Panimovierailu - Keo, Kypros, 1990

(Välillä vähän tämmöistä henkilökohtaista muisteloa. Jos seuraat blogia olutarvioiden ja muiden kurrentimpien olutasiain tiimoilta, tästä ei saane paljoa irti.)

Oli helvetin kuuma. Pölyiset, kuivuneen mudan kuorruttamat vanhat rekat ajoivat viinirypäleitä KEO:n olut- ja viinitehtaalle Limassolissa. Rekat olivat vanhoja, viisi- tai kuusikymmenluvulta, eikä niiden koppeja peittänyt maali enää kuin nimeksi. Autot kompuroivat ja tärisivät kiveysten yli ja kukkurainen kärpästen ympäröimä viinirypälelasti hytisi uhkaavasti. Kaikkialla, aivan kaikkialla, haisi makealle, happamalle viinimehulle. Olin yhdeksän, enkä pitänyt edes tavallisen sokerimehun hajusta.

Rekat kippasivat lavojensa sisällön valtavaan laariin, kärpäset seurasivat. Laarin pohjalla pyöri suurin koskaan näkemäni korkkiruuvi. Epätodellinen kymmenmetrinen kierre murskasi rypäleet hirvittäväksi tummanpunaiseksi mujuksi, joka haisi samalle kuin kaikki ympärillä, mutta paljon voimakkaammin. Vanhemmat, sun muut valvojat, pitelivät meitä penikoita kauempana laarin ääreltä. Mitään suojakaiteita kun ei ollut. Mietin miten sinne on täytynyt jonkun joskus pudota ja kuvittelin irtonaisten raajojen pomppivan kierremurskaimen mukana. Joku ihmetteli miten niin hirveästä näystä pystyi kehkeytymään jotain niin hyvää. Tuumasin itselleni, ettei tuosta mitään hyvää voinut tulla. Viininjuojien täytyi olla aivan sekaisin. 

Meidät opastettiin sisään pienestä ovesta ahtaaseen tilaan, joka oli täynnä tynnyreitä. Opas varoitti hajusta, mutta se tuli silti järkytyksenä. Ulkona kaikkeen tarttunut viinimehun hapanimelä katku oli muuttunut pilaantuneeksi, käyväksi löyhkäksi. Oksennus odotti pienintäkin tekosyytä. Ei se varmaan niin kauheaa aikuiselle ollut, mutta lapsen neitseelliselle nenälle yhtä helvettiä. Etenkin kun seurueen lapset innostivat toisiaan sen kauheudesta.

En muista loppukierroksesta muuta kuin nenän pitelyn, ennen kuin tulimme tislaamolle. Tislaamolla tuoksu oli jo hieman kadonnut. Joku setä sai maistaakseen viinaa suoraan tislaimista. Kaikilla oli hauskaa. Tietenkin, olihan tilanteessa suomalaisia ja viinaa. Tislaamosta menimme taas pihalle viinimehun käryyn helteeseen. Kukaan ei ollut tarjonnut meille juotavaa, olo oli tuskainen. Väsytti, hikoilutti, koko maailma haisi pilaantuneelle hedelmämehulle.

Sitten opas avasi meille oven panimoon. Tai pullotuslinjan päähän se varsinaisesti oli, mutta opas kertoi, että täällä tehdään olutta ja limsaa. Tila oli ilmastoitu. Viileä, hajuton, täynnä metallinkiiltoisia masiinoita, joissa pulloja kiersi kilisten ja kolisten. Linjasto näytti jännittävältä, modernilta, ihan kuin jostain elokuvasta. Mikä taivas viinihelvetin jälkeen. Me lapset saimme pinottain Keo-etikettejä, joita sissimarkkinoinnin uranuurtajina liimasimme myöhemmin kaikkialle Limassoliin ja Suomeenkin. 

En muista panimosta kuin sen pullotuslinjaston, viileyden ja vapautuksen piinaavasta epäinhimillisestä löyhkästä. Saimme ehkä maistaa limsaa. En tiedä, ehkä kierroksella ei käyty muualla laitoksessa sen tarkemmin, joka tapauksessa panimon jälkeen siirryimme ruokailemaan pitkien pöytien ääreen. Lapsille oli katettu oma pöytä, syrjään vanhemmista, johon siihenkin oli epähuomiossa tarjoiltu suuret pullot Keo-lageria ja tuopit. 

Ihmeteltiin. Pitäisikö tästä sanoa johonkin? Seurueessa oli yksi ärsyttävän äänekäs ja itsevarma vähän nuorempi pikkupoika. Sillä oli vanhemmat veljet turvanaan ja siksi mokoma käyttäytyi juuri niin kuvottavasti kuin sellaiset pikkunilkit käyttäytyvät. Mieleen tuli Daltonin veljesten Joe. Tämä luultavasti jo uransa aloittanut koulukiusaaja otti vanhempine veljineen asioikseen ilmoittaa kaikille "jätkille", että tottakai me juodaan kaljaa kun sitä kerran on. Vanhemmille ei kerrota mitään. Tytöt protestoivat, mutta mitäpä me tytöistä jätkämäisen vertaispaineen keskellä. Kaikki kaatoivat lasiin mulkoillen sivusilmillä toisten reaktioita ja vältellen vanhempien valvovaa silmää. Itse lirautin tuopin pohjalle nolon puoli senttiä. Pelotti. Eihän lapset kaljaa saaneet juoda. 

Vapisevin käsin valutin olutnoron suuhuni ja välittömästi veltohkon kyproslaisen lagerin osuessa makuhermoille kipristin suuni irvistykseen ja sysäsin tuopin kauemmaksi. Olut ei haissut millekään, mutta oli kummallisen mattaista ja hirvittävän kitkerää. Ei ollenkaan limsan kaltaista vaikka olomuodosta olisi voinut niin päätellä. Tätä en joisi ikinä! 

Ilmeistä päätellen lähes kaikki muutkin olivat päätyneet samaan johtopäätökseen. Tai melkein kaikki. Äänekäs pikkupoika tyhjensi kaksi täyttä tuoppia nopeaan tahtiin. Se nauroi sitten paljon, tökki tovin mahaani sanoen "läski" ja lopulta meni ilmoittamaan vanhemmilleen mitä mieltä on heistä. Vanhemmilla oli myös melko vahvoja mielipiteitä asian tiimoilta toiseen suuntaan. Nykyään asiasta olisi varmaan amerikkalaiseen malliin syyllistetty panimoa oikeuteen asti. Silloin tarjoilijoita vähän moitittiin ja lapsi sai helvetillisen läksytyksen. Olisi sen pitänyt tietää paremmin. Mennä nyt juomaan aikuisten juomia!

Myöhemmin äiti kysyi mitä tykkäsin paikasta. Valehtelin tietenkin maistaneeni tippaakaan, minä olin kunnon poika. Sen sijaan ilmoitin, että viini on niin kuvottavan hajuinen aine, etten siihen koskaan koske. Äiti hymyili, varmasti tuumien juonensa onnistuneen. Vuosikausia viinistä puhuttaessa mieleeni palaisi murskatuissa rypäleissä pyörivä valtava terä ja se kaikkialle piinaavasti tunkeutuva löyhkä. Oluen valmistus sen sijaan oli raikasta, puhdasta, piristävää, viilentävää. Kuin viileä tuuli tropiikin paahteessa. Ehkä siihen kitkeryyteen tottuisi...

---

HUOM: Koko jutu on yli 25 vuotta vanha mielikuva, enkä väitä, että mikään meni aivan juuri niin kuin tekstissä sanotaan. Mutta sinnepäin. Jos lukija olet se lärvit juonut pikkupoika, niin ihan varmasti olet kunnon ihminen, etkä koulukiusaaja. Mutta mahaan tökit, perkeleen ketku.