttajille / tuomareille helpotukseksi, koska rapakon tuolla puolen ei välttämättä ole niin helppo saada britticask-alea maisteltavaksi verrokiksi kuin edes Suomessa.
Suomessahan on helppo ottaa vertailtavaksi pulloversioina näistä kaikista kolmesta myös selkeä rivistö suoraan Fuller'silta. Chiswick Bitteriä (ordinary) ja London Pridea (best) saa kaupasta ja ESB:tä (strong) Alkosta. Tosin ne ovat tietenkin niitä pulloversioita, joita nämä tyylit eivät ole, mutta varmaan ihan hyvän kuvan mauista saa. Cask-versioita löytyy sitten vaihtelevasti olutbaarien real ale -hanoista. Helsingin St. Urho's taitaa olla ainoa, jossa on aina varmasti ESB:tä, muissa real ale -hanan sisältö vaihtelee. POSBeer sivuston Real Ale Watch auttaa kyttäämään Suomen hanoja.
 |
| Cask ale -hana. |
Riili onkin varmasti monelle aloittelevalle olutharrastajalle vähän ihmetys. Itselleni ainakin oli aikoinaan. Siitä puhuttiin ja sitä hehkutettiin parhaana tapana nauttia brittiläinen olut. Sitä se onkin, mutta on erittäin vahva mahdollisuus, että kun real alea pääsee ensi kerran koettamaan, ei siltä tunnu. Olut on lähes hiilihapotonta, joka hämmentää kun samaiseen olueen on voinut tottua pullo- tai kegversiona, joissa hiilihappoja piisaa. Lisäksi kun sattuu hanalle silloin kun olut ei ole parhaimmillaan, se voi tuntua kovalta, metalliselta ja pahviselta tai muuten kummalliselta. Mutta kunhan miedon hiilihappoisuuden hyväksyy ja ymmärtää ja saa juoman optimikunnossa, on se paras tapa nauttia brittiale. Pehmeä, lempeä, rauhallinen.
Yleisin juoma real ale -hanassa on näinä päivinä ehdottomasti bitter, mutta briteissä on ollut erinäisiä oluiden kultakausia. 1900-luvulla se oli karkeasti 60-lukuun asti mild ale. Suomesta mildia saa hyvin harvoin real ale -hanoista, siksi tätä piti lähteä brittifestareille asti metsästämään, että saisi hyvän kuvan. Pullotettuna mildia löytyy ehkä vieläkin harvemmin.
Mild on oikeastaan melko hämärä tyyli käsittää. Aikoinaan mild tarkoitti vain nuorta tuoretta olutta ja se pystyi olemaan etuliitteenä mille tahansa oluelle, vastapala sanalle "stale", joka viittasi hieman ikääntyneeseen olueen. Samanlainen kohtalohan on myös stout-sanalla. "Mild" aleja myytiin monen vahvuisina, kunnes ensimmäisen maailmansodan säästölinjan myötä mildista muotoutui jossain määrin selkeämmin oma tyylinsä, joka saavutti suuren suosion, kunnes kävi vanhanaikaiseksi 60-luvulla.
Vai muotoutuiko? Modernia mildia näkee kuvatun välillä mietona alkoholiltaan, välillä miedosti humaloituna, mutta kumpikaan ei varsinaisesti pidä tiukasti paikkaansa. Join brittiolutfestareilla jopa 6% mildia. Varsinaisesti selkeän katkeriin esimerkkeihin en törmännyt, mutta niitäkin kuulemma on. Kirjoa tuntuisi olevan ja silti jokainen maistamani mild tuntui omaavan jotain selkeää "mildmaisuutta", jota en oikein saanut pääteltyä. Joten mikäs ihmeen tyyli se nyt sitten on?
Selkeästi yleisen variaatio mildista on "dark mild", jolla on sukulaisuutta brown alen kanssa. Amerikan tyylisanoittajat BJCP sijoittavat mildin isompaan kategoriaan "Brown British Beer", eli numero 13. Dark mild on tyyli 13A. BJCP kuvaa tyylin seuraavasti.
Dark Mild
Yleisvaikutelma: Tumma, ominaispainoltaan matala, mallaskeskeinen brittiläinen sessiolut joka soveltuu juotavaksi suurissa määrin. Raikas, silti maukas, sisältäen laajan skaalan tumman maltaan tai tumman sokerin olemusta.
Tuoksu: Maltaan tuoksu alhaisesta kohtalaiseen, voi olla hieman hedelmäisyyttä. Maltaan luonne voi vaihdella paljon. Se voi sisältää karamellia, toffeeta, viljaisuutta, paahtoleipäisyyttä, pähkinää, suklaata tai kevyttä paahdetta. Vähän tai ei lainkaan humalan aromia, jos esiintyy niin maanläheistä tai kukkaista. Erittäin mietoa diasetyyliä tai ei lainkaan.
Ulkonäkö: Kuparisesta tumman ruskeaan tai mahonkiin väriltään. Muutamia vaaleampia esimerkkejä on olemassa. Yleensä kirkas, tosin perinteisesti suodattamaton. Pieni tai kohtalainen vaalea tai beige vaahto. Vaahdon kestävyys voi olla heikko.
Maku: Yleensä maltainen olot, tosin maltaan ja hiivan tuomat aromit voivat vaihdella paljon (esim. maltainen, makea, karamelli, toffee, paahtoleipä, pähkinä, suklaa, kahvi, paahde, hedelmä, lakritsi, luumu, rusina). Loppumaku voi olla makea tai kuiva. Tummemmilla maltailla tehdyt voivat olla kuivia ja paahtuneita loppumaultaan. Matalasta kohtalaiseen vaihteleva katkeruus, tarpeeksi tuodakseen tasapainoa, muttei niin paljon, että mallas peittyy. Hedelmäiset esterit kohtalaisesta olemattomaan. Diasetyyli ja humalan maku mietoa tai olematonta.
Suutuntuma: Kevyestä keskipaksuun vaihteleva runko. Yleensä mieto tai keskimatala hiilihappoisuus. Paahteeseen perustuvat versiot voivat olla hieman kitkerä. Makeammat versiot voivat vaikuttaa vahvuuteensa nähden melko täyteläisiltä.
Kommentteja: Useimmat ovat mietoja sessio-oluita 3,2% tienoilla, joskin jotkut versiot voivat olla vahvempia (4%+) vientiin, festivaaleille, kausituotteiksi ja/tai erikoistilainteisiin. Yleensä tarjoillaan caskista; sessio-vahvuiset pulloversiot eivät kestä matkustamista hyvin. Laaja skaala tulkintoja on mahdollista. Vaaleita versioita on olemassa, mutta nämä ovat jopa harvinaisempia kuin tumma mildit; nämä ohjeet käsittävät vain modernin tumman version.
Historia: Historiallisesti, 'mild' tarkoitti yksinkertaisesti tuoretta olutta ja käytettiin adjektiivina erottamaan tuore olut ja vahvemmin humaloitu säilytettävä olut toisistaan. Modernit mildit perustuvat miedompiin X-tyypin (blog.huom. eli mietoihin, X-kirjainten määrä kertoi oluen vahvuudesta) oluisiin 1800-luvulta, joskin tummat mildit eivät ilmestyneet ennen kuin 1900-luvulla. Nykyisessä käytössä termi viittaa mietoihin oluisiin, joissa on vähemmän katkeruutta kuin bittereissä. Ohjeet kuvaavat modernia brittiversiota. Termi "mild" on tätä nykyä jokseenkin epämuodikas kuluttajien keskuudessa ja monet panimot eivät enää käytä sitä. Koko ajan harvinaisempaa. Mildin ja porterin välillä ei ole historiallista yhteyttä.
Tyylivertailua: Jotkut versiot voivat vaikuttaa miedoilta moderneilta englantilaisilta portereilta. Paljon vähemmän makea kuin London Brown Ale.
Tyypilliset ainesosat: Vaaleat brittiläiset pohjamaltaat (usein suhteellisen dekstriinisiä), karamellimaltaat, tummat maltaat tai tummat sokerilisät. Voi myös sisältää muita lisiä kuten maissilastuja ja voi olla värjätty karamellivärillä. Luonteikas brittiläinen hiiva. Mitkä tahansa humalat, sillä niiden luonne on vaimea ja harvoin havaittavissa.
Numerot:
OG: 1.030 – 1.038
FG: 1.008 – 1.013
ABV: 3.0 – 3.8%
IBUs: 10 – 25
SRM: 12 – 25
Kaupallisia esimerkkejä: Banks's Mild, Cain's Dark Mild, Highgate Dark Mild, Brain’s Dark, Moorhouse Black Cat, Rudgate Ruby Mild, Theakston Traditional Mild
Aluksi tuntuu tämänkin kuvauksen perusteella, että mildhan voi olla melkein mitä sattuu, mutta pääasiassa mietoa humalan aromin ja alkoholin puolesta. Keskityin erityisesti mildeihin festareilla ja niitä tulikin maistettua aika laidasta laitaan. Maltaisia ja hedelmäisiä ja suklaisia ja jopa paahteisen portermaisia. Niissä kaikissa on kuitenkin tietyllä tapaa yhtenevä olemus. Tämä on nyt amatöörin spekulointia, mutta koska aromihumalointi ei oluissa todellakaan juhli, ehkä se tekeekin olueen juuri sen "mildmaisuuden". Sillä tavoin brittiläisen alehiivan luomat aromit pääsevät erilaisten mallaspohjien kanssa erityisen hyvin esille kun humalan kasviselementit eivät ole sitä sekoittamassa.Otin varsinaiseksi esimerkiksi Acorn -panimon Darknessin. Olut oli tullut kolmanneksi mild sarjassa tämän vuoden festareilla. BJCP:n muotoilut kuvaavat tätäkin olutta hyvin, vaikka siinä ehkä himppu humalan aromia löytyykin. Olut tummempia portermaisia mildeja, se tuntuu kuin ohuen kuivan porterin ja brown alen seokselta. Karamellista paahdetta, hieman hedelmää. Erittäin brittiläinen tunnelma ja erittäin juotavaa. Silti ehkä itse valitsisin bitterin tiskillä juomakseni mielummin.
Kuten sanottua, Suomesta mildia ei kannata varsinaisesti edes lähteä etsimään. Brainsin Darkia, joka toki on klassinen esimerkki tyylistä, olen joskus tainnut pullossa kaupassa nähdä, voi olla että muistan väärin. Real ale -hanoissa sitä toisinaan on, joten jos moinen hana on lähibaarissa, kannattaa toivoa ja/tai tarkkailla silmä kovana josko siihen mildia ilmaantuisi.
Sitten bitterit, eli kategoria 11, tyylit 11A, 11B ja 11C. Itseäni pitkään sekoitti brittien sekava tapa nimetä bittereitään, että mikä se nyt on se bitter ja mikä on best bitter ja mikä on special bitter ja entäpä tämä extra special sitten. Sitä kun luuli, että asia olisi jotenkin selkeä. Bitter on go-to-tyylini kun haluan noin ammeellisen jotain, joka ei ole liian vahvaa. Niinpä nämä tyylisuunnat on tullut testattua oikeastaan niin läpikotaisin kuin voi kuvitella. Tiukkojen tyylinormien lukeminen niistä oli aika outoa.
BJCP on jakanut brittiläiset oluet niin, että epäilen asiasta olleen paljon keskustelua. Yläkategoria "British Bitter" on erikseen mainittu tarkoittavan cask-olutta eli ns. real alea. Sen yhteenveto kuuluu näin:
Brittiläisten bitterien perhe syntyi englantilaisten pale alejen hanaversiona 1800-luvun lopulla. Karamellimaltaiden käyttö bittereissä tuli yleisemmäksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Perinteisesti bitterit tarjotaan hyvin tuoreena ilman paineistusta (painovoiman tai käsipumpun avulla tarjoiltuna) kellarilämpöisenä (eli. "real ale"). Useimmat pullotetut tai keg-tynnyreissä olevat versiot britanniassa valmistetuista bittereistä ovat usein vientiä varten tehtyjä vahvempia ja hiilihappoisempia versioita kuin alkuperäiset cask-versiot. Nämä ohjeet viittaavat "real ale"-versioon tyylistä, eivät vientiversioihin.
Useita paikallisia variaatioita bitteristä esiintyy, vaihdellen tummemista ja makeammista lähes vaahdottomista versioista kirkkaampiin, humalaisempiin, vaaleampiin suurivaahtoisiin versioihin ja kaikkeen niiden väliltä. Tuomareiden ei tulisi ylikorostaa karamellisuuden osuutta tyyleissä. Ulkomaille viedyt bitterit voivat olla hapettuneita, joka korostaa karamellisia makuja (kuten myös negatiivisempia makuja). Älä oleta, että hapettumisen aiheuttamat maut ovat perinteisiä tai tyylin vaatimia.
Kategorian sisään on jaettu kolme alatyyliä: ordinary, best ja strong. Etenkin kahdessa ensimmäisessä on paljon sananvaltaa brittien panimoperinteillä, jossa panimo usein tekee "tavallisen" ja kalliimman "parhaan" bitterin. Niiden erot ovat sen verran hituset, että väittäisin tyylien menevän keskivaiheilla pahasti päällekäin ja olevan lähinnä kiinni siitä sattuuko olut nyt olemaan panimonsa mielestä tavallinen vai paras.
Jotain kertoo luokittelujen järkevyydestä se, että best bitterin kommenteissa mainitaan sen olevan ordinarya maltaisempaa, mutta itse makukuvauksessa ei ole eroa. Lisäksi edes BJCPn omat esimerkit eivät pysy annettujen tyylirajojen sisällä (esim. oppaan best bitter-esimerkki Coniston Bluebird on liian mietoa ollakseen best bitter oppaan omien speksien mukaan). Toisin sanoen yhden panimon best on maltaisempaa kuin saman panimon ordinary, muttei välttämättä maltaisempaa kuin toisen panimon ordinary. Jonkun panimon ordinary voisi siis ihan täysin mennä jonkun toisen panimon bestistä. Kilpailusarjoina niissä on siksi jotain järkeä (panimot kilpailevat ordinaryt toisiaan vasten jne.), käytännön elämässä tyyleinä mielestäni ei. Normaali jantteri Suomessa voi mielestäni puhua ihan vain bitteristä, turha lähteä tekemään omaa tai baarihenkilökunnan elämää vaikeaksi.
BJCP määrittelee ne näin:
 |
| Timothy Taylor's Boltmaker, jonka entinen nimi on Best Bitter, mutta on nyt jostain syystä ordinary. |
Yleisvaikutelma: Ominaispainoltaan, alkoholipitoisuudeltaan ja hiilihapotukseltaan mieto. Siten helposti juotava sessioitava olut. Mallasprofiili voi vaihdella maun ja voimakkuuden puolesta, mutta sen ei koskaan tulisi yliajaa katkeruutta. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä.
Aromi: Miedosta maltilliseen vaihteleva maltaan tuoksu, usein (muttei aina) kevyellä karamellisuudella. Leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen kompleksisuus on tavallista. Miedosta maltilliseen vaihtelevaa hedelmäisyyttä. Humalan aromi voi vaihdella maltillisesta olemattomaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.
Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta vaalean kupariseen. Kirkas tai erittäin kirkas. Valkoinen tai vaalea vaahto vaihtelee maltillisesta pieneen. Matalan hiilihappoisuuden vuoksi vaahtokukka voi olla erittäin pieni.
Maku: Keskivahvasta verrattain voimakkaaseen vaihteleva katkeruus. Hedelmäiset esterit miedosta verrattaen voimakkaaseen. Humala maku voi vaihdella maltillisesta olemattomaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Matalasta kohtalaiseen maltaisuuteen kuivalla loppumaulla. Mallasprofiili on tyypillisesti leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen. Miedosta kohtalaiseen vaihteleva karamelli tai toffee on mahdollista. Tasapaino yleensä selkeästi katkera, mutta katkeruuden ei tulisi ajaa maltaisuuden, esterien ja humalan maun yli. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.
Suutuntuma: Kevyestä keskikevyeen vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa.
Kommentit: Miedoin brittiläisestä bitteriperheestä, tyypillisesti tunnetaan kuluttajien keskuudessa yksinkertaisesti "bitterinä" (panimot viittaavat siihen "ordinary bitterinä", tehdäkseen eron muihin tuotteisiin).
Historia: Kts. kategorian esittely.
Tyypilliset ainesosat: Pale ale, amber ja/tai crystal -maltaita. Voidaan käyttää hennosti tummaa mallasta värin säätämiseksi. Voidaan käyttää sokerilisää, maissia tai vehnää. Englantilaiset aromihumalat ovat tavallisimpia, mutta mitkä tahansa humalat käyvät; jos amerikkalaisia humalia käytetään, niitä tulee käyttää varoen. Luonteikas brittiläinen hiiva.
Tyylivertailua: Jotkut modernit yksilöt tehdään puhtaasti pale ale -maltaalla ja tunnetaan nimellä "golden alena", "summer alena" tai "golden bitterinä". Painotus on katkerointihumalilla verrattuna amerikkalaisten alejen aggressiiviseen aromihumalointiin.
Numerot:
OG: 1.030-1.039
FG: 1.007-1.011
ABV: 3,2-3,8%
IBU: 25-35
SRM: 8-14
Kaupallisia esimerkkejä: Adnams Southwold Bitter, Brains Bitter, Fuller's Chiswick Bitter, Greene King IPA, Tetley's Original Bitter, Young's Bitter
---
Best Bitter
Yleisvaikutelma: Maukas, mutta virkistävä sessio-olut. Jotkut esimerkit voivat olla enemmän mallaspainotteisia, mutta sen ei tulisi yliajaa katkeruutta. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä.
Aromi: Kts. Ordinary bitter
Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta keskikupariseen. Muuten kts. ordinary bitter.
Maku: Kts. Ordinary bitter.
Suutuntuma: Keskikevyestä kohtalaiseen vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa.
Kommentit: Selkeämpi maltaan maku kuin ordinary bitterissä. Tämä on vahvempi sessiovahvuinen ale.
Historia: Kts. kategorian esittely.
Tyypilliset ainesosat: Kts. Ordinary bitter.
Tyylivertailua: Enemmän alkoholia kuin ordinary bitterissä ja usein laadukkaammat ainekset. Vähemmän alkoholia kuin strong bitterissä. Enemmän karamellia tai maltaan luonnetta sekä väriä kuin brittiläisessä golden alessa. Painotus on katkerointihumalilla verrattuna amerikkalaisten alejen aggressiiviseen aromihumalointiin.
Numerot:
OG: 1.040 – 1.048
FG: 1.008 – 1.012
ABV: 3.8 – 4.6%
IBU: 25 – 40
SRM: 8 – 16
Kaupallisia esimerkkejä: Adnams SSB, Coniston Bluebird Bitter, Fuller's London Pride, Harvey’s Sussex Best Bitter, Shepherd Neame Master Brew Kentish Ale, Timothy Taylor Landlord, Young’s Special
 |
| Harvey's Sussex Best Bitter |
Mitä Boltmakerista voi sanoa... erinomainen bitter. Karamellia ja toffeeta löytyy, mahtava katkeroon kallellaan oleva tasapaino, brittialen hedelmäiset esterit tukena. Juotavuus on ensiluokkaista. Nyt voi sitten argumentoida, että olisi pitänyt ottaa samalta panimolta sekä ordinary, että best. Olen toki juonut myös Timothy Taylorin Landlordia, joka sitten kai olisi se best. Se on vähän luonteikkaampaa ja täyteläisempää.
Niin on myös Harvey's Sussex Best. Pehmeää, täyteläisempää kuin Boltmaker. Aloin harkita olisiko se best bitter sittenkin ihan ansiosta oma tyylinsä, mutta ei se kyllä käytännön elämän tasolla ole. Maut ja tyylien kuvaus on käytännössä identtisiä. Vähän kuin olisi yläkategoria "suomalainen vaalea lager" ja siellä alakategoriat "kolmonen" ja "nelonen".
Suomessa cask-bittereitä saa vähän tuurilla baareista, mutta pullo- ja keg-versioita on toki runsaasti saatavilla. Esim. juuri tätä Boltmakeria ja Landlordia löytyy hyvin varustelluista maitokaupoista ja jotain keg-bitteriä, esim. London Pridea, on yleensä lähes jokaisessa vähänkin brittipubimaisemmassa olutbaarissa.
Vahva bitter eroaa kuvaukseltaankin sentään hieman enemmän kahdesta muusta, se kun alkaa vahvuutensa puolesta olla jo luonteikkaampaa, juotavuuden juuri kärsimättä. Sen mainitaan jopa olevan erityisen laaja-alainen tyyli jossa tulkintaa voi tehdä paljon. Sen BJCP määrittelee seuraavasti:
 |
| Adnam's Ghost Ship Tällä ei ole mitään tekemistä vahvan bitterin kanssa, mutta mitalin se sellaisena nappasi. |
Yleisvaikutelma: Keskivahvuinen tai verrattain voimakas brittiläinen bitter ale. Tasapaino voi olla verrattain tasapäinen maltaan ja humalan välillä tai suhteellisen katkera. Juotavuus on kriittinen osa tyyliä. Melko laaja tyyli, joka sallii huomattavaa tulkintaa panijalta.
Aromi: Humalan aromi vaihtelee kohtalaisen matalasta kohtalaisen korkeaan, tyypillisesti luonteeltaan kukkaista, maanläheistä, pihkaista ja/tai hedelmäistä. Kohtalaisesta kohtalaisen voimakkaseen vaihteleva maltaan aromi, jossa voi olla matala tai kohtalainen karamellisuus. Hedelmäiset esterit keskimatalasta keskivoimakkaaseen. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.
Ulkonäkö: Vaaleasta meripihkasta syvän kupariseen. Muuten kts. ordinary bitter.
Maku: Mallasprofiili on tyypillisesti leipäinen, keksinen tai kevyesti paahtoleipäinen. Miedosta kohtalaiseen vaihteleva karamelli tai toffee on mahdollista. Humalan maku voi vaihdella kohtalaisesta kohtalaisen voimakkaaseen. Katkeruuden ja humalan maun tulisi olla huomattavissa, mutta eivät saa täysin dominoida maltaan makuja. Hedelmäiset esterit kohtalaisen matalasta voimakkaaseen. Maussa voi olla pieniä määriä alkoholia. Jälkimaku puolikuivasta kuivaan. Yleensä ei diasetyyliä, tosin hyvin alhaiset pitoisuudet sallitaan.
Mouthfeel: Keskikevyestä keskipaksuun vaihteleva runko. Mieto hiilihapotus, joskin pullotetuissa versioissa hiilihappoisuus voi olla vahvempaa. Vahvemmissa versioissa voi olla hieman alkoholin lämpöä, mutta sen ei tulisi olla liian voimakas.
Kommentteja: ESB on Englannissa Fuller'sin tavaramerkki, eikä kukaan pidä sitä yleisenä oluen tyylinä. Se on uniikki (mutta erittäin tunnettu) olut, jonka voimakasta ja kompleksista mallasprofiilia ei löydy muista esimerkeistä. Tämä johtaa usein tuomarit rankaisemaan perinteisiä englantilaisia vahvoja bittereitä turhan kovaa. Amerikassa ESB on otetu tarkoittamaan maltaista, katkeraa, punertavaa perusvahvuista (USAssa) brittityylistä alea ja on suosittu "craft"-tyyli. Tämä voi ajaa jotkut tuomarit pitämään USAlaisten panimopubien ESB:tä esimerkillisinä yksilöinä tyylistä.
Historiaa: Kts. kategorian esittely. Vahvoja bittereitä voidaan pitää voimakkaampina versioina best bittereistä (tosin ei enemmän "premiumina" sillä best bitter on perinteisesti panimon hienoin tuote). Brittiläisiä pale aleja pidetään yleisesti ensiluokkaisena, export-vahvuisena vaaleana ja katkerana oluena, joka karkeasti muistuttaa vahvaa bitteriä, joskin uudelleenmallinnettuna pullotusta varten (ml. vahvempi hiilihapotus). Vaikka modernia brittiläistä pale alea pidetään pullotettuna bitterinä, historiallisesti tyylit olivat erilaisia.
Tyypilliset ainesosat: Kts. Ordinary bitter. Burton-versiot käyttävät kohtalaisesti tai voimakkaasti sulfaattista vettä, joka voi korostaa kuivuuden tunnetta ja lisätä mineraalista tai rikkistä aromia ja makua.
Tyylivertailua: Selkeämpi maltaan ja humalan maku kuin special tai best bitterissä, sekä enemmän alkoholia. Vahvemmat versiot jossain määrin menevät päällekkäin "british strong ale"-tyylin kanssa, joskin vahvat bitterit tapaavat olla vaaleampia ja katkerampia. Enemmän maltaan makua (etenkin karamellia) ja estereitä kuin American Pale Alessa, sekä erilläinen aromihumalan luonne.
Numerot:
OG: 1.048 – 1.060
FG: 1.010 – 1.016
ABV: 4.6 – 6.2%
IBUs: 30 – 50
SRM: 8 – 18
Kaupallisia esimerkkejä: Bass Ale, Highland Orkney Blast, Samuel Smith’s Old Brewery Pale Ale, Shepherd Neame Bishop's Finger, Shepherd Neame Spitfire, West Berkshire Dr. Hexter’s Healer, Whitbread Pale Ale, Young’s Ram Rod
Strong Bitteriksi löytyi kisan kolmonen strong bitter -kategoriassa eli Adnam's Ghost Ship. Varmaan vähän hämmentää suomalaista, että tämäkös nyt on vahva kun sitä saa kaupastakin. Onhan se vain 4,5% (ja siten juuri BJCPn luokittelun alla itse asiassa). Eli päällekkäisyyttä löytyy näistäkin tyyleistä. Olut on itse asiassa vetisemmän oloinen kuin Harvey'sin vain 4% Sussex Best.
Ghost Ship ei loppujen lopuksi ole sarjasijoituksestaan huolimatta kovin hyvä esimerkki tyylistä. Ihmettelen oikeastaan millä perusteella se on koko sarjaan otettu. Se on amerikkalaisella humalalla humaloitu ja muuten enempi brittiläinen golden ale. Sellainen moderni, hieman sitruksinen, vähän APAa henkivä brittiolut.
 |
| Liian hyvä tyyliinsä. |
Mutta kyllähän "espin" tyylin kuvauksestakin tunnistaa. On vain niin, että siitä voi sanoa löytyvän melkein kaikki maltaisuuden osalta mainitut ominaisuudet jossain muodossa, sen verran monimuotoinen toffee edellä menevä mallasrunko siinä on. Mutta myönnettäköön, että jos sitä vertaa tyypilliseen vahvempaan bitteriin, on se vähän liian monipuolinen. Shepherd Neamen Bishops Finger samansuuntaisena, mutta vähän yksitoikkoisempana lienee edustavampi, sitäkin suht hyvin Suomesta saa, jos ei välttämättä caskista. (Jostain ihmeen syystä BJCP laskee myös perusbitter Spitfiren vahvaksi bitteriksi, ota näistä tolkku...)
Kummallisesti muuten erikseen painotetaan, että nämä tyylit ovat cask-oluita eli real alea ja sitten esimerkeistä löytyy monia, joita tehdään vain pulloon. Epäilisin tämän olevan amerikkalaisille kuluttajille / tuomareille helpotukseksi, koska rapakon tuolla puolen ei välttämättä ole niin helppo saada britticask-alea maisteltavaksi verrokiksi kuin edes Suomessa.
Suomessahan on helppo ottaa vertailtavaksi pulloversioina näistä kaikista kolmesta myös selkeä rivistö suoraan Fuller'silta. Chiswick Bitteriä (ordinary) ja London Pridea (best) saa kaupasta ja ESB:tä (strong) Alkosta. Tosin ne ovat tietenkin niitä pulloversioita, joita nämä tyylit eivät ole, mutta varmaan ihan hyvän kuvan mauista saa. Cask-versioita löytyy sitten vaihtelevasti olutbaarien real ale -hanoista. Helsingin St. Urho's taitaa olla ainoa, jossa on aina varmasti ESB:tä, muissa real ale -hanan sisältö vaihtelee. POSBeer sivuston Real Ale Watch auttaa kyttäämään Suomen hanoja.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.