Suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ELO ja niiden Suomi Syö ja Juo -hanke (ennen museovirastolla) tekivät maan satavuotisjuhlan kunniaksi kansallisruoka-äänestyksen. Äänestyksestä tuli 12 parasta, joille on jokaiselle oma kuukausi sitten tässä 2017 aikana. Vuoden päätteeksi joulukuussa sitten julistetaan yksi kansallisruoka ylitse muiden.
Tuopillisen perinneruokaparitukset on olleet satunnaisempia kuin olisin alunperin halunnut. Nyt päätin sitten, että ainakin kerran kuussa 2017, tällä listalla. Osittain tulee toistoa, sillä hernekeitto, kalakeitto ja karjalanpaisti on jo testattu.
Eli nyt kuukausittain paritan kuukauden kansallisruoan olueen. Aikatauluissa yritän tehdä sen aina kuun alkupuolella, mutten lupaa mitään. Oluissa pyrin pitäytymään kotimaisissa, mutta jos sopivaa tyyliä ei ole saatavilla (tai on vain hankala hankkia) kotimaisena, niin sitten on tyydyttävä tuontioluisiin. Metsäjoen Sahtikeisarille sinne Reittausblogiin tiedoksi, että jos sorsin sahtia, niin tällä kertaa vain saatavuuden nimissä. Yritän sitä kuitenkin johonkin sopivaan saada.
ELO-säätiöllä, Suomi 100-porukalla* tai kellään muillakaan oikeita asioita tekevillä ei ole tämän kanssa sitten mitään tekemistä. Omin nokkineni tohellan. Pari sanaa olen twitterissä vaihtanut, mutta siinäpä se.
---
On siis ensimmäisen kansallisruokaehdokkaan parittamisen aika. Tammikuun teemaruokana on... pitsa? Että mitenkä? No pitsapa pitsa. Ei siis pizza vaan pitsa. Suomessa on viritetty italialaista (tai amerikkalaista) pizzaa sen verran omaan paikalliseen suuntaan, ettei sitä enää samana ruokana voi pitää. Kebablastut täytteenä ovat tavallisempia kuin mozzarella, maan vanhimpiin kuuluva pizzaketju käyttää muka-italialaisessa pizzassaan ylpeästi juustona emmentalia, kotioloissa peltipizzoissa on pohjana jotain paksua murotaikinaa muistuttavaa ja täytteeksi lapioitu 'bolognese' on tehty ruskeaan kastikkeeseen, jos nyt kastikkeeseen lainkaan. Lisäksi kaupassa myydään enintään muodoltaan pizzaa muistuttavaa kryptistä eineslätkää niin menestyksekkäästi, että se on pysynyt kiivaasti vaihtuvissa valikoimissa 30 vuotta ja sillä on useita kilpailijoita! Tarjotkaapa Saarioisten roiskeläppää pizzana ulkomaalaisille juhlavieraille. Ette ilkeä. Kyllä se on pitsa se, eikä mikään pizza.
Tietysti tämä on selvä valinta myös siksi, että se aiheuttaa keskustelua. Mutta ei ELOn tulkinta mikään uusi ihme ole. Esim. Fävikenin huippukokki Magnus Nilsson on ottanut pizzan mukaan koko pohjoismaisen ruokaperinteen melko kattavasti keräävään The Nordic Cookbook kirjaansa. Mainiten yhdeksi pointiksi mm. sen, ettei ole missään muualla maailmassa nähnyt pizzaa, jonka täytteenä on kebabia.
Itse näkisin kotimaisen pitsan jakautuvan kolmeen eri muotoon: Pizzerioissa (vai pitserioissa?) myytävä pitsa, kotona itse tehty pitsa ja einespitsa.
Perinne- ja kansallisruuat tehdään mielestäni ensisijassa kotona vaikka ravintoloissakin niitä myydään. Siksi en nyt tilauspitsaan koske. Se jättää sekä "kotipitsan", että eineksen. Joten molemmat testiin! Sitäpaitsi, juomaparituksen miettiminen einespitsaan on jo itsessään hyvä (roiske)läppä.
Saarioisten Jauhelihapizza (tai -pitsa)
Einespitsojen klassikkojen klassikko on tietenkin Saarioisten roiskeläppä. Se muistuttaa pizzaa lähinnä Dalin mielikuvituksessa ja on oikeastaan uniikkiudessaan jo ihan oma ruokatyyppinsä. Aito roiskeläppä on tietenkin nimenomaan jauhelihaversio, joka kuulemma myy tuplasti enemmän kuin seuraavaksi suosituin malli. Jos on suomalainen, eikä ole elinikäinen vegaani tai allerginen tms., on melko varmasti joskus syönyt roiskeläpän tai vähintään maistanut sellaista.
On aikaa kun olen roiskeläppiä itse aktiivisemmin syönyt, mutta vedin näitä usein lapsena ja opiskelijana. Niitä kun osaa yksinhuoltajan 8-vuotias ja jopa krapulainen opiskelija mikrossa valmistaa, eikä tiukka talous ole esteenä. On hankala sanoa olenko ollut useammin krapulainen opiskelija kuin oman välipalan lämmittänyt 8-vuotias, mutta joka tapauksessa tuttu ruoka.
Verrokkiolueksi päätin einespitsalle ottaa einesolutta. Eli halvinta "bulkkia" mitä lähikaupasta irtosi. Tällä kertaa se oli Karjalaa. Periaatteessa raikas suuta puhdistava peruslager on pitsalle ihan hyvä kaveri, joten miksipä ei. Sen rinnalle pitsan melko mietoihin makuihin yhtä mieto kaveri eli Tumma Karhu I, jossa kuitenkin on hiven tummaa mallasta "lihan" kumppaniksi. Ja jottei nyt ihan mene isojen panimoiden lagerien litkinnäksi niin sitten maukkaampi ja pienpanimompi Hiisi-panimon Lappeenrantalaiselle Hito Hyvä -poppoolle tekemä Norppa Red Ale. Mielikuvani roiskeläpästä oli jauhoisuudestaan huolimatta suht rasvainen ja kummallisen lihayrttinen, joten ajattelin hyvän puraisun omaavan humalaisemman ja hivenen karamellisen red alen ehkä käyvän siihen. Tosin vähän jo ostaessa epäilin sen lyövän yli teollisuuseineksen.
Yleensä olen pohjustanut ruuan reseptiä vähän. Eineksen kanssa ei kauheasti tarvitse. Roiskishan maistuu lähinnä vehnäjauholle, tomaattimössölle ja mausteille, joista ei aivan saa kiinni. Se on "jauhelihapizza", mutta liha on sen yhteydessä hyvin luova käsite. Jotain epämääräisen lihankaltaista kuitenkin. Taloudessa ei ole tällä hetkellä mikroa. Lätkät siis kerettiläisesti valmistettua uunissa.
Karhun Tumma I oli tämmöisen parina yllättävän kova. Hiilihappoinen, vetinen, vissymäinen olut leikkaa hyvin pitsan läpi ja putsaa suun, mutta kevyt maltaisuus toimii tomaattikastikkeen ystävänä silti aika kivasti. Käsi meni yhä useammin Karhu-lasin äärelle pitsan huvetessa. Hyvä, ehkä jopa vähän runollinen pari. Ykköstä ja roiskeläppää, sankarin aamiainen.Einesolut Karjala sitten ottikin melko kovan käänteen pohjalle roiskarin parina. Sinälläänhän Karjalassa ei mitään ihmeempää vikaa ole. Se on ihan laadukas peruslager, bulkkien tapaan kovin laihasti humaloitu, mutta siinäpä se. Mutta einespitsassa on jotain hyvin kummallista, joka nostaa oluesta esiin lähinnä imelän alkoholisuuden. Tuntui kuin olisi jotain vahvempaa alkoholista vaaleaa bockia juonut. Aika epämiellyttävä. Kyllä se menee paremman puutteessa, mutta mielummin ei.
No entäs modernimpi linja sitten? Norppa-olut toimii suhteellisen hyvin einespitsan parina, huomattavasti paremmin ainakin kuin Karjala. Humalat tykkäävät tomaattisoossista mausteineen ja tuhdimpi olemus tukee kastikkeen makeutta. Ainoana miinuksena olut on nippa nappa liian vahva maultaan ja eines meinaa hukkua sen alle.
Niinpä paras olutvalinta roiskeläpälle tästä erästä: Karhu Tumma I on ykkönen. Hiisi/Hito Hyvä Norppa Red Ale on hito hyvä kakkonen. Voisin kyllä kokeilla jotain kepeämpää sessio-IPAakin jatkossa. Kuitenkin ihan silkasta ajatuksen kauneudesta sovittaisin euron einespizzalle mielellään vähintään viiden euron oluen.
Lainatakseni Malaclypse Nuorempaa: "No niin, se siitä kaikesta."
Peltipitsa
Sitten se "kotipitsa" eli "peltipitsa" eli "pitsa". Se on omasta mielestäni se todellinen kansallisruokaehdokas. Itse oletan, että perinteinen suomalainen kotona tehty pitsa on kehittynyt joskus n.70-80-luvulla kun pizzeriat ovat olleet uusi ja eksoottinen juttu ja suosio kasvussa. Esim. M.A.Nummisen Baarien Mies -kirjassa manataan jatkuvasti miten vanhat baarit muuttuvat pizzerioiksi. Näitä muutenkin varmasti melko vapaasti tulkittuja ravintolapitsoja on sitten yritetty toisintaa kotona sen mukaan mitä kaupasta on löytynyt ja välineistö on antanut myöten.
Niinpä oma näkemykseni kotipitsasta on sellainen perussähköuunissa uunipellille tehty koko pellin kokoinen lätty, jonka pohja muistuttaa usein enemmän murotaikinaa kuin klassista pizzapohjaa (rapea se ei ainakaan saa olla) ja jossa on kastikkeena todennäköisemmin ketsuppia tai jopa raakaa tomaattipyrettä kuin valmistettua pizzakastiketta. Juustona edamia, emmentalia tai jopa oltermannia. Täytteenä ihan mitä sattuu, mutta hyvin usein tomaattiviipaleita ja/tai ruskistettua jauhelihaa. Jokaiselle perheenjäsenelle tietysti oma kulma pellistä omilla täytteillä. Enemmän uunipiiras kuin pizza. Kotiruokaa, syödään saunan jälkeen, ennen Hymyhuulia.
Mutta eihän tähän nyt meikäläisen auktoriteetti riitä.
Onneksi meillä oli Jaakko Kolmonen. Perinneruokaguru kertoi taannoin YLElle näkemyksensä pitsasta, jonka luettuaan italialaisen pizzan ystävät varmaan haukkoivat henkeään. Sieltäpä siis mestarin suusta ensiluokkaisen suomalaisen peltipitsan ohjenuorat: Ensinnäkin kotimaisia aineksia pizzapohjaan eli rypsiöljyä ja spelttijauhoa. Toiseksi tomaattikastike jo edellisenä päivänä keiteltyä tomaattimurskaa tai "voi käyttää tomaattiketsuppiakin". Juustoksi emmentaalia ja mielummin voimakkaammasta päästä. Täytteet tietty sitten vapaammin, mutta Kolmosen pitsaan kuului "aina jauhelihaa", joten sitä tännekin.Muuten etsin pitsan reseptiin fiiliksiä internetin reseptisivuilta, esim. kotikokki-sivustolta. Pohja Kolmosen mallilla spelttijauhoista. Tomaattikastikkeeksi jonkun kuivayrttiseoksen kanssa kiehautettua tomaattimurskaa ja vähän ketsuppia sen päälle. Täytteeksi simppelisti sipulin ja valkosipulin kanssa käristeltyä sika-nautaa ja tomaattisiivuja, koska jotenkin niitä on ollut joka ainoassa peltipizzassa minkä olen koskaan nähnyt. Ananasta olisi toki voinut laittaa, mutta kunnioitan liikaa Geneven sopimuksia. Kaiken päälle juustoksi mustaleima-emmentaalia.
 |
| Älkää hämääntykö. Tölkin päällä oleva systeemi on vain pullonavaaja. |
Saison osoittautuu nopeasti pettymykseksi. Suoran simppeli rasva-suola-pitsa ei hirveästi arvosta saisonin hienovaraisia vivahteita. Oluen hedelmäisyys korostuu ja lyö pahasti yli. Ihan passeli olut heikkenee epätasapainoiseksi pitsan otteessa ja pitsakin olisi parempaa ilman sitä olutta. Kiva bisse, mutta ei tähän.
Laiskajaakko sen sijaan aiheuttaa "jes!" mölähdyksiä äänihuulieni paikkeilla. Keskinkertainen tumma lager paranee reilusti, tumma mallas ja sen paahde korostuu pitsan kanssa. Pitsan sipulista lihamössöäkään lisäpaahteisuus ei haittaa. Toisin sanoen sekä ruoka, että juoma paranevat yhdessä. Juuri sitä mitä paritukselta kaivataan.
IPAkin pettää. IPAn katkeruus nousee pitsan kumppanina kovin tunkkaiseksi ja vaikka pitsa oluen kanssa pärjäileekin, varsin mainio olut itsessään vain huonontuu. Ei kannata siis tuhlata pitsalle. Käsi menee taas keskimmäiselle lasille.
Eli selvä voittaja: Tumma lager, tällä kertaa Teerenpeli Laiskajaakko. Eipä varmaan toisaalta pilsikään olisi hävennyt.
Niin, ei se pitsa pizzalle maistunut, mutta meni silti parempiin suihin alta aikayksikön.
*Kansallinen Suomi 100 -tuoteleima olisi sitä paitsi maksanut kai jotenkin 30 tuhatta euroa ja sehän on melkein kokonaisen päivän tuotot Tuopillisella, niin en viitsinyt.
**Makulla on osakeanti käynnissä ja ostin yhden osakkeen, eli tästä lähtien suuromistajana olen sitten täysin puolueellinen kaikkeen Makuun liittyvässä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.