Taas tyyleihin tutustumista BJCP:n oppaan mukaan. Nyt vuorossa pykälä 12, joka on hupaisasti nimetty "Pale Commonwealth Beer". Luultavasti sen vuoksi, ettei ole muuta keksitty. Kyseessä on brittiläiseen perinteeseen liittyviä keskivahvoja oluita, jotka eivät oikein istu bittereihin (pykälä 11), eivätkä myöskään tummempiin (13, 16) tai vahvempiin (17), tai skotlantilaisiin (15) tai irlantilaisiin (16) aleihin ja kun yksi sattuu olemaan Australiasta niin onpahan sitten keksitty, että Kansainyhteisön oluitahan nämä.
Eli virallisesti:
12. Vaalea Kansainyhteisön olut
Tässä kategoriassa ovat vaaleat, keskivahvat, humalavoittoiset katkerat alet entisen Britti-Imperiumin alueelta.
Heh, "entisen Britti-Imperiumin alueelta". Eli Australiasta ja Englannista. IPAkin kun tehtiin Englannissa ja vain vietiin Intiaan.
Itselleni mieluisia tyylejä nämä, kuten oikeastaan kaikki britit. Erityisesti brittiläisestä golden alesta on hekumallisia muistoja. Irlannissa asuessa löysin kaupasta Hop Back Summer Lightningia ja oli niin suun myötäistä, että pidän vieläkin yhtenä lempioluistani vaikken ole varmaan seitsemään vuoteen juonut. Kyseessähän on myös 12A -tyylin yksi maineikkaimpia. Vaikka tyyliin sujahtavia oluita on varmasti tehty jo 1800-luvun puolella, on se suosionsa kerännyt vasta myöhemmin. Niinpä tyylinä se on periaatteessa aika moderni, noussut kilpailemaan vaaleiden lagereiden kanssa. Eli hyvin vaalea ja kepeä yleensä ja toimii kesällä. Siksipä tunnetaan myös nimellä summer ale. Joskus myös blonde ale. Golden ale on kuitenkin nähdäkseni selvästi vakiintuneempi, ikävä kyllä. Englanninkielisillä termeillä kun näihin tyyleihin yleensä viitataan, niin ne muut kuin summer ale menevät joskus sekaisin belgialaisen golden alen ja blonde alen kanssa.
Katsotaanpa mitä amerikan nörtti asiasta sanoo:
12A. Brittiläinen Kultainen Ale (British Golden Ale)
Yleisvaikutelma: Humalavoittoinen, keskivahva tai kohtuullisen vahva vaalea bitter. Juotavuus ja raikas olemus ovat kriittisiä osia tyylissä.
Aromi: Humalan tuoksu vaihtelee kohtuullisen matalasta kohtuullisen voimakkaaseen ja voi käyttää mitä tahansa humalalajikkeita. Kukkaiset, yrttiset tai maanläheiset englantilaiset humalat ja amerikkalaiset sitruksiset humalat ovat yleisimpiä. Usein käytetään vain yhtä humalalajiketta (single hop). Vähän tai ei lainkaan maltaan aromia, ei karamellia. Hedelmäisyyttä keskimatalasta matalaan, humaloista ei estereistä. Vähän tai ei lainkaan diasetyyliä.
Ulkonäkö: Oljenkeltaisesta kultaiseen vaihteleva väri. Hyvä tai kristallinkirkas kirkkaus. Pieni tai kohtalainen valkoinen vaahtokukka. Pieni vaahto hyväksytään mikäli hiilihappoisuuskin on matala.
Maku: Keskiverto tai kohtuullisen vahva katkeruus. Humalan maku on maltillinen tai kohtuullisen voimakas, minkä tahansa humalalajikkeen mukainen, tosin sitruksiset maut ovat yhä tavallisempia. Keskimatalasta matalaan vaihteleva maltaan luonne, yleensä leipäinen ehkä kevyellä keksisyydellä. Karamellin makuja ei yleensä ole. Vähän tai ei lainkaan diasetyyliä. Humalan katkeruus ja maku tulisi olla korostunut. Keskimatalat tai matalat esterit. Puolikuivasta kuivaan vaihteleva loppumaku. Katkeruus kasvaa alkoholimäärän mukaan, mutta on aina tasapainossa.
Suutuntuma: Kevyt tai kohtalainen runko. Kevyestä kohtuulliseen vaihteleva hiilihappoisuus hanatuotteissa, pullotetut kaupalliset versiot ovat hapokkaampia. Vahvemmissa versioissa voi olla alkoholin lämpöä, mutta sen ei tulisi olla liian voimakasta.
Kommentteja: Runsaasti humaloitu juomaolut, jossa korostuu humaloiden esiintuonti. Tarjoillaan kylmempänä kuin perinteiset bitterit. Tyyli oli tarkoitettu alunperin raikkaaksi kesäolueksi, mutta nykyään tarjolla usein vuoden ympäri. Aikasimmat versiot käyttivät englantilaisia humaloitua, nykyään yhä enemmän sitruksia amerikkalaisia. Kultaisia Aleja (golden ale) kutsutaan myös kultaisiksi bittereiksi (golden bitter), kesäaleksi (summer ale) tai brittiläisiksi blonde aleiksi (british blonde ale). Tarjoillaan caskista, kegistä ja pullosta.
Historia: Modernit kultaiset alet kehitettiin Englannissa vahvasti markkinoituja lagereita vastaan. Vaikka on vaikea tunnistaa tyylin ensimmäistä, Hop Backin Summer Lightningia vuodelta 1986 pidetään oluena, joka nosti tyylin suosioon.
Tyypilliset aineosat: Vaaleat pale ale tai lager maltaat toimivat tyhjänä kankaana humaloille. Voi käyttää sokeri- tai maissilisää tai vehnää. Englantilaiset humalat ovat yleisiä, mutta sitruksiset amerikkalaiset kasvattavat suosiotaan. Melko puhtaasti käyvä brittihiiva.
Tyylivertailua: Lähimpänä American Pale Alea kuin mitään muuta, mutta yleensä miedompi ja käyttää brittiläisiä aineksia. Ei karamellia ja vähemmän estereitä brittiläisiin bittereihin ja pale aleihin verrattuna. Kuiva kuten bitterit, mutta vähemmän maltaan luonnetta tukemassa humaloita, jolloin tasapaino on erilainen. Usein käytetään amerikkalaisia humalia enemmän kuin muissa moderneissa brittityyleissä.
Numerot:
OG: 1.038 – 1.053
IBU: 20 – 45
FG: 1.006 – 1.012
SRM: 2 – 6
ABV: 3.8 – 5.0%
Kaupallisia esimerkkejä: Crouch Vale Brewers Gold, Fuller's Discovery, Golden Hill Exmoor Gold, Hop Back Summer Lightning, Kelham Island Pale Rider, Morland Old Golden Hen, Oakham JHB
Tarkoitushan on maistaa tyylin klassikko. Ilmiselvin olisi tuo Summer Lightning, mutta sitä ei kaupasta löydy, kun vahvuutta on liikaa ja Alkossakaan sitä ei ole. Oppaan listasta Fuller's Discovery on jo kuopattu, mutta korvaaja Oliver's Islandia löytyy kaupoista.
Paitsi, että nyt juuri etsiessäni en sitten sitä Oliver's Islandia löytänyt, mutta Alkosta onneksi löytyi Shepherd Neamen Brilliant Ale, joka sattuu tyyliin melko hyvin. Olut kuuluu Neamen Classic Collection sarjaan ja oluen väitetään olevan 1800-luvulta asti, yli sata vuotta ennen varsinaista tyylin kehittymistä. Tosin reseptiä on viritetty amerikkalaisella Cascade-humalallakin, joten vähän markkinapuheiksi laskisin. Sen verran hyvin olut muilta ominaisuuksiltaan tuntuu istuvan Summer Lightningin ja kumppanien viereen. Hivenen vahva (5,6%) tyylimäärittelyyn nähden tosin.
Tuoksun puolesta Brilliant Ale on kukkainen, hyvin tyypillinen Neamen tuoksu itse asiassa. Panimo tykkää käyttää paikallisia humalia. Niinpä "Kentish hops" ja talon hiiva tuovat moneen panimon olueen paljon samanlaista henkeä. Niin tähänkin. Vähän diasetyyliä, hiivan kautta hedelmäisyyttä.
Ulkonäkö on sopiva. Kultainen, hyvin kirkas, vaahto kohdallaan. Maun puolesta maltaisuus on altavastaajana, ei pääse juurikaan esiin. Jonkun verran keksistä makeutta. Humalointi kohtuullisen hyvä katkeroltaan. Katkero nousee suht hitaasti vasta jälkimakuun ja tuntuu siellä. Maun puolesta humala on vähän yrttinen, puskainen. Hunajaisuutta myös. Suutuntumalta ei varsinaisesti kevyt, muttei mikään järin muhkeakaan. Siinä se ylimääräinen vahvuus näkyy. Juotava silti. Hiilihapot suht miedot.
Sopii kyllä esimerkiksi tyylistä oikein hyvin, vahvuudestaan huolimatta.
Mutta se lagerista. Australiassa on myös perinteikäs panimo Cooper's joka tekee vallan mainioita ei-lager-oluita. Niistä vaaleat, eli Pale ja Sparkling Ale, ovat pohjana tälle 12B -tyylille. Oikeastaan tähän mennessä ei ole vielä tullut oppaassa vastaan tyyliä, joka pohjautuisi näin minimaaliseen määrään kaupallisia tuotteita. Opas ei itsekään osaa nimetä mitään muita kuin Coopersin tuotteet. Tyylin nimikin on oikeastaan otettu suoraan Sparkling Alelta. Oma tyyli niille tuntui liioittelulta.
Katsotaanpa lähemmin:
12B. Australialainen poreileva ale (Australian Sparkling Ale)
Yleisvaikutelma: Pehmeä ja tasapainoinen, kaikki komponentit yhdistyvät toisiinsa samankaltaisilla vahvuuksilla. Maltillisia makuja, jotka esittelevät australialaisia ainesosia. Suuri makuskaala. Erittäin juotava, kuumaan ilmanalaan sopiva. Nojaa hiivan luonteeseen.
Aromi: Melko pehmeä, puhdas aromi, jossa tasapainoinen seos estereitä, humalaa, mallasta ja hiivaa - kaikki maltillisesta mietoon vahvuudeltaan. Esterit ovat tyypillisesti päärynää tai omenaa, mahdollisesti miedolla banaanin sävyllä (vapaaehtoista). Humalat ovat maanläheisiä, yrttisiä tai voivat esitellä luonteenomaista raudankaltaista Pride of Ringwood -lajikkeen tuoksua. Mallas voi vaihdella neutraalin viljaisesta kohtalaisen makeaan tai kevyen leipäiseen; karamellia ei tulisi olla. Hyvin tuoreissa esimerkeissä voi olla hieman hiivainen, rikkinen tuoksu.
Ulkonäkö: Syvänkeltaisesta kevyen meripihkaiseen väriltään, usein kultainen. Korkea, runsaasti vaahtoava ja kestävä pienikuplainen vaahtokukka. Huomattavan poreileva korkean hiilihappoisuudesta johtuen. Kristallinkirkas, jos dekantoitu, mutta tyypillisesti kaadetaan hiivan kanssa, jolloin samea. Ei muuten tavallisesti samea.
Maku: Keskivahva tai mieto pyöreä, viljaisesta leipäiseen vaihteleva maltaan maku. Alkuun miedosti tai maltaisesti makea mutta maun keskivaiheilla nousee kohtalainen tai keskivahva katkeruus tasapainottamaan. Karamellin makuja tyypillisesti ei. Kuivaksi käytetty, jolloin kuiva loppumaku ja viipyilevä katkeruus, mutta runko antaa vaikutelman täyteläisyydestä. Kohtalainen tai keskivahva humalan maku, jossain määrin maanläheinen ja mahdollisesti yrttinen, hartsinen, pippurinen tai rautainen, mutta ei kukkainen, jatkuu jälkimakuun asti. Keskivahvasta keskimietoon vaihtelevat esterit, usein päärynää tai omenoita. Banaani on sallittua, mutta sen ei tulisi koskaan dominoida. Voi olla kevyesti mineraalinen tai rikkinen, eritoten jos hiiva on mukana. Ei tulisi olla mauton.
Suutuntuma: Voimakas tai erittäin voimakas hiilihappoisuus, joka antaa suun täydeltä kuplia ja raikkaan, pirtsakan hiilihapon puraisun. Kohtalainen tai täyteläisehkö runko, hiivan kanssa kaadattaessa tapaa olemaan täyteläisempi. Pehmeä, mutta hapokas. Vahvoissa versioissa voi olla lievää alkoholista lämpöä, miedoissa ei. Erittäin pitkälle käynyt, jäännösmakeutta ei tulisi olla.
Kommentteja: Coopers on tehnyt lippulaiva Sparkling Aleaan vuodesta 1862, tosin resepti on muuttunut vuosien varrella. Nykyisin olut on kristallinkirkasta, mikäli dekantoidaan (jätetään hiiva pulloon), mutta pubinpitäjät usein pyörittävät pulloa ja kaatavat hiivan sekaan. Joissain baareissa pulloa pyöritetään tiskiä pitkin! Kun tarjoillaan hanasta, panimo neuvoo pubinpitäjiä kääntämään tynnyrin hiivan sekoittaakseen. Samea ulkoasu vaikuttaa olevan modernin kuluttajan suosima muoto. Aina luonnollisesti hiilihapotettu, jopa kegissä. Parasta tuoreena.
Historia: Panimoiden kirjanpito kertoo, että suurin osa 1800-luvulla Australiassa tehdystä oluesta oli hana XXX (mild) tai porteria. Pulloale kehitettiin alunperin kilpailemaan briteistä tuotujen pullo- pale alejen kanssa kuten Bassin ja William Youngerin Monkin. 1900-luvun alkuun mennessä pullotettu pale ale meni muodista ja kevyemmät lagerit olivat muodissa. Monet australialaiset sparkling ja pale alet oli etiketöity aleiksi, vaikka olivatkin lageria hyvin samanlaisella mallasprofiililla kuin syrjäytetyt alet. Adelaiden Coopers on ainoa selvinnyt panimo, joka tuottaa sparkling ale tyyliä.
Luonteenomaiset ainekset: Vaaleaa australialaista 2-row-pale mallasta tai lager-maltaita voidaan käyttää. Pieni määrä crystal-maltaita vain värin vuoksi. Modernit versiot eivät käytä lainkaan sokerilisiä, vain ruokosokeria hapotukseen. Historialliset esimerkit jotka käyttävät 45% 2-row'ta, 30% proteiinipitoisempaa 6-row'ta, käyttivät n.25% sokeria typpipitoisuuden laimentamiseksi. Perinteisesti käytetään australialaisia humalia, Clusteria ja Goldingsia, kunnes 1960-luvun puolivälissä ne korvattiin Pride of Ringwoodilla. Kuivaksi käyttävä Burton-tyylin hiiva (australialainen versio). Vesiprofiili vaihtelee, tyypillisesti vähän karbonaatteja ja kohtuullisesti sulfaatteja.
Tyylivertailua: Pinnallisesti samankaltainan englantilaisten pale alejen kanssa, mutta paljon voimakkaammin hiilihapotettu, vähemmän karamellia, vähemmän aromihumalaa ja esiintuo tyypillistä hiiva- ja humalalajiketta. Katkerampi kuin IBU-numero antaa ymmärtää, kuivaksi käyttämisen ja jokseenkin karkeiden humalien vuoksi.
Numerot:
OG: 1.038 – 1.050
IBU: 20 – 35
FG: 1.004 – 1.006
SRM: 4 – 7
ABV: 4.5 – 6.0%
Kaupallisia esimerkkejä: Coopers Original Pale Ale, Coopers Sparkling Ale
Kuten kuvauksesta käy ilmi, australialaisella alella on historiansa, mutta pitkään tyyli on ollut lähinnä Coopersin panimon varassa. Uniikki hiiva ja australialainen Pride of Ringwood -humala antavat pohjaa sille, että kyseessä olisi oma tyylinsä. Coopersilla on siis Original Pale Ale ja Original Sparkling Ale. Sparkling on Originalia hieman vahvempaa. Joskus Cooperseja sai Suomestakin, mutta jouduin tilaamaan tämän Sparkling Alen nettikaupasta. Vertaillaanpa tyyliin.
Pullonpohja pääsi yllättämään ja sekaan lurahti rumaa ruskeaa hiivaa. Tai ihan kaunista tuossa kuvassa, mutta asetuttuaan ei aivan niin taiteellinen elämys. Tietenkin talouden viimeinen pullo. Onneksi olut kuvauksenkin mukaan tarjoillaan myös hiivoilla joskus, niin ei ihan rikokseksi mene. Itse tosin mielummin pidän hiivat pullossa, jos ei ole hefeweissesta kysymys, niin ärsytti se silti.
Ulkonäkö täsmää muuten. Tuoksussa hyökkääkin esiin ensinnä hiivan esterit, jotka ovat kieltämättä melko päärynäisiä ja omaperäisiä, sellainen etäisesti siiderimäinen taustasointi. Humala ei hirveästi tule esiin tai oikeastaan kietoutuu niin estereihin, ettei sitä oikein saa purettua. Maltaisuus on makeaa, melkein hunajaista.
Tyyliopas sanoo näppärästi, että olut on kuivaksi käytetty, mutta runko antaa vaikutelman täyteläisyydestä. Se on hyvin sanottu, sillä itse olisin kuvaillut tätä pyöreän keskitäyteläiseksi tjsp. Vähän hartsinen humalointi, mutta ensisijassa päärynäinen hedelmäisyys on selkeimmin esillä. Hiilihappoisuus on kevyempää kuin olettaisi nimestä tai tyylikuvauksesta.
Olut ei tietysti ole tuoreimmillaan, parasta ennen päiväys 11.02.2018, mutta kyllä kuvauksesta oluen tunnistaa. Vai tunnistaako sittenkin oluesta kuvauksen, koska tämä olisi niin kovin helposti menossa brittiläisen pale alen puolelle. Rajanvetoasioita. Vaaleiden lagerien hiuksenhienojen erojen jälkeen yksi hankalampia tyylejä tunnistaa, jos sokkona eteen saisi. Hiivan tuoma esterisyys on kyllä suhteellisen uniikkia, mutta voiko koko tyyliä Coopersin hiivan pohjalta nimetä?
Kuten sanottua, Suomesta Coopersia ei kai tällä hetkellä saa, tai ainakaan en kaupoista löytänyt. Original Pale Ale on maitokauppavahvuinen, joskus sitä niissä näki. Muitakaan australialaisia oluita ei liiemmin tiluksilla pyöri (tai no, sitä yhtä löytyy, mutta oli puhe oluista, ei ympäristörikoksista). Niinpä Australian Sparkling Ale tyyliä joutuu hankkimaan muita reittejä.
IPAa sen sijaan löytyy! Niinhän, tyylihän on hittien hitti tällä hetkellä, eikö mitä? No ei, kun on kyseessä englantilainen IPA. Amerikkalaistyylinen IPA on käynnissä olevan olutbuumin johtava voima kaikkine variaatioineen. Sen esikuva, englantilainen IPA, on puolestaan ajautunut altavastaajan asemaan jo yli sata vuotta sitten, eikä se nykyäänkään ihan hirveästi ole esillä. 1800-luvulla suosion saavuttanut India Pale Ale, se jota oikeasti vietiin Intiaan, hävisi muotien muuttuessa. Joitain harvoja esimerkkejä lukuunottamatta sen kaltaista olutta ei juurikaan valmistettu pitkään aikaan. Nimenä IPA jäi tosin joillekin panimoille elämään, vaikka reseptit muuttuivat. Esim. Suomessakin kaupoissa myytävä Greene Kingin IPA on mieto bitter, eikä sillä maun puolesta ole paljoakaan tekemistä minkään sortin IPAn kanssa, edes englantilaisen. Tämä ei tietysti estä Greene Kingiä hyödyntämästä kirjainlyhennettä markkinoinnissa.
Buumin myötä kiinnostus englantilaiseenkin IPAan on toki noussut ja moni perinteinen panimo on kaivellut reseptivarastojaan sadan vuoden takaa ja ne muutamat Worthington White Shieldin tapaiset pintansa vuosikymmenten läpi pitäneet klassikot ovat nousseet taas paremmin esille. Tosin amerikkalaisten serkkujensa rinnalla tyyli on silti edelleen marginaalissa. Tyyliopas mainitseekin White Shieldin pisimpään yhtämittaisesti tehtynä IPAna. Ikävä kyllä sitä ei tietysti saa Suomesta. Olen juonut sen joskus päälle kymmenen vuotta sitten, muistikuvat mausta ovat heikot. Piti turvautua muuhun.
Mutta katsotaanpa ensin mitä tyylistä sanotaan.
12C. Englantilainen IPA
Yleisvaikutelma: Humalainen, kohtuullisen vahva, erittäin pitkälle käynyt vaalea brittiläinen ale, jossa on kuiva loppumaku ja humalainen aromi ja maku. Klassiset brittiläiset ainekset luovat parhaan makuprofiilin.
Aromi: Kohtuullinen tai kohtuullisen vahva humalan aromi, joka on tyypillisesti kukkaista, mausteis-pippurista tai sitrus-appelsiinista luonteeltaan. Mieto ruohoinen kuivahumaloinnin aromi on sallittua, muttei vaadittua. Keskimieto karamellisuus tai paahtoleipäinen mallas on vapaaehtoista. Mieto tai kohtalainen hedelmäisyys on sallittua. Joissain versioissa voi olla rikkinen vire, mutta tämä ei ole pakollista.
Ulkoasu: Väri vaihtelee kultaisesta syvän meripihkaiseen, mutta useimmat ovat suhteellisen vaaleita. Tulisi olla kirkas, joskin suodattamattomat kuivahumaloidut versiot voivat olla hieman sameita. Keskikokoinen kestävä luonnonvalkoinen vaahtokukka.
Maku: Humalan maku on kohtalaista tai voimakasta ja humalan katkeron kohtalaista tai selkeän vahvaa. Humalan maku tulisi olla samankaltainen tuoksun kanssa (kukkaista, mausteis-pippurista tai sitrus-appelsiinista ja/tai hieman ruohoista). Maltaan maun tulisi olla keskimietoa tai kohtalaista ja sen tulisi olla jossain määrin leipäistä, lisäksi voi olla mietoja tai keskimietoja keksimäisiä, paahtoleipäisiä, toffeisia ja/tai karamellisia aspekteja. Hedelmäisyys keskimiedosta kohtalaiseen. Loppumaku on puolikuiva tai jopa hyvin kuiva ja katkeruus voi viipyillä jälkimaussa, mutta sen ei tulisi olla karkeaa. Tasapaino on humaloiden puolella, mutta maltaan tulisi olla selkeästi esillä tukemassa. Jos voimakkaan sulfaattista vettä käytetään, selkeän mineraalinen ja kuiva loppumakku, hieman rikinmakua ja viipyilevää katkeruutta on yleensä läsnä. Puhdasta alkoholin makua voidaan huomata vahvemmissa versioissa. Tammi ei ole hyväksyttävää tälle tyylille.
Suutuntuma: Pehmeä, keskikevyestä keskipaksuun vaihteleva suutuntuma ilman humalasta saatavaa kitkeryyttä, joskin kohtuullinen tai keskivahva hiilihapotus voi yhdistyä kokonaisvaltaisesti kuivaksi vaikutelmaksi huolimatta tukevasta maltaasta. Kevyt, pehmeä alkoholin lämpö tulisi olla läsnä vahvemmissa versioissa.
Kommentit: IPAn ominaisuudet, jotka takasivat sen saapumisen Intiaan hyväkuntoisena, olivat pitkälle käyttäminen ja voimakas humalointi. Se, että IPA lähetettiin näin, EI tarkoita, etteikö Intiaan lähetetty muita oluita, kuten porteria, että IPA olisi keksitty Intiaan lähettämistä varten, että IPA olisi ollut vahvemmin humaloitu kuin muut ajan säilytysoluet tai, että alkoholiprosentti olisi ollut ajalle epätyypillisen korkea. Monet modernit IPAksi merkityt (brittiläiset, blog.huom.) modernit oluet ovat mietoja vahvuudeltaan. CAMRAn mukaan "noin 3,5% vahvuiset, niin kutsutut IPAt, eivät ole tyylinmukaisia". Englantilainen oluthistorioitsija Martyn Cornell on kommentoinut, etteivät sellaiset oluet ole erotettavissa tavallisista bittereistä. Joten päätämme olla näiden lähteiden kanssa samaa mieltä, sen sijaan mitä jotkut modernit brittiläiset panimot kutsuvat IPAksi; mutta ole tietoinen, että on kaksi erilaista brittiläistä IPAa markkinoilla tätä nykyä.
Historia: Alkuperätarinat vaihtelevat, mutta useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että se mistä tuli myöhemmin IPA oli pale alea, joka oli valmisteltu Intiaan lähettämistä varten 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alulla. George Hodgson Bow Brewerysta oli tunnettu IPAn viejä 1800-luvun alulla ja on ensimmäinen sen suosion yhteydessä mainittu nimi. Kuten kaikki englantilaiset oluet, joilla on pitkä historia, oluen suosio ja muoto vaihtelivat ajan myötä. Burtonin panimot korkeasulfaattisen vetensä kanssa tekivät onnistuneesti IPAa ja alkoivat dominoida markkinoita 1830-luvulle mennessä, niihin aikoihin kun nimeä India Pale Ale alettiin käyttää. Vahvuus ja suosio laski vuosien saatossa, kunnes tyyli käytännössä katosi 1900-luvun toisella puoliskolla. Nimeä käytettiin usein viittamaan pale aleihin ja bittereihin, ei tarkoittamaan mitään erityistä (trendi, joka jatkuu joidenkin brittipanimoiden kohdalla). Tyyli koko käsityöläispanimoiden toimesta uudelleensyntymän 1980-luvulla ja se on mitä kuvataan näissä ohjeissa. Modernit esimerkit ovat historiallisten oluiden inspiroimia, mutta mitään jatkuvaa kehityshistoriaa ei pitäisi olettaa. White Shield on varmaan pisimmän yhtämittaisen historian omaava olut, joka periytyy vanhoista Burtonin IPA-oluista ja on tehty ensi kerran 1829.
Tyypilliset ainesosat: Pale ale mallas. Englantilaiset humalat ovat perinteisiä, erityisesti keiton lopulla. Hyvin käyvä brittiläinen alehiiva. Valkoista sokeria voidaan käyttää joissain versioissa. Joissain versioissa voi esiintyä Burton-tyyppisen veden sulfaattiluonnetta, mutta se ei ole vaatimus.
Tyylivertailua: Yleensä enemmän aromihumalointia ja vähemmän hedelmäisyyttä ja/tai karamellia kuin brittiläisissä pale aleissa ja bittereissä. Vähemmän intensiivinen humalan luonne ja korostuneempi maltaan maku kuin tyypillisissä amerikkalaisissa versioissa. (American IPA on oma tyylinsä, blog.huom.)
Numerot:
OG: 1.050 – 1.075
IBU: 40 – 60
FG: 1.010 – 1.018
SRM: 6 – 14
ABV: 5.0 – 7.5%
Kaupallisia esimerkkejä: Freeminer Trafalgar IPA, Fuller's Bengal Lancer IPA, Meantime India Pale Ale, Ridgeway IPA, Summit True Brit IPA, Thornbridge Jaipur, Worthington White Shield
Hämmentävintä tyylikuvauksessa oikeastaan on esimerkeissä oleva Thornbridgen Jaipur. Se toki on englantilaisen panimon IPA, mutta olut on tyyliltään suorastaan oppikirjaesimerkki amerikkalaisesta IPAsta. Se ei minulle esimerkiksi tästä kelpaa.
Muista esimerkkioluista Suomessa on tällä hetkellä myynnissä Ridgewayn IPA. Tai sitä on jäljellä joissain Alkoissa, tuoreudesta en menisi vannomaan. Fuller'sin Bengal Lanceria ja Meantimea on joskus näkynyt, mutta ei nyt. White Shield olisi ilmiselvin, mutta sitä en löytänyt edes verkkokaupoista. Niinpä katsoin Alkoon löytääkseni edes jotain.
Silmään sattui kaksi. Shepherd Neamen India Pale Ale ja Marston'sin Old Empire IPA. Koska Neamea oli jo Brilliant Alessa, päädyin Marston'siin. Hirveä virhe.
Marston'sin OEIPA ei ole mikään erityisen hyvä brittiolut koskaan ollutkaan, mutta muistan joskus pitäneeni siitä, koska oli se sentään britti. Nyt vedellään ihan pohjamutia, vaikka olut oli päivätty suhteellisen tuoreeksi jopa. Väriltään olut tyylin skaalan vaaleammassa päässä, kultainen. Tuoksua vähemmän kuin aiemmin maistetussa Neamen Brilliant Alessa, mikä on melko heikko esitys tyyliin, jonka pitäisi korostaa humalaa. Tuoksu on itse asiassa kovin pahvinen. Lähes mauton, kuin metallista bulkkilageria vetäisi. Humalointi on täysin luokaton tyyliin nähden, mutta jälkimaussa puskee kyllä suhteellisen voimakas katkero, vaikka IBUja Alkon labran mukaan onkin vain 29, tyylin vaatiessa 40-60.
Nyt kävi ensimmäisen kerran niin, että esimerkiksi valittu olut ei toiminut tyyliin oikeastaan kuin katkeroiden puolesta. Ei pitäisi ottaa näihin esimerkeiksi kuin niitä klassikkoja. Kuvauksesta sitä ei olisi saman tyylin olueksi tunnistanut. Pakko koettaa sillä Shepherd Neamella vielä.
No niin. Tuoksu täsmää. Karamellisuus ehkä hieman voimakasta kuvaukseen verrattuna. Humaloinnissa on kepeän kukkaista elementtiä. Tämähän on kai single-hop Fuggles. Ulkoasu on sitten toiseen laitaan päin, eli syvän meripihkainen. Kirkkaus ja vaahto kohdallaan.
Humalan aromit ja katkerot selkeästi isoimmassa roolissa. Maun puolella ruohoisempi olemus kuin tuoksussa. Maltaisuus on leipäistä ja karamellista, mutta etenkin värin puolesta odottaisi tuhdimpaa menoa, mutta katkerot ovat vahvasti keventämässä. Suhteellisen kuiva. Pientä mineraalisuutta kovuutta on, mutta voi olla mielikuvituksessakin kun luin kuvausta. Suutuntuma melko hiilihappoisen terävä. "Pehmeä" ei missään nimessä tule ensimmäisenä mieleen.
Eli ei nyt ihan jokaista boksia Neamekaan ruksaa, mutta silti tunnistettavissa tyylilajinsa edustajaksi. Ihan kiva olut.
Tällaiset tyylit tällä kertaa. Hyviä no-nonsense tyylejä, joita on ilo kaataa kokonainen pintti.
Jatkoa seuraa. Brexit tulee, mutta brittejä piisaa vielä...
Eli virallisesti:
12. Vaalea Kansainyhteisön olut
Tässä kategoriassa ovat vaaleat, keskivahvat, humalavoittoiset katkerat alet entisen Britti-Imperiumin alueelta.
Heh, "entisen Britti-Imperiumin alueelta". Eli Australiasta ja Englannista. IPAkin kun tehtiin Englannissa ja vain vietiin Intiaan.
Itselleni mieluisia tyylejä nämä, kuten oikeastaan kaikki britit. Erityisesti brittiläisestä golden alesta on hekumallisia muistoja. Irlannissa asuessa löysin kaupasta Hop Back Summer Lightningia ja oli niin suun myötäistä, että pidän vieläkin yhtenä lempioluistani vaikken ole varmaan seitsemään vuoteen juonut. Kyseessähän on myös 12A -tyylin yksi maineikkaimpia. Vaikka tyyliin sujahtavia oluita on varmasti tehty jo 1800-luvun puolella, on se suosionsa kerännyt vasta myöhemmin. Niinpä tyylinä se on periaatteessa aika moderni, noussut kilpailemaan vaaleiden lagereiden kanssa. Eli hyvin vaalea ja kepeä yleensä ja toimii kesällä. Siksipä tunnetaan myös nimellä summer ale. Joskus myös blonde ale. Golden ale on kuitenkin nähdäkseni selvästi vakiintuneempi, ikävä kyllä. Englanninkielisillä termeillä kun näihin tyyleihin yleensä viitataan, niin ne muut kuin summer ale menevät joskus sekaisin belgialaisen golden alen ja blonde alen kanssa.
Katsotaanpa mitä amerikan nörtti asiasta sanoo:
12A. Brittiläinen Kultainen Ale (British Golden Ale)
Yleisvaikutelma: Humalavoittoinen, keskivahva tai kohtuullisen vahva vaalea bitter. Juotavuus ja raikas olemus ovat kriittisiä osia tyylissä.
Aromi: Humalan tuoksu vaihtelee kohtuullisen matalasta kohtuullisen voimakkaaseen ja voi käyttää mitä tahansa humalalajikkeita. Kukkaiset, yrttiset tai maanläheiset englantilaiset humalat ja amerikkalaiset sitruksiset humalat ovat yleisimpiä. Usein käytetään vain yhtä humalalajiketta (single hop). Vähän tai ei lainkaan maltaan aromia, ei karamellia. Hedelmäisyyttä keskimatalasta matalaan, humaloista ei estereistä. Vähän tai ei lainkaan diasetyyliä.
Ulkonäkö: Oljenkeltaisesta kultaiseen vaihteleva väri. Hyvä tai kristallinkirkas kirkkaus. Pieni tai kohtalainen valkoinen vaahtokukka. Pieni vaahto hyväksytään mikäli hiilihappoisuuskin on matala.
Maku: Keskiverto tai kohtuullisen vahva katkeruus. Humalan maku on maltillinen tai kohtuullisen voimakas, minkä tahansa humalalajikkeen mukainen, tosin sitruksiset maut ovat yhä tavallisempia. Keskimatalasta matalaan vaihteleva maltaan luonne, yleensä leipäinen ehkä kevyellä keksisyydellä. Karamellin makuja ei yleensä ole. Vähän tai ei lainkaan diasetyyliä. Humalan katkeruus ja maku tulisi olla korostunut. Keskimatalat tai matalat esterit. Puolikuivasta kuivaan vaihteleva loppumaku. Katkeruus kasvaa alkoholimäärän mukaan, mutta on aina tasapainossa.
Suutuntuma: Kevyt tai kohtalainen runko. Kevyestä kohtuulliseen vaihteleva hiilihappoisuus hanatuotteissa, pullotetut kaupalliset versiot ovat hapokkaampia. Vahvemmissa versioissa voi olla alkoholin lämpöä, mutta sen ei tulisi olla liian voimakasta.
Kommentteja: Runsaasti humaloitu juomaolut, jossa korostuu humaloiden esiintuonti. Tarjoillaan kylmempänä kuin perinteiset bitterit. Tyyli oli tarkoitettu alunperin raikkaaksi kesäolueksi, mutta nykyään tarjolla usein vuoden ympäri. Aikasimmat versiot käyttivät englantilaisia humaloitua, nykyään yhä enemmän sitruksia amerikkalaisia. Kultaisia Aleja (golden ale) kutsutaan myös kultaisiksi bittereiksi (golden bitter), kesäaleksi (summer ale) tai brittiläisiksi blonde aleiksi (british blonde ale). Tarjoillaan caskista, kegistä ja pullosta.
Historia: Modernit kultaiset alet kehitettiin Englannissa vahvasti markkinoituja lagereita vastaan. Vaikka on vaikea tunnistaa tyylin ensimmäistä, Hop Backin Summer Lightningia vuodelta 1986 pidetään oluena, joka nosti tyylin suosioon.
Tyypilliset aineosat: Vaaleat pale ale tai lager maltaat toimivat tyhjänä kankaana humaloille. Voi käyttää sokeri- tai maissilisää tai vehnää. Englantilaiset humalat ovat yleisiä, mutta sitruksiset amerikkalaiset kasvattavat suosiotaan. Melko puhtaasti käyvä brittihiiva.
Tyylivertailua: Lähimpänä American Pale Alea kuin mitään muuta, mutta yleensä miedompi ja käyttää brittiläisiä aineksia. Ei karamellia ja vähemmän estereitä brittiläisiin bittereihin ja pale aleihin verrattuna. Kuiva kuten bitterit, mutta vähemmän maltaan luonnetta tukemassa humaloita, jolloin tasapaino on erilainen. Usein käytetään amerikkalaisia humalia enemmän kuin muissa moderneissa brittityyleissä.
Numerot:
OG: 1.038 – 1.053
IBU: 20 – 45
FG: 1.006 – 1.012
SRM: 2 – 6
ABV: 3.8 – 5.0%
Kaupallisia esimerkkejä: Crouch Vale Brewers Gold, Fuller's Discovery, Golden Hill Exmoor Gold, Hop Back Summer Lightning, Kelham Island Pale Rider, Morland Old Golden Hen, Oakham JHB
Tarkoitushan on maistaa tyylin klassikko. Ilmiselvin olisi tuo Summer Lightning, mutta sitä ei kaupasta löydy, kun vahvuutta on liikaa ja Alkossakaan sitä ei ole. Oppaan listasta Fuller's Discovery on jo kuopattu, mutta korvaaja Oliver's Islandia löytyy kaupoista.
Paitsi, että nyt juuri etsiessäni en sitten sitä Oliver's Islandia löytänyt, mutta Alkosta onneksi löytyi Shepherd Neamen Brilliant Ale, joka sattuu tyyliin melko hyvin. Olut kuuluu Neamen Classic Collection sarjaan ja oluen väitetään olevan 1800-luvulta asti, yli sata vuotta ennen varsinaista tyylin kehittymistä. Tosin reseptiä on viritetty amerikkalaisella Cascade-humalallakin, joten vähän markkinapuheiksi laskisin. Sen verran hyvin olut muilta ominaisuuksiltaan tuntuu istuvan Summer Lightningin ja kumppanien viereen. Hivenen vahva (5,6%) tyylimäärittelyyn nähden tosin.
Tuoksun puolesta Brilliant Ale on kukkainen, hyvin tyypillinen Neamen tuoksu itse asiassa. Panimo tykkää käyttää paikallisia humalia. Niinpä "Kentish hops" ja talon hiiva tuovat moneen panimon olueen paljon samanlaista henkeä. Niin tähänkin. Vähän diasetyyliä, hiivan kautta hedelmäisyyttä.
Ulkonäkö on sopiva. Kultainen, hyvin kirkas, vaahto kohdallaan. Maun puolesta maltaisuus on altavastaajana, ei pääse juurikaan esiin. Jonkun verran keksistä makeutta. Humalointi kohtuullisen hyvä katkeroltaan. Katkero nousee suht hitaasti vasta jälkimakuun ja tuntuu siellä. Maun puolesta humala on vähän yrttinen, puskainen. Hunajaisuutta myös. Suutuntumalta ei varsinaisesti kevyt, muttei mikään järin muhkeakaan. Siinä se ylimääräinen vahvuus näkyy. Juotava silti. Hiilihapot suht miedot.
Sopii kyllä esimerkiksi tyylistä oikein hyvin, vahvuudestaan huolimatta.
...
Sitten mennään toispuolen palloo. Australia tunnetaan lähinnä lagereistaan ja siitä, että siellä olut kuulemma tarjotaan aivan hyytävän jääkylmänä. Tai niin kertoi Pete Brown. Ilmaston huomioonottaen ymmärrettävää, mutta onhan se vähän kuin jäävettä joisi. Maailmalla tunnetuin australialainen oluenkaltainen tuote on valtavasti markkinoitu Foster's. Itselläni on Foster'siin erittäin lämmin viha-viha-suhde. Objektiivisesti arvellenhan kyseessä on ihan vain peruslager, mutta subjektiivisesti arvellen otan mielummin vatsataudin kuin tuopin Foster'sia (vaikka lopputulos onkin luultavasti aika samankaltainen). Australiassahan ko. lientä ei kuulemma juuri näe. Kuulostaa paratiisilta.Mutta se lagerista. Australiassa on myös perinteikäs panimo Cooper's joka tekee vallan mainioita ei-lager-oluita. Niistä vaaleat, eli Pale ja Sparkling Ale, ovat pohjana tälle 12B -tyylille. Oikeastaan tähän mennessä ei ole vielä tullut oppaassa vastaan tyyliä, joka pohjautuisi näin minimaaliseen määrään kaupallisia tuotteita. Opas ei itsekään osaa nimetä mitään muita kuin Coopersin tuotteet. Tyylin nimikin on oikeastaan otettu suoraan Sparkling Alelta. Oma tyyli niille tuntui liioittelulta.
Katsotaanpa lähemmin:
12B. Australialainen poreileva ale (Australian Sparkling Ale)
Yleisvaikutelma: Pehmeä ja tasapainoinen, kaikki komponentit yhdistyvät toisiinsa samankaltaisilla vahvuuksilla. Maltillisia makuja, jotka esittelevät australialaisia ainesosia. Suuri makuskaala. Erittäin juotava, kuumaan ilmanalaan sopiva. Nojaa hiivan luonteeseen.
Aromi: Melko pehmeä, puhdas aromi, jossa tasapainoinen seos estereitä, humalaa, mallasta ja hiivaa - kaikki maltillisesta mietoon vahvuudeltaan. Esterit ovat tyypillisesti päärynää tai omenaa, mahdollisesti miedolla banaanin sävyllä (vapaaehtoista). Humalat ovat maanläheisiä, yrttisiä tai voivat esitellä luonteenomaista raudankaltaista Pride of Ringwood -lajikkeen tuoksua. Mallas voi vaihdella neutraalin viljaisesta kohtalaisen makeaan tai kevyen leipäiseen; karamellia ei tulisi olla. Hyvin tuoreissa esimerkeissä voi olla hieman hiivainen, rikkinen tuoksu.
Ulkonäkö: Syvänkeltaisesta kevyen meripihkaiseen väriltään, usein kultainen. Korkea, runsaasti vaahtoava ja kestävä pienikuplainen vaahtokukka. Huomattavan poreileva korkean hiilihappoisuudesta johtuen. Kristallinkirkas, jos dekantoitu, mutta tyypillisesti kaadetaan hiivan kanssa, jolloin samea. Ei muuten tavallisesti samea.
Maku: Keskivahva tai mieto pyöreä, viljaisesta leipäiseen vaihteleva maltaan maku. Alkuun miedosti tai maltaisesti makea mutta maun keskivaiheilla nousee kohtalainen tai keskivahva katkeruus tasapainottamaan. Karamellin makuja tyypillisesti ei. Kuivaksi käytetty, jolloin kuiva loppumaku ja viipyilevä katkeruus, mutta runko antaa vaikutelman täyteläisyydestä. Kohtalainen tai keskivahva humalan maku, jossain määrin maanläheinen ja mahdollisesti yrttinen, hartsinen, pippurinen tai rautainen, mutta ei kukkainen, jatkuu jälkimakuun asti. Keskivahvasta keskimietoon vaihtelevat esterit, usein päärynää tai omenoita. Banaani on sallittua, mutta sen ei tulisi koskaan dominoida. Voi olla kevyesti mineraalinen tai rikkinen, eritoten jos hiiva on mukana. Ei tulisi olla mauton.
Suutuntuma: Voimakas tai erittäin voimakas hiilihappoisuus, joka antaa suun täydeltä kuplia ja raikkaan, pirtsakan hiilihapon puraisun. Kohtalainen tai täyteläisehkö runko, hiivan kanssa kaadattaessa tapaa olemaan täyteläisempi. Pehmeä, mutta hapokas. Vahvoissa versioissa voi olla lievää alkoholista lämpöä, miedoissa ei. Erittäin pitkälle käynyt, jäännösmakeutta ei tulisi olla.
Kommentteja: Coopers on tehnyt lippulaiva Sparkling Aleaan vuodesta 1862, tosin resepti on muuttunut vuosien varrella. Nykyisin olut on kristallinkirkasta, mikäli dekantoidaan (jätetään hiiva pulloon), mutta pubinpitäjät usein pyörittävät pulloa ja kaatavat hiivan sekaan. Joissain baareissa pulloa pyöritetään tiskiä pitkin! Kun tarjoillaan hanasta, panimo neuvoo pubinpitäjiä kääntämään tynnyrin hiivan sekoittaakseen. Samea ulkoasu vaikuttaa olevan modernin kuluttajan suosima muoto. Aina luonnollisesti hiilihapotettu, jopa kegissä. Parasta tuoreena.
Historia: Panimoiden kirjanpito kertoo, että suurin osa 1800-luvulla Australiassa tehdystä oluesta oli hana XXX (mild) tai porteria. Pulloale kehitettiin alunperin kilpailemaan briteistä tuotujen pullo- pale alejen kanssa kuten Bassin ja William Youngerin Monkin. 1900-luvun alkuun mennessä pullotettu pale ale meni muodista ja kevyemmät lagerit olivat muodissa. Monet australialaiset sparkling ja pale alet oli etiketöity aleiksi, vaikka olivatkin lageria hyvin samanlaisella mallasprofiililla kuin syrjäytetyt alet. Adelaiden Coopers on ainoa selvinnyt panimo, joka tuottaa sparkling ale tyyliä.
Luonteenomaiset ainekset: Vaaleaa australialaista 2-row-pale mallasta tai lager-maltaita voidaan käyttää. Pieni määrä crystal-maltaita vain värin vuoksi. Modernit versiot eivät käytä lainkaan sokerilisiä, vain ruokosokeria hapotukseen. Historialliset esimerkit jotka käyttävät 45% 2-row'ta, 30% proteiinipitoisempaa 6-row'ta, käyttivät n.25% sokeria typpipitoisuuden laimentamiseksi. Perinteisesti käytetään australialaisia humalia, Clusteria ja Goldingsia, kunnes 1960-luvun puolivälissä ne korvattiin Pride of Ringwoodilla. Kuivaksi käyttävä Burton-tyylin hiiva (australialainen versio). Vesiprofiili vaihtelee, tyypillisesti vähän karbonaatteja ja kohtuullisesti sulfaatteja.
Tyylivertailua: Pinnallisesti samankaltainan englantilaisten pale alejen kanssa, mutta paljon voimakkaammin hiilihapotettu, vähemmän karamellia, vähemmän aromihumalaa ja esiintuo tyypillistä hiiva- ja humalalajiketta. Katkerampi kuin IBU-numero antaa ymmärtää, kuivaksi käyttämisen ja jokseenkin karkeiden humalien vuoksi.
Numerot:
OG: 1.038 – 1.050
IBU: 20 – 35
FG: 1.004 – 1.006
SRM: 4 – 7
ABV: 4.5 – 6.0%
Kaupallisia esimerkkejä: Coopers Original Pale Ale, Coopers Sparkling Ale
Kuten kuvauksesta käy ilmi, australialaisella alella on historiansa, mutta pitkään tyyli on ollut lähinnä Coopersin panimon varassa. Uniikki hiiva ja australialainen Pride of Ringwood -humala antavat pohjaa sille, että kyseessä olisi oma tyylinsä. Coopersilla on siis Original Pale Ale ja Original Sparkling Ale. Sparkling on Originalia hieman vahvempaa. Joskus Cooperseja sai Suomestakin, mutta jouduin tilaamaan tämän Sparkling Alen nettikaupasta. Vertaillaanpa tyyliin.
Pullonpohja pääsi yllättämään ja sekaan lurahti rumaa ruskeaa hiivaa. Tai ihan kaunista tuossa kuvassa, mutta asetuttuaan ei aivan niin taiteellinen elämys. Tietenkin talouden viimeinen pullo. Onneksi olut kuvauksenkin mukaan tarjoillaan myös hiivoilla joskus, niin ei ihan rikokseksi mene. Itse tosin mielummin pidän hiivat pullossa, jos ei ole hefeweissesta kysymys, niin ärsytti se silti.
Ulkonäkö täsmää muuten. Tuoksussa hyökkääkin esiin ensinnä hiivan esterit, jotka ovat kieltämättä melko päärynäisiä ja omaperäisiä, sellainen etäisesti siiderimäinen taustasointi. Humala ei hirveästi tule esiin tai oikeastaan kietoutuu niin estereihin, ettei sitä oikein saa purettua. Maltaisuus on makeaa, melkein hunajaista.
Tyyliopas sanoo näppärästi, että olut on kuivaksi käytetty, mutta runko antaa vaikutelman täyteläisyydestä. Se on hyvin sanottu, sillä itse olisin kuvaillut tätä pyöreän keskitäyteläiseksi tjsp. Vähän hartsinen humalointi, mutta ensisijassa päärynäinen hedelmäisyys on selkeimmin esillä. Hiilihappoisuus on kevyempää kuin olettaisi nimestä tai tyylikuvauksesta.
Olut ei tietysti ole tuoreimmillaan, parasta ennen päiväys 11.02.2018, mutta kyllä kuvauksesta oluen tunnistaa. Vai tunnistaako sittenkin oluesta kuvauksen, koska tämä olisi niin kovin helposti menossa brittiläisen pale alen puolelle. Rajanvetoasioita. Vaaleiden lagerien hiuksenhienojen erojen jälkeen yksi hankalampia tyylejä tunnistaa, jos sokkona eteen saisi. Hiivan tuoma esterisyys on kyllä suhteellisen uniikkia, mutta voiko koko tyyliä Coopersin hiivan pohjalta nimetä?
Kuten sanottua, Suomesta Coopersia ei kai tällä hetkellä saa, tai ainakaan en kaupoista löytänyt. Original Pale Ale on maitokauppavahvuinen, joskus sitä niissä näki. Muitakaan australialaisia oluita ei liiemmin tiluksilla pyöri (tai no, sitä yhtä löytyy, mutta oli puhe oluista, ei ympäristörikoksista). Niinpä Australian Sparkling Ale tyyliä joutuu hankkimaan muita reittejä.
...
IPAa sen sijaan löytyy! Niinhän, tyylihän on hittien hitti tällä hetkellä, eikö mitä? No ei, kun on kyseessä englantilainen IPA. Amerikkalaistyylinen IPA on käynnissä olevan olutbuumin johtava voima kaikkine variaatioineen. Sen esikuva, englantilainen IPA, on puolestaan ajautunut altavastaajan asemaan jo yli sata vuotta sitten, eikä se nykyäänkään ihan hirveästi ole esillä. 1800-luvulla suosion saavuttanut India Pale Ale, se jota oikeasti vietiin Intiaan, hävisi muotien muuttuessa. Joitain harvoja esimerkkejä lukuunottamatta sen kaltaista olutta ei juurikaan valmistettu pitkään aikaan. Nimenä IPA jäi tosin joillekin panimoille elämään, vaikka reseptit muuttuivat. Esim. Suomessakin kaupoissa myytävä Greene Kingin IPA on mieto bitter, eikä sillä maun puolesta ole paljoakaan tekemistä minkään sortin IPAn kanssa, edes englantilaisen. Tämä ei tietysti estä Greene Kingiä hyödyntämästä kirjainlyhennettä markkinoinnissa.
Buumin myötä kiinnostus englantilaiseenkin IPAan on toki noussut ja moni perinteinen panimo on kaivellut reseptivarastojaan sadan vuoden takaa ja ne muutamat Worthington White Shieldin tapaiset pintansa vuosikymmenten läpi pitäneet klassikot ovat nousseet taas paremmin esille. Tosin amerikkalaisten serkkujensa rinnalla tyyli on silti edelleen marginaalissa. Tyyliopas mainitseekin White Shieldin pisimpään yhtämittaisesti tehtynä IPAna. Ikävä kyllä sitä ei tietysti saa Suomesta. Olen juonut sen joskus päälle kymmenen vuotta sitten, muistikuvat mausta ovat heikot. Piti turvautua muuhun.
Mutta katsotaanpa ensin mitä tyylistä sanotaan.
12C. Englantilainen IPA
Yleisvaikutelma: Humalainen, kohtuullisen vahva, erittäin pitkälle käynyt vaalea brittiläinen ale, jossa on kuiva loppumaku ja humalainen aromi ja maku. Klassiset brittiläiset ainekset luovat parhaan makuprofiilin.
Aromi: Kohtuullinen tai kohtuullisen vahva humalan aromi, joka on tyypillisesti kukkaista, mausteis-pippurista tai sitrus-appelsiinista luonteeltaan. Mieto ruohoinen kuivahumaloinnin aromi on sallittua, muttei vaadittua. Keskimieto karamellisuus tai paahtoleipäinen mallas on vapaaehtoista. Mieto tai kohtalainen hedelmäisyys on sallittua. Joissain versioissa voi olla rikkinen vire, mutta tämä ei ole pakollista.
Ulkoasu: Väri vaihtelee kultaisesta syvän meripihkaiseen, mutta useimmat ovat suhteellisen vaaleita. Tulisi olla kirkas, joskin suodattamattomat kuivahumaloidut versiot voivat olla hieman sameita. Keskikokoinen kestävä luonnonvalkoinen vaahtokukka.
Maku: Humalan maku on kohtalaista tai voimakasta ja humalan katkeron kohtalaista tai selkeän vahvaa. Humalan maku tulisi olla samankaltainen tuoksun kanssa (kukkaista, mausteis-pippurista tai sitrus-appelsiinista ja/tai hieman ruohoista). Maltaan maun tulisi olla keskimietoa tai kohtalaista ja sen tulisi olla jossain määrin leipäistä, lisäksi voi olla mietoja tai keskimietoja keksimäisiä, paahtoleipäisiä, toffeisia ja/tai karamellisia aspekteja. Hedelmäisyys keskimiedosta kohtalaiseen. Loppumaku on puolikuiva tai jopa hyvin kuiva ja katkeruus voi viipyillä jälkimaussa, mutta sen ei tulisi olla karkeaa. Tasapaino on humaloiden puolella, mutta maltaan tulisi olla selkeästi esillä tukemassa. Jos voimakkaan sulfaattista vettä käytetään, selkeän mineraalinen ja kuiva loppumakku, hieman rikinmakua ja viipyilevää katkeruutta on yleensä läsnä. Puhdasta alkoholin makua voidaan huomata vahvemmissa versioissa. Tammi ei ole hyväksyttävää tälle tyylille.
Suutuntuma: Pehmeä, keskikevyestä keskipaksuun vaihteleva suutuntuma ilman humalasta saatavaa kitkeryyttä, joskin kohtuullinen tai keskivahva hiilihapotus voi yhdistyä kokonaisvaltaisesti kuivaksi vaikutelmaksi huolimatta tukevasta maltaasta. Kevyt, pehmeä alkoholin lämpö tulisi olla läsnä vahvemmissa versioissa.
Kommentit: IPAn ominaisuudet, jotka takasivat sen saapumisen Intiaan hyväkuntoisena, olivat pitkälle käyttäminen ja voimakas humalointi. Se, että IPA lähetettiin näin, EI tarkoita, etteikö Intiaan lähetetty muita oluita, kuten porteria, että IPA olisi keksitty Intiaan lähettämistä varten, että IPA olisi ollut vahvemmin humaloitu kuin muut ajan säilytysoluet tai, että alkoholiprosentti olisi ollut ajalle epätyypillisen korkea. Monet modernit IPAksi merkityt (brittiläiset, blog.huom.) modernit oluet ovat mietoja vahvuudeltaan. CAMRAn mukaan "noin 3,5% vahvuiset, niin kutsutut IPAt, eivät ole tyylinmukaisia". Englantilainen oluthistorioitsija Martyn Cornell on kommentoinut, etteivät sellaiset oluet ole erotettavissa tavallisista bittereistä. Joten päätämme olla näiden lähteiden kanssa samaa mieltä, sen sijaan mitä jotkut modernit brittiläiset panimot kutsuvat IPAksi; mutta ole tietoinen, että on kaksi erilaista brittiläistä IPAa markkinoilla tätä nykyä.
Historia: Alkuperätarinat vaihtelevat, mutta useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että se mistä tuli myöhemmin IPA oli pale alea, joka oli valmisteltu Intiaan lähettämistä varten 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alulla. George Hodgson Bow Brewerysta oli tunnettu IPAn viejä 1800-luvun alulla ja on ensimmäinen sen suosion yhteydessä mainittu nimi. Kuten kaikki englantilaiset oluet, joilla on pitkä historia, oluen suosio ja muoto vaihtelivat ajan myötä. Burtonin panimot korkeasulfaattisen vetensä kanssa tekivät onnistuneesti IPAa ja alkoivat dominoida markkinoita 1830-luvulle mennessä, niihin aikoihin kun nimeä India Pale Ale alettiin käyttää. Vahvuus ja suosio laski vuosien saatossa, kunnes tyyli käytännössä katosi 1900-luvun toisella puoliskolla. Nimeä käytettiin usein viittamaan pale aleihin ja bittereihin, ei tarkoittamaan mitään erityistä (trendi, joka jatkuu joidenkin brittipanimoiden kohdalla). Tyyli koko käsityöläispanimoiden toimesta uudelleensyntymän 1980-luvulla ja se on mitä kuvataan näissä ohjeissa. Modernit esimerkit ovat historiallisten oluiden inspiroimia, mutta mitään jatkuvaa kehityshistoriaa ei pitäisi olettaa. White Shield on varmaan pisimmän yhtämittaisen historian omaava olut, joka periytyy vanhoista Burtonin IPA-oluista ja on tehty ensi kerran 1829.
Tyypilliset ainesosat: Pale ale mallas. Englantilaiset humalat ovat perinteisiä, erityisesti keiton lopulla. Hyvin käyvä brittiläinen alehiiva. Valkoista sokeria voidaan käyttää joissain versioissa. Joissain versioissa voi esiintyä Burton-tyyppisen veden sulfaattiluonnetta, mutta se ei ole vaatimus.
Tyylivertailua: Yleensä enemmän aromihumalointia ja vähemmän hedelmäisyyttä ja/tai karamellia kuin brittiläisissä pale aleissa ja bittereissä. Vähemmän intensiivinen humalan luonne ja korostuneempi maltaan maku kuin tyypillisissä amerikkalaisissa versioissa. (American IPA on oma tyylinsä, blog.huom.)
Numerot:
OG: 1.050 – 1.075
IBU: 40 – 60
FG: 1.010 – 1.018
SRM: 6 – 14
ABV: 5.0 – 7.5%
Kaupallisia esimerkkejä: Freeminer Trafalgar IPA, Fuller's Bengal Lancer IPA, Meantime India Pale Ale, Ridgeway IPA, Summit True Brit IPA, Thornbridge Jaipur, Worthington White Shield
Muista esimerkkioluista Suomessa on tällä hetkellä myynnissä Ridgewayn IPA. Tai sitä on jäljellä joissain Alkoissa, tuoreudesta en menisi vannomaan. Fuller'sin Bengal Lanceria ja Meantimea on joskus näkynyt, mutta ei nyt. White Shield olisi ilmiselvin, mutta sitä en löytänyt edes verkkokaupoista. Niinpä katsoin Alkoon löytääkseni edes jotain.Silmään sattui kaksi. Shepherd Neamen India Pale Ale ja Marston'sin Old Empire IPA. Koska Neamea oli jo Brilliant Alessa, päädyin Marston'siin. Hirveä virhe.
Marston'sin OEIPA ei ole mikään erityisen hyvä brittiolut koskaan ollutkaan, mutta muistan joskus pitäneeni siitä, koska oli se sentään britti. Nyt vedellään ihan pohjamutia, vaikka olut oli päivätty suhteellisen tuoreeksi jopa. Väriltään olut tyylin skaalan vaaleammassa päässä, kultainen. Tuoksua vähemmän kuin aiemmin maistetussa Neamen Brilliant Alessa, mikä on melko heikko esitys tyyliin, jonka pitäisi korostaa humalaa. Tuoksu on itse asiassa kovin pahvinen. Lähes mauton, kuin metallista bulkkilageria vetäisi. Humalointi on täysin luokaton tyyliin nähden, mutta jälkimaussa puskee kyllä suhteellisen voimakas katkero, vaikka IBUja Alkon labran mukaan onkin vain 29, tyylin vaatiessa 40-60.
Nyt kävi ensimmäisen kerran niin, että esimerkiksi valittu olut ei toiminut tyyliin oikeastaan kuin katkeroiden puolesta. Ei pitäisi ottaa näihin esimerkeiksi kuin niitä klassikkoja. Kuvauksesta sitä ei olisi saman tyylin olueksi tunnistanut. Pakko koettaa sillä Shepherd Neamella vielä.
No niin. Tuoksu täsmää. Karamellisuus ehkä hieman voimakasta kuvaukseen verrattuna. Humaloinnissa on kepeän kukkaista elementtiä. Tämähän on kai single-hop Fuggles. Ulkoasu on sitten toiseen laitaan päin, eli syvän meripihkainen. Kirkkaus ja vaahto kohdallaan.
Humalan aromit ja katkerot selkeästi isoimmassa roolissa. Maun puolella ruohoisempi olemus kuin tuoksussa. Maltaisuus on leipäistä ja karamellista, mutta etenkin värin puolesta odottaisi tuhdimpaa menoa, mutta katkerot ovat vahvasti keventämässä. Suhteellisen kuiva. Pientä mineraalisuutta kovuutta on, mutta voi olla mielikuvituksessakin kun luin kuvausta. Suutuntuma melko hiilihappoisen terävä. "Pehmeä" ei missään nimessä tule ensimmäisenä mieleen.
Eli ei nyt ihan jokaista boksia Neamekaan ruksaa, mutta silti tunnistettavissa tyylilajinsa edustajaksi. Ihan kiva olut.
Tällaiset tyylit tällä kertaa. Hyviä no-nonsense tyylejä, joita on ilo kaataa kokonainen pintti.
Jatkoa seuraa. Brexit tulee, mutta brittejä piisaa vielä...
Tämä ei nyt mitenkään asiaan liity, mutta jenkkireissulla huomasin taas, että myös neljä USA:n osavaltiota käyttää Commonwealth-termiä. Kun mukana on mm. Massachusetts, niin esim. NEIPA voisi olla Commonwealth-tyyliä ... https://en.m.wikipedia.org/wiki/Commonwealth_(U.S._state)
VastaaPoistaNiin no, kun tyylisetin määritelmässä sanotaan, että "entisen britti-imperiumin alueelta", niin tuohonhan voisi tipauttaa koko itärannikon. :)
Poista