Kerrosvoileipä ja olut - osa 1: Reuben ja American Brown Ale

Kerrosvoileipä (eli sandwich) ja olut? Sallinette pienen pohjustuksen aiheeseen.

On monia asioita, joista voi väitellä ja joista voi olla eri mieltä kuten "Kumpi voittais, oikeisto vai vasemmisto?" ja "Montako nakkia on ihan liian monta nakkia?"  Niiden vastapainoksi keskustelujen universumissa on luonnonlakeja ja aukottomia faktoja, kuten "Hypotenuusa on aina kolmion pisin sivu" "Luet tämän juuri nyt" ja "Eipä."

Yksi mielipiteiden loputtoman suon yläpuolelle järjen valoksi nouseva aukoton ja muuttamaton fakta on tietenkin se, että olut on juomista parhain. Se ei ole ainoa hyvä juoma, eikä se ole aina edes hyvää, mutta se on parhain. Se on monimuotoisin, taipuvin, juotavin ja pääsääntöisesti sopivan mieto. On myös vastaava ruoan muoto. Absoluuttisesti paras siis. Se on sandwich, eli suljettu voileipä eli kerrosvoileipä eli täytevoileipä. Se on oluen tavoin monimuotoinen, näppärä ja moneen paikkaan sopiva, sekä lisäksi pääsääntöisesti herkullinen. Onkin viimein aika selvittää miten nämä kaksi parhautta muodostavat fuusioituneita hyperparhauksia. Se on fysiikkaa, look it up.

Toisin sanoen käyn nyt siis jatkossa olutparituksia klassikkoleiville. Tämä on kaivellut mielen päällä jo yli vuoden, mutta perinneruokaparitukset tulivat tielle. Sen verran itseluottamusta olen hankkinut parittamisessa, että perinneruokien kanssa käytetty "yksi ruoka ja monta olutta" - tekniikka saa jäädä. Nyt kokeilen yhden tyylin oluen ja yhden leivän ja annan siitä kyllä/ei - tuomion.



Ensin pitää kuitenkin määritellä sandwich ja selittää miksen puhu vain voileivästä kun semmoinenkin suomenkielinen sana olisi käytössä.

Sandwichän on saanut tunnetusti nimensä Sandwichin jaarli John Montaguelta joka halusi korttia pelatessaan ruokaa, jota pystyi syömään käsin. Niinpä Tuopillisen sandwich-reinheitsgebotia noudattava leipä täyttääkin vain kaksi speksiä: ensinnäkin siinä on täytteet kahden leipäpalan (tai avatun sämpylän tai vastaavan) välissä ja toisekseen se on syötävissä käsissä pidellen. Muuten, valmistusmenetelmiltä ja ainesosilla ei ole väliä. Koska sanalla "voileipä" yleensä käsitetään tavallinen avoin näkkäri juustolla, käytän englanninkielistä sanaa, tehdäkseni tähän eron. Täytevoileipä ja kerrosvoileipä käyvät sandwichin synonyymeista toki, mutta onhan ne kömpelöitä.

Näin voimme jo heti alkuun käydä läpi ikuiset kiistakappaleet: Hampurilainen, hotdog, täytetty bagel, täytetty pita, täytetty patonki, lihapiirakka kahdella nakilla. Kaikki sandwicheja eli kerros/täytevoileipiä, vaikkei heti tuntuisi siltä. Sen sijaan oopperaleipä ja metsästäjän leipä ovat enemmänkin pihviannoksia kuin sandwichejä. Suomalainen sillivoileipä ja tanskalainen smörre ovat avoimia voileipiä eivät true sandwichejä. Makula- ja Pirkka-kolmioleivät ovat ympäristörikoksia, joskin myös teknisesti ottaen kerrosvoileipiä. Kunnollinen kolmioleipä ei ole edes mikään kiistakappale, se on sandwichin perusmuoto.

Suljetun voileivän suurmaita ovat USA ja Britannia, joskin muualtakin löytyy. Suomi on näiden täytettyjen leipähommien suhteen ollut mielestäni täysi takapajula aina, mikä on ikävää kun leipäkulttuuri on muuten hienoa täällä. Burgereita toki saa nykyään aika tasokkaitakin, mutta siihen se jää. Croque monsieur löytyy satunnaisesti ravintolasta ja grilleillä toki on erinäisiä viritelmiä keksitty hampurilaissämpylästä. Subwayta lukuunottamatta täytepatongitkin myydään pääosin muoviin käärittynä tai vitriinissä seisoneina. Monien klassikkoleipien perään voi lähinnä vain unelmoida, tai tehdä itse.

Reuben

Ensimmäiseksi leiväksi ihan liian vähän täällä tunnettu jenkkideli-klassikko Reuben. Ameriikoissa en ole käynyt, niin on pitänyt turvautua itse tehtyihin. Olen tainnut kerran nähdä sen ravintolan listalla (olikohan Gastro Cafe Kallion aamupalalla) Suomessa. Reubeniin kuuluu (amerikkalaisen) ruisleipäviipaleiden välissä emmentaalia, hapankaalia ja pastramia/corned beefiä sekä russian dressing* -kastiketta tai thousand island -kastiketta. Lämmin leipä. Joissain jenkkideleissä lihaa laitetaan leipään järkyttäviä määriä, mutta pitäydytään nyt ihan käsin syötävässä muodossa.

Jos oikein puritaanista haluaa, niin Reubenin suurin ongelma on oikeanlainen leipä ja liha. Koska annoksesta on kuitenkin olemassa monta variaatiota muutenkin, on turha olla liian puristi. Jenkkiläistä makeaa "ruis"pullaa ei oikein kaupoissa näy, miksipä näkyisikään. Vaaleahko mallaslimppu kuitenkin käynee. Tälle kertaa nappasin aivopieruna vahingossa kovin pientä ja suurireikäistä leipää, kun luulin paremmaksi, mutta hyvä tuli tuostakin. Oikeaa pastramia on turhan harvoin tarjolla myöskin, mutta naudan suolalihaa sentään löytyy. Hakaniemen Hallin leikkelemestareilta irtosi erinomaista naudan paahtopaistia, joka sopii tähän erittäin hyvin.

Resepti:
Kaksi siivua leipää
American Dressing/Thousand Island -kastiketta
Emmentalia
Hapankaalia
Suolalihaa/paahtopaistia
Voita 

Voitele leipäsiivut toiselta puolen laidasta laitaan. Laita toinen leipäsiivu pannulle voipuoli alaspäin ja levitä kastiketta näkyvälle puolelle. Kokoa sandwich: Peitä leipäpala juustolla. Sitten levitä hapankaalia tasaisesti sen päälle ja suolalihaa hapankaalin päälle. Määrät maun mukaan, mutta amerikkalainen leipähän tämä on, joten lihassa pihistelemäänkään ei kannata ruveta. Hapankaalia kuitenkin sillai ihan vain sivistyneesti, ei ns. saksalaisella otteella. Levitä toisen leipäpalan puhtaalle puolelle kastiketta ja se kanneksi voipuoli ulospäin.  

Sitten laita levy keskilämmölle. Kun leipä on ruskistunut ja rapea, käännä kokonaisuus ympäri parhaaksi katsomallasi tavalla. Varovasti nyt. Laita sen jälkeen koko höskän päälle esim. kattila ja kattilaan painoa (ehkä kilo tms.) painamaan leipää kasaan. Kun toinenkin puoli on ruskistunut ja rapea, käännä vielä ja anna toiselle puolen nopeasti hitusen jo kadonnutta lämpöä. Tarjoile kuumana.

Reubeneista tuli leivistä johtuen kovin pieniä tällä kertaa ja paloista oli pakko tehdä vähän paksuja, ettei koko homma leviä käsiin, mutta muuten kokonaisuus onnistui hyvin. Leipä oli sen verran ilmavaa, ettei paksuuskaan haitannut. Sitä paitsi, jos on pieniä niin tehdään enemmän.

Olutvalintani kokeeksi tälle on american brown ale, tässä tapauksessa Mikkeller Vesterbro Brown Ale. Rapsakaksi paistettu leipä ja liha kumppaniksi ruskealle maltaalle, mutta tarpeeksi humalaa ottamaan koppia hapankaalista ja kastikkeen makeudesta. Ko. oluttahan saa nykyään ruokakaupastakin, mutta ostin Alkosta, sillä hinta oli 30% halvempi** kuin K-kaupassa. Ei nyt oikein vakuuta nämä vapaamman kilpailun hinnat...

Vaisto ja haisto osui aika hyvin oikeaan. Brown ale toimi lähelle niin kuin olin arvannutkin. Maltaisemmalla leivällä voisi toimia vielä kovemmin. Kastike on kuitenkin itsessään sen verran makeaa, että sekin piisaa ja suorastaan kaipaa humalan puraisua kaverikseen. Liha puolestaan tykkää ruskeasta maltaasta varsin hyvin.

Tuomio:

Reuben + American Brown Ale

KYLLÄ

*ironista kyllä, tunnetaan täälläpäin nimellä american dressing, joka on todenmukaisempi nimikin.
**3,56€ vs. 4,59€. En odottanut, että maitokaupassa olut olisi halvempaa kuin Alkossa, mutta lähes kolmanneksen kalliimpaa?
---
-Olut-ilta-lehtileike on "Onneksi on ohraa!" -facebook-ryhmästä löydetty. Lähteeksi mainittu HS 1.3.1932 
-70's Show -giffi on ns. "internetistä".