NEIPA on craft beerin tukkaheviä

Disclaimer: Tämä on hölmö analogia ja kuten kaikki hölmöt analogiat, se pettää jos sitä rupeaa tarkastelemaan liian nysväten. :)

Olen ollut metallimusiikin ystävä kaksitoistavuotiaasta, olueen hurahdin vasta kaksikolmosena. "Craft beerissä" on aina ollut ilmiönä jotain hyvin vahvasti verrannollista metalliin ilmiönä, vaikka muuten puhutaankin ihan eri asioista.

Vaikka pieniä panimoita on ollut toki maailman sivu ja niiden uusi nousu alkoi jo 60-luvulla, mielestäni tästä nykyisestä ilmiöstä nimeltä "craft beer" voidaan oikeastaan puhua vasta 90-luvulta. Silloin se ensimmäisen kerran toden teolla nousi Yhdysvalloissa. Siitä ei aluksi puhuttu "craftina" vaan mikropanimoina ja pienpanimoina jne.

Vähän niin kuin heavy metal nousi suosioon 60-70-luvun taitteen jälkeen Black Sabbathin, Deep Purplen, Led Zeppelinin ja muiden vastaavien kautta. Siitäkään ei aluksi puhuttu heavy metalina ennen kuin termi vakiintui.

Praise Jesus!

Hevi kyykkäsi hetkeksi pois näkyvistä, niin kuin vähän craftikin. Pienen tauon jälkeen tuli uusi aalto, joka nosti homman suuremmaksi kuin koskaan. 80-luvulla metalli alkoi nousta pinnalle brittiläisten bändien kautta, suurempaan suosioon kuin koskaan. Se oli kuitenkin vielä aika rajua ihan koko kansan suuhun. Mutta jonkinlainen alakulttuurinen yhteisö syntyi. On metalli/craft -baareja, on metalli/craft -festareita, jne.

Kun jonkun headbangerin kaveri viimein myönsi, että joo Maidenin biisissä oli kiva riffi mutta aika nopeasti soittivat, niin innokas hevifani iski luukuttimeen Motörheadia täysillä ja pelotti naapuritkin pois. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin joku sanoo tykänneensä vähän Punk IPAsta, mutta oli kovin katkera, niin nettipalstalla suositellaan Jackhammeria perään. Ei mitään rotia.

Sitten tukkahevi räjäytti potin ja juttu meni ihan oikeasti mainstreamiin pariksi vuodeksi. Se oli helposti lähestyttävämpää, yksinkertaisempaa ja paljon tarttuvampaa, mutta siinä oli silti pintapuolisesti "hevin" piirteet. Oli pitkää tukkaa, nopeahko tempo ja särökitarariffiä. Mikäpä siinä, menevää kamaa. Parhaat olivat jopa loistavia, kaikesta huolimatta.

Eli just niin kuin NEIPA meinaa tehdä. Vaikka siinä alun perin muotoutuessaan on ollut enemmänkin särmää, on siitä nopeasti kehittynyt hyvin mehuisen pehmeä tyyli. Siinä on helvetisti humalaa, hedelmäinen maku ja aavistus kulmaa, mutta se on paljon helpommin lähestyttävämpää, pehmeämpää ja iisimpää kuin tavallinen amerikan IPA. Ja siitä on tulossa supersuosittua. Mikäpä siinä, menevää kamaa. Parhaat ovat jopa loistavia, kaikesta huolimatta.

Varjopuolensa tällä kehityksellä toki on. Nyt jokaisella levy-yhtiöllä panimolla sitten on oltava oma tukkahevinsä neipansa. Ikävä kyllä tämä tarkoittaa, että on vain ajan kysymys milloin joku tekee olutmaailman Warrantin* ja sitten kaikkia vain vituttaa.

PS: Toisaalta jos ajatusleikkiä vie vielä pidemmälle, niin 80-luvun metallin suosion pohjilta syntyi todella äärimmäisiä metallin muotoja sekä luonnollisena kehityksenä, että osin myös vastareaktiona tukkaheville: thrash, death ja black metal. 

Tuleeko 2020-luvulla Extreme Brewing -panimoita? Onko Stone panimoiden Stone? Onko Bryggeri Helsingin/Corporal Punishmentin Ali Suvialalla etulyöntiasema jos kehitys vie kohti death brewingia? Kuka on se panimohenkilöiden Wort Vikernes joka tulee polttamaan AA-klinikoita uskonnollisena manifestina? Kuka panimotyyppi on parinkymmenen vuoden päästä "Ikuinen Gehennan Mäski - Suomalainen Black Brewing" -dokkarissa umpilärvissä huutamassa "vittu mä vihaan lonkeroa!"? Kuka? Näitä kysymyksiä jäämme miettimään.

*Lähtölaskenta sille kun törmään kaupassa kirsikkamaustettuun superimelään Cherry Pie -NEIPAan: 10, 9, 8...

Stryper kuva copyright: Methodshop.com @ flickr:  https://www.flickr.com/photos/methodshop/2572112839  (CC)