Jatkoa edelliseltä kerralta...
Kuvien määrä tässäkin vaihtelee vähän paikoittain, sillä kuvista hävisi osa.
St. Malo
Joskus muinoin oli kaunis aika, jolloin ihmisistä ja yhteiskunnista oli hyvä ajatus ajaa junalla viisisataa kilometriä tunnissa ilman hidasteita. Nykyään toki sivistysmaissa tuetaan enemmän yksityisautoilua, sillä on koettu paremmaksi ajatukseksi saada ihmiset ajamaan saastuttaen satasta toisten, huonompien kuskien seassa.
Ranskassa unelma kuitenkin elää vielä ja luotijuna TGV:n kyydissä pääsee vikkelästi maan läpi. Ei nyt ihan viittäsataa normaalireissussa, mutta päälle kolmeasataa kuitenkin. Ikkunasta pystyi toteamaan Ranskan käsittämättömän laajat viljelysmaat. Koko 800 kilometriä kun tunnuttiin menevän loppumattoman peltomaan läpi. Vilja vain vaihtui.
Määränpäänä oli St. Malo Englannin Kanaalin rannalla. En edes muista miksi se valikoitui pohjoisen tukikohdaksi, mutta joku järki siinä oli taustalla. Halusimme nähdä läheisen turistirysä Mont St. Michelin, ehkä se oli se. Heti perille päästyä meininki alkoi tuntua vähän brittiläisemmältä, se huokui rakennustyylistä ja ehkä vähän ilmastakin.
Bretagne ja viereinen Normandia ovat tietty tunnettuja siiderialueita. Normandian kuuluisalle siiderikierrokselle oli St. Malosta kuitenkin turhan pitkä matka ja Bretagnenkin vastaava siideritihentymä on puolestaan juuri toisella puolella Régionia, niemen kärjessä Biskajanlahden rannalla. Siellä on Ranskan Cornwall, Cornouaille.
St. Malo on myös ilmeisen suosittu etenkin brittituristien keskuudessa, St. Malo kun on sekä Jerseyn että Bournemouthin lauttojen lähtöpaikka. Siksi päädyimme hotelliin jonnekin kaupungin laitamille. Kävelymatka asemalta vahvisti brittimäisyyttä, kaupunki oli kuin Etelä-Englannista pienine kivitaloineen. Valtaisa brittiläistyylinen hevosrata matkanvarrella ei vähentänyt fiilistä. Odotin koko ajan jostain tulevan vastaan Pimm'siä törpöttelevän yläluokkaisen valkoshortsin. Ei tullut.
Seuraavana päivänä hoidettiin matkan toinen* maailmanperintökohde alta pois. Mont St. Michelissä ei ollut mitään olut- tai juoma-asiaa, joten en nyt pidemmin mene siihen. Mikkelinvuori on joka tapauksessa turistilaumoista huolimatta ehdottomasti käymisen arvoinen fantasialinnoitus jos yhtään historia kiinnostaa. Etenkin jos on vähän tuuria ja juonikkuutta niiden laumojen suhteen**.
Iltapäivästä suunnistimme kaupungin Inner-Muros -alueelle eli St.Malon muurien reunustamaan vanhaan kaupunkiin. Jostain kaupasta yhytimme pari bretagnelaista siideriä. Kaveri neuvotteli pari muovituoppia kylkeen. Suuntasimme muurien ulkopuolelle istuskelemaan aallonmurtajan laidalle merta ja uimarantaa seuraillen, siidereitä maistellen. Siiderit (Kerisacin ja läheisen Sorren) olivat melko yksitoikkoisia tapauksia. Ei huonoja, mutta ei mielenkiintoisiakaan. Käytimme hyvän puoli tuntia rankkaa aivovoimaa pohtiessamme nouseeko vuorovesi juuri nyt vai ei. Nousi se.
Sitten nousimme mekin ja yritimme etsiä ravintolaa, joka ei olisi creperié. Mahdoton tehtävä, sillä alue on niin tunnettu crepes ja galette -letuistaan, että vanhan kaupungin joka ainoa ravintola oli myös creperié eli lettukahvila, ihan sama mitä se varsinaisesti tarjoili. Yksi aiemmin nautittu galette oli vienyt nälkää hetkeksi, isomman ruuan perässä saikin vaeltaa pidempään. Lopulta runsaundenpulaan tukahtuen menimme johonkin oudosti merirosvoteemaiseen turistirysään pihville. Sieltä sai myös paikallista olutta, Lancelotin Les Bonnets Rouges, joka oli melko mitätön kokemus. Maustettu marjainen ja vetinen mehuolut. Lancelotin oluita tuli maistettua muutama muukin jossain välissä. Perustason kamaa pääosin.
Hevon Nevadassa sijainneelle hotellille pääsy vaati viime tingan bussiseikkailun, jossa ajettiin kahdella linjansa viimeisellä vuorolla.
Seuraavana päivänä koetettiin ensin naapurikaupunki Dinardia, jonne pääsi näppärästi lautalla. Pikkukaupunki on tunnettu lähinnä rannastaan ja siitä, että Hitchcock ehkä sai idean Psyko-elokuvan taloon Dinardissa vierailtuaan. Hitchcockin patsas rantsussa oli tietenkin Linnut-elokuvan teemalla, koska miksipä hommassa mitään järkeä olisi. Ao. talo kieltämättä näytti ihan Psykon talolta. Oli siitä kuvakin.
Kuvittele tähän kuva Psykon talosta.
Päädyimme pieneen mukavaan viinikauppaan, josta ostettiin tuliaissiiderit matkaan. Cornouaillen Manor du Kinkizin tuotteet osoittautuivat kotona huomattavasti luonteikkaammiksi kuin aiemmin maistamamme. Ikävä kyllä lähistöllä siideriä tuottava Jouny-siiderihtimö ei ollut saanut tuotteitaan kaupunkiin asti, ainakaan niihin kauppoihin mitä ihmettelimme. Näin Jounina olisin tuntenut suorastaan velvollisuudeksi hankkia pullon.
Viinikaupan viereinen modernin hipsterihtävä Oyster Club tarjoili lounaaksi ehkä retken parhaan annoksen. Simppeli sole meuniere eli paistettu meriantura oli täydellistä ja sen kanssa tarjoiltu merikasvi oli erityisen herkullista kamaa. Kokki kertoi sen olevan "levää", jota voi keräillä rannalta. Jälkitunnistin sen suolayrtiksi. Näppärästi Suomessa uhanalainen kasvi, niin ei tarvinne etsiskellä...
Lautta takaisin ja jälkipalalle viimein syömään sellainen ylimainostettu lettu. Juomaksi tietenkin paikallista siideriä, joka ei vielekään ollut erityisen mieleenpainuvaa, mutta hyvää.
Bretagnesiideri-huomio: Siideri tarjoillaan kaikkialla leveän kahvikupin näköisessä astiassa. Hauskan näköinen ja perinteinen posliinikuksa on kyseessä, mutta en ehkä ota tavoiksi kotomaassa.
Jossain vaiheessa illan lähestyessä eksyimme vanhan kaupungin sokkeloisilla pikkukaduilla kohti pientä panimoravintolaa, jonka olin merkinnyt karttaani. Se oli tietenkin kiinni. Itse asiassa se oli auki vain muutamana päivänä viikossa. Internetin kommenttien perusteella emme menettäneet mitään merkittävää, päinvastoin. Sen sijaan siirryimme läheiseen irkkupubiin, Le Saint-Patrickiin, joka osoittautui hyvinkin persoonalliseksi paikaksi.
Kauttaaltaan puuhun kaiverrettujen seinäkirjoitusten kirjailema baari oli ahdas, hämärä ja vähän sekava. Juuri hyvä siis. Alakerrassa istui pari vakkarin oloista paikallista tiskillä, pöytäpuoli oli tyhjä. Maailman kapeimpia ja jyrkimpiä portaita pääsi yläkertaan, jossa ei ollut ketään. Tiskin takana roikkui herkullisen näköisiä salamintapaisia. Niitä oli varmaan kahdeksaa eri sorttia. Tilasin savusalamin ja Lagunitas "Alen", josta henkilökunta ei tiennyt muuta kuin alkoholiprosentin. Olut ei ollut panimon tunnetuinta IPAa sen perusteella, joten jotain muuta oli ilmeisesti kyseessä. Heineken voisi ihan oikeasti vähän kouluttaakin olutta myydessään... Baari joka tapauksessa käymisen arvoinen.
Illan lopuksi suuntasimme syömään Le Boujaron -rotisserie-ravintolaan. Se oli varsin ok. Sitten taas sama bussiseikkailu takaisin hotellille ja nukkumaan seuraavaa kohdetta varten.
Angers
Matka Angersiin meni Le Mansin vaihdon kautta. Söimme aseman lähellä maailman hitaimmasta pikaruokakebabbilasta "tacot", joista on hyvä tottumatonta valistaa. Ranskalainen, joka on hyvin tarkka siitä missä Roquefort tehdään ja mitä hollandaiseen menee, on ottanut meksikolaisesta keittiöstä tacon ja päättänyt, että tämä ei käy. Ranskalaisen kebbe-puljun "taco" on jonkinlaiseen valtavaan burrito/durum-kuoreen kääritty kasa kebablihaa, kastikkeita, juusto ja, no miksipä ei, ranskalaisia perunoita. Tämä umpikiinni vedetty pötkö prässätään grillissä kuin panini ja tarjoillaan, no miksipä ei, lisäranskalaisten kanssa. Voilà, taco!
Kun saavuimme Angersiin, oli jo todettava, ettei Ranska ollut osoittautunut suunnittelemattoman olutmatkailun riemuvoitoksi. Ei täältä mitään Saksan tai Belgian historiaa löytynyt ja craft-buumikin oli vielä lapsenkengissään. Tuskin täältä Angersistakaan mitään löytyisi, Loiren laakson pääkaupunki tunnetaan lähinnä appelsiinilikööri Cointreausta ja laakso tietenkin viineistään.
Hellekin oli paahtanut armoa tuntematta jo puolitoista viikkoa, eikä loppua ollut näkyvissä. Matka asemalta hotellille oli loputtoman tuntuinen hien ja väsymyksen taival. Taivaalle tosin kerääntyi pilviä. Jos edes sataisi viilennykseksi, toivoin.
Seuraavan parin tunnin aikana ilma muuttui helteisestä pilviseksi ja äärettömän painostavaksi. Suunniteltu vierailu Cointreaun tislaamoon ei napannut pätkän vertaa. Kauppareissulla taivas repesi. Täydellisen hiostava lämpötila pysyi, mutta nyt satoi lisäksi vettä.
"En lähe mihinkään täältä koko iltana!" ilmoitin kun saavuin takaisin ilmastoituun huoneeseemme.
"Syödäkin pitäs."
Pyh. Typerä ihmisen fysiologia tulee ja pilaa hyvän Angers-angstin. Mietin saisiko ilmastointilaitteen syömällä sen voimat. Ei varmaankaan. Luovutin. Internet laulamaan ja ruokapaikan etsintään.
"Tossa lähellä olis muuten joku craft beer shop."
"No käydään siellä samalla."
Angersin vanhan kaupungin päätorin Place du Ralliementin laidalta parin korttelinkulman päässä oli tosiaan Caves a Bieres eli "olutkellari". Moderniin craft-olueen selvästi suuntautunut myymälä. Hyllyt kirjavanaan amerikkalaista, englantilaista, tanskalaista, ruotsalaista ja virolaistakin olutta. Joitain ranskalaisiakin. Valikoima muistutti itse asiassa jotenkin Pienen valikoimaa, paitsi tietty ilman alkoholirajoitusta. Kysyin myyjältä mikä olisi paikallista.
"Haluatko paikallista vai hyvää?" mies vastasi. Mokoma kyynikko.
"Heh. Onko se niin selvä peli?"
"'Craft beer' on niin nuori juttu Ranskassa. Paljon yritystä ja intoa, mutta laatu on huonoa."
"Ymmärrän mitä tarkoitat."
Ostin kuitenkin jokusen oluen kotiinviemisiksi, myös niitä ranskalaisia.
"Hei, jos pidätte craft-oluesta, minulla on baari tuossa parin korttelin päässä..." myyjä huikkasi kun olimme lähdössä ja antoi käyntikortin ohjeineen.
"...pieni ja uusi, mutta kaikki hanat ovat craftia."
Joimme Caves a Bieresistä ostetut tölkit (omani Evil Twiniä) loppuun bussipysäkillä pahinta sadetta pidellen ja kiersimme tihkusateessa ihmettelemässä hajanaisia nähtävyyksiä. Ihan hienoja keskiaikaisia taloja kaupungissa oli. Lopulta päädyimme sinne baariin, tietenkin.
Donald's Pub ei onneksi viitannut nimellään amerikan vastenmielisimpään presidenttiin vaan osoittautui hyvin tyypilliseksi esimerkiksi craft-baarista. Hanoissa oli pääasiassa vain ulkomaisia oluita. Muistutti suomalaista olutravintolaa parin vuoden takaa.
Tilasimme oluet ja sitten toisetkin. Baarissa oli viileähköä, hämärää ja musiikkikin sopi korvillemme. Kolmannen oluen tienoilla aloimme kehua toisiamme siitä, miten hyvän ratkaisun teimmekään valitessamme hotellin sijaan baarin. Henkilökuntakin oli ystävällistä. Juu, emme olleet Ranskasta. Suomalaisia. Kunhan matkustelemme.
Oli syytä juhlaankin, olin nimittäin maksanut juuri viimeisen erän opintolainaani. Sillä tekosyyllä tilasin kalliin imperial stoutin, Evil Twinin Imperial Biscotti Breakin, jaettavaksi kahteen lasiin. Sen jälkeen ajattelin vielä illan päätökseksi maistaa hanassa olleen mielenkiintoisen oloisen milk stoutin. Molemmille sellaiset, kaveri yhtyi näkemykseen.
"En myy sitä teille." tiskiä päivystänyt neito ilmoitti tiukkaan sävyyn. Hätkähdin. Olinko huomaamattani ajautunut niin sanotusti liian vahvaan tunnelmaan? Olihan tässä jo jokunen nautittu, mutta en kai nyt sentään vielä...
"Ette maista siitä mitään tuon imperial stoutin jälkeen! Ottakaa ruotsalainen hapanolut, puhdistakaa suu. Ette pety!"
Nauratti. Jaa tällaista varjelupolitiikkaa. Toisaalta ei tehnyt yhtään mieli hapanolutta. Niinpä vakuutin, että maistaisin kyllä milk stoutinkin. Näennäisesti tilaus hyväksyttiin. Sitten eteen tuli maistiainen pinkkiä olutta. Beerbliotekin tuote.
"Maistakaa nyt, ette pety!"
Hyväähän se oli, ei käynyt kieltäminen. Hyvä on, otetaan nyt sitten hapanoluet kun näin kovasti myydään.
Hetken päästä pöytään tuli kaksi lasia mustaakin nestettä, pyytämättä.
"Tämä on talon puolesta."
"Se milk stout?"
"Ei, tämä on Prairie Artisanalin "Bomb!""
Hanarivin kallein juoma, valtaisa, muhkea suklaavaniljainen imperial stout. Käsittämättömän upea olut. Matkakumppanilla alkoi pyöriä sukat jaloissa stoutin hiivittyä suuhun. "Huh huh" kuului pöydän takaa toistuvasti.
Yön lämpö oli hellää, painostamatonta. Meillä ei ollut kiire mihinkään ja baarista oli tullut kotoisa paikka. Baari tuntui sanovan "Ota olut, rauhoitu, nauti. Ai Suomesta, ei se mitään, me ollaan samaa heimoa. Craft beer." Voi toki olla, että siinä vaiheessa iltaa puhuja oli jompikumpi imperial stouteista, mutta hyvältä se tuntui. Jostain löytyi tahdonvoimaa vastustatamaan craft-kuppilan kutsua ja vaelsimme sateessa hotellille.
Olen ollut sillä linjalla, että jos olut on hyvää, on pohjimmiltaan aika sama onko se craft-panimosta, perinnepanimosta vai suuresta megapanimosta tai vaikka kotipanimosta. Olueen panimon koolla tai jollain markkinointiin revityllä "asenteella" on aika vähän merkitystä, kunhan olut on hyvin tehty.
Mutta ensimmäistä kertaa vuosien olutharrastuksen aikana tuntui, kuin silkan juomamakuni vuoksi kuuluisin jonkinlaiseen kansainväliseen heimoon. Intohimoisen kliseisessä "craft"-porukassa on nimittäin jotain samaa kuin metallifaneissa: Oli missä maailman kulmalla tahansa, niin jonkun paidassa on sopiva logo, jonkun parrassa osuva tutina, jonkun silmässä oikea pilke kertomaan, että hei, tiedän mistä löytyy hyvä baari, hyvät festarit ja hyvää musaa/olutta.
Ja niin kuin 80-luvulla suuruuden päivänsä nähneisiin metallifaneihin, alkaa 2010-luvun craft beer -faneihin tulla merkkejä hiljalleen ohi ajavasta ajasta. Underground alkaa olla ohi, suosio kosiskelee mainstreamia. Ja niin kuin mainstreamilla on tapana, se antaa omituisen kosiskelijansa luulla liikoja hetkisen ajan, mutta hylkää sen sitten liian äärimmäisenä. Pian, ehkä joskus jo nyt, intohimoisia craft-faneja osoitellaan ja naureskellaan aikansa reliikkeinä. Toivon, että metallifanien tavoin nekään eivät tule välittämään siitä helvetin vertaa.
Näitä miettien laitoin vihkon kiinni ja pään tyynyyn. Huomenna oli luvassa todella raskasta metallia, mutta nukahtaessa päässä soi Oasis. My soul slides away, don't look back in Angers...
Saumur
Saumurin pikkukaupunki valittiin kohteeksi yhdestä syystä: Siellä on merkittävä panssarimuseo ja museolla olisi ns. "carousel"-päivä kesällä, jolloin antiikkitankeilla ajellaan ympyrää ja yleisössä aikuiset miehet voivat vertailla Steel Panthers -arpiaan kuin pikkupojat hiekkalaatikolla. Parasta.
Olihan pitäjä kuvissa toki nätti kuin sika pienenä. Valkoinen satujen ritarilinna tarkasteli Loiren laakson luonnonsuojelualuetta, jonka keskellä kaupunki sijaitsi. Totesin kaupungissa olevan yhden pienen panimon, mutta muuten nopea taustatutkimus ei antanut syytä jäädä sinne pidemmäksi aikaa. Niinpä majoitus varattiin vain yhdeksi yöksi.
Se osoittautui virheeksi. Loiren laakso kun on merkittävää viinialuetta ja Saumur palvelee alueen viinituristeja paljon kokoansa paremmin. Turistialueen pääkadulla on hyvän näköistä ravintolaa toinen toisensa perään ja pelkästään niissä olisi viihtynyt pitkän viikonlopun verran, puhumattakaan mahdollisista viinikierroksista.
Saumurin aseman seutu ei luvannut mitään sellaista. Liikkeissä oli lautaa ikkunassa, oli edelleen helvetin kuuma ja kaikkialla oli hiljaista. Ylitettiin Loire, joka on kaupungin kohdalla haarautunut hetkeksi kahteen, Saumur on osin väliin jäävällä saarella. Ensimmäisen sillan kohdalla Loiressa ei virrannut vettä, pohja näkyi. Arvasin sen, tämä kuumuus oli ensi merkkejä auringon kasvamisesta punaiseksi jättiläiseksi ja nyt se oli haihduttanut jo Ranskan merkittävimmän joen. Lopun aikoja.
Toisen sillan kohdalla joki oli sentään vuolaana ja ihmisiä ja liikennettäkin oli alkanut näkyä. Kamat hotellille ja ruokailun kautta tankkikaruselliin. Pitkälti sattumanvaraisesti valittu Ravintola Le Montagnole oli pieni brasserie, ruoka hyvää ja viini sen tasoista kuin viinialueella odottaa saavansa. Lähistöllä oli herkkukauppa, josta bongasin jo viiniä ja possurilletteä tuliaiseksi. Tännehän olisi voinut jäädä syömään viikoksi!
Tankkishown ulkopuolella myytiin olutta peruskesätapahtumameiningillä: Muovituopeissa "blondea" eli mitätöntä peruslageria. Taivaalla ei ollut pilveäkään, alueella ei minkäänlaista varjoa ja armoton porotus. Kylmä kusilager oli hetken ajan taivaallista. Katsomoon pääsi ilmaiseksi, mutta vain turvatarkastusteltan lävitse. Toikkaroimme sitä kohti oluet käsissä.
"Saakohan nää oluet viedä sinne?" kysyin suomalaisuuttani.
"Saa saa, tää on Ranska!" kaveri ojensi.
"Niin mutta tossa on tuo tarkastuskin..."
"Jaa, niin, saakohan sittenkään?"
Jännitimme tarkastuksen läpi. Oluet eivät kiinnostaneet ketään, mutta olimme myös tuhatpäisessä yleisössä nähdäkseni tasan ainoat, joilla oli oluttuopit mukana. Ei tämä nyt voinut olla laillista.
"Vähän rikollinen olo" kaveri sanoi.
"On. Anniskelulaki istuu syvällä ihmisessä."
Sitten istuttiin tappavan kuuman auringon alle aivan liian pieniin muovikuppeihin ihmettelemään kuinka Mark II pörisi, kuningastiikeri jyrisi, LeClerc surisi ja hevoset hirnahtelivat. Ajatukseni oli käydä kaupungin pikkuruisessa TINA (There is no Alternative) -panimossa karusellin jälkeen. Kiinnosti miten pieni craft-panimo toimii viinialueen sydämessä.
Eihän siitä mitään tullut. Tankeilla ja ratsuväellä ajettiin ympyrää taukoineen neljä tuntia. Siinä vaiheessa kun show loppui, oli puoli tuntia aikaa ehtiä kaupungin toisella puolella sijaitsevaan panimoon ja auringossa istuminen oli vienyt vähätkin mehut. Ei mitään mahdollisuutta. Niinpä luovutin. Löysin sentään illalla satunnaisesta viinikaupasta panimon oluita ja ostin yhden pullon mukaan.
Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Pariisia ja kotia.
Pariisi
Pariisin olutskene jäi hyvin vähälle tarkastelulle, etenkin kaupungin kokoon nähden. Luxembourgin puiston lähistöllä ollut hotelli oli näppärässä paikassa, mutta melko räkäinen. Ensimmäisenä iltana etsimme paikkaa mistä saisi hyvää olutta. Odeon-metroaseman vieressä ollut tyylikkään oloinen paikka La Relais Odeón tarjoili ensi hätään Lagunitasta. Hinta oli melko tyylikäs myös, 10,80€ tuopista. Laskua yhdestä oluesta odoteltiin ehkä 20 minuuttia. Ei oikein enää jaksanut napata tämä pöytiintarjoilukulttuuri, vaikka se parhaimmillaan onkin mitä mukavinta. Halusimme tilata oluemme itse, maksaa ne ja tilata siten muutaman lisää ja jauhaa paskaa. Olisiko täällä ihan vain baaria?
Päädyimme hortoilemaan jonnekin Seinen rannalle baaria etsien kun bongasimme Ile de la Citen tienoilla Kanadalaisen pubin, The Great Canadian Pub. Olen käynyt monenlaisessa pubissa, mutta vartavasten *kanadalainen* oli käymättä. Sinne siis. Ihanaa, oluen sai tiskiltä. Paikalla tarjoiltiin perusoluiden ja kanadalaisten perusoluiden lisäksi kanadalaisen pienpanimon Le Castorin IPAa, joka oli vallan juotava. Baari oli sisustettu "kanadalaisittain", joka tarkoitti pääasiassa jääkiekkosälää. Muuten tuli mieleen epämääräinen brittipubin ja jenkkibaarin risteymä.
Vanha tuttu oli näppärästi ollut muutamaa päivää aiemmin Pariisissa ja oli tiedustelijamaisesti yhyttänyt rokkikuppilan, joka oli kuulemma kiva. Dr. Feelgood niminen mesta pohjoisrannan puolella olikin kaikki boksit ruksiva hevi/rokkibaari. Sieltä sai ihan siedettävää olutta, baari toimi kuten tavallinen baari ja musiikkikin oli makuumme sopivaa. Kotoinen olo. Päätimme jäädä sinne. Ilta oli jo pitkällä, ei tässä mitään craft-kuppilaakaan enää jaksanut etsiä.
Tuoppien tyhjetessä keskustelu yltyi käsittelemään elämän perusasioita kuten Manowarin sanoituksia ja hevibaarien olemusta. Jossain vaiheessa rakko vaati jättämään tämän tähdellisen asiainselvityksen kesken ja siirryin alakerran vesiklosettitiloihin. Alakerrassa tuoksui home. Tai ei tuoksunut vaan löyhkäsi. Ja ei oikeastaan alakerrassa vaan ihan siinä portaiden yläpäässä asti. Täällä ei ollut tainnut minkäänlainen tarkastaja käydä ihan äsken.
Alakerran tiloissa oli jonkinlainen yksityistilaisuus. Ilmeisesti joku vietti syntymäpäiviään ja oli sen kunniaksi halunnut hankkia homeisessa kellarissa itselleen ja ystävilleen oikein ärhäkän astman. Ämyrit huusivat niin kovaa kuin fysiikan lait antoivat myöten ja ranskalaishevarit huutolauloivat biisin mukana: "I'll tell you what I want, what I really, really want..." Tä? Ehkä tämä olikin jokin salakerho! Sellainen missä raavaat heviukot kerääntyvät kellariin katseilta piiloon laulamaan Spice Girlsiä. "Mikäpä siinä. Zig-a-zig-ah!" yhdyin pisuaarilla mukaan ja poistuin yläkertaan pohtimaan spice girls -salaseuran pohjimmaista merkitystä.
Ilta jatkui vielä tarpeeksi, että sen voi sanoa jatkuneen melkein pitkälle. Taksi suhasi meidät hotellille. Seuraava päivä palauduttiin nähtävyyksien parissa ja matkan viimeinen ilta kruunattiin bib gourmand -paikassa... paitsi, että ravintola oli unohtanut ilmoittaa varausjärjestelmään kesäaukiolonsa. Varaus oli mennyt siis jonnekin bittiharakoille ja ravintola kiinni. Olimme kuitenkin Pariisissa, jossa ei tarvitse nähdä nälkää. Korttelin päästä löytyi varsin erinomainen korvike Bonvivant. Ruoka oli erinomaista ja hanassa maailman parasta ruokaolutta Saison Dupontia.
Tähän oli hyvä lopettaa.
Jambon-Beurre-laskuri:
3) Mont St. Michelin börre oli ylihintainen ja loputtomaan turistimassaan jo viisitoista vuotta sitten kyllästyneen emäntäihmisen tarjoilema. Siinä oli kuitenkin hyvä patonki, ei liian paksukuorinen. Voita oli taas liikaa, mutta ehkä aloin vähän jo tottua tähän ranskalaisten voin käyttöön...
4-X) Lukuisat kaupoista junaillessa ja muulloin ostetut eväs-JB:t olivat aina vähän heikkoja, leipä liian pehmeää, kinkku mitä sattuu, jne.
X+1) Lähtöpäivänä hortoilin Pariisissa ja ostin aamun tunteina satunnaisesta boulangeriesta leivän. Siinä oli kaikki kohdallaan. Sopivan ohut kuori, tarpeeksi hyvää kinkkua ja tarpeeksi voita. Lisäksi leivässä oli pientä jyvää mikä auttoi maussa. Avain on kuitenkin ehdottomasti kuoren rapeuden ja ohuuden suhde.
*Ensimmäinen oli Lyonin vanha kaupunki
**Yllättimme itsemme selviytymällä kolmen miljoonan vuosikävijän rysästä kiivaimpaan sesonkiaikaan käytännössä täysin jonottamatta, niinpä tuurilla löytynyt strategia kannattaa jakaa.
Tee näin: Kun pääkadun sijaan lähtee ensitilassa muurin päälle varustuksia ihmettelemään ja hortoilee kylän kattojen välissä pikkurappusia eteenpäin, päätyy takakautta samalle ovelle mihin koko pääkadun lauma oli menossa jonottamaan. Sitten kun käyttää kännykkää ja ostaa liput luostariin "etukäteen", eli siinä ovella, voi marssia jonottamatta sisään ja hymyillä pirullisesti mennessään.
Kuvien määrä tässäkin vaihtelee vähän paikoittain, sillä kuvista hävisi osa.
St. Malo
Joskus muinoin oli kaunis aika, jolloin ihmisistä ja yhteiskunnista oli hyvä ajatus ajaa junalla viisisataa kilometriä tunnissa ilman hidasteita. Nykyään toki sivistysmaissa tuetaan enemmän yksityisautoilua, sillä on koettu paremmaksi ajatukseksi saada ihmiset ajamaan saastuttaen satasta toisten, huonompien kuskien seassa.
Ranskassa unelma kuitenkin elää vielä ja luotijuna TGV:n kyydissä pääsee vikkelästi maan läpi. Ei nyt ihan viittäsataa normaalireissussa, mutta päälle kolmeasataa kuitenkin. Ikkunasta pystyi toteamaan Ranskan käsittämättömän laajat viljelysmaat. Koko 800 kilometriä kun tunnuttiin menevän loppumattoman peltomaan läpi. Vilja vain vaihtui.
Määränpäänä oli St. Malo Englannin Kanaalin rannalla. En edes muista miksi se valikoitui pohjoisen tukikohdaksi, mutta joku järki siinä oli taustalla. Halusimme nähdä läheisen turistirysä Mont St. Michelin, ehkä se oli se. Heti perille päästyä meininki alkoi tuntua vähän brittiläisemmältä, se huokui rakennustyylistä ja ehkä vähän ilmastakin.
Bretagne ja viereinen Normandia ovat tietty tunnettuja siiderialueita. Normandian kuuluisalle siiderikierrokselle oli St. Malosta kuitenkin turhan pitkä matka ja Bretagnenkin vastaava siideritihentymä on puolestaan juuri toisella puolella Régionia, niemen kärjessä Biskajanlahden rannalla. Siellä on Ranskan Cornwall, Cornouaille.
St. Malo on myös ilmeisen suosittu etenkin brittituristien keskuudessa, St. Malo kun on sekä Jerseyn että Bournemouthin lauttojen lähtöpaikka. Siksi päädyimme hotelliin jonnekin kaupungin laitamille. Kävelymatka asemalta vahvisti brittimäisyyttä, kaupunki oli kuin Etelä-Englannista pienine kivitaloineen. Valtaisa brittiläistyylinen hevosrata matkanvarrella ei vähentänyt fiilistä. Odotin koko ajan jostain tulevan vastaan Pimm'siä törpöttelevän yläluokkaisen valkoshortsin. Ei tullut.
Seuraavana päivänä hoidettiin matkan toinen* maailmanperintökohde alta pois. Mont St. Michelissä ei ollut mitään olut- tai juoma-asiaa, joten en nyt pidemmin mene siihen. Mikkelinvuori on joka tapauksessa turistilaumoista huolimatta ehdottomasti käymisen arvoinen fantasialinnoitus jos yhtään historia kiinnostaa. Etenkin jos on vähän tuuria ja juonikkuutta niiden laumojen suhteen**.
Iltapäivästä suunnistimme kaupungin Inner-Muros -alueelle eli St.Malon muurien reunustamaan vanhaan kaupunkiin. Jostain kaupasta yhytimme pari bretagnelaista siideriä. Kaveri neuvotteli pari muovituoppia kylkeen. Suuntasimme muurien ulkopuolelle istuskelemaan aallonmurtajan laidalle merta ja uimarantaa seuraillen, siidereitä maistellen. Siiderit (Kerisacin ja läheisen Sorren) olivat melko yksitoikkoisia tapauksia. Ei huonoja, mutta ei mielenkiintoisiakaan. Käytimme hyvän puoli tuntia rankkaa aivovoimaa pohtiessamme nouseeko vuorovesi juuri nyt vai ei. Nousi se.
Sitten nousimme mekin ja yritimme etsiä ravintolaa, joka ei olisi creperié. Mahdoton tehtävä, sillä alue on niin tunnettu crepes ja galette -letuistaan, että vanhan kaupungin joka ainoa ravintola oli myös creperié eli lettukahvila, ihan sama mitä se varsinaisesti tarjoili. Yksi aiemmin nautittu galette oli vienyt nälkää hetkeksi, isomman ruuan perässä saikin vaeltaa pidempään. Lopulta runsaundenpulaan tukahtuen menimme johonkin oudosti merirosvoteemaiseen turistirysään pihville. Sieltä sai myös paikallista olutta, Lancelotin Les Bonnets Rouges, joka oli melko mitätön kokemus. Maustettu marjainen ja vetinen mehuolut. Lancelotin oluita tuli maistettua muutama muukin jossain välissä. Perustason kamaa pääosin.
Hevon Nevadassa sijainneelle hotellille pääsy vaati viime tingan bussiseikkailun, jossa ajettiin kahdella linjansa viimeisellä vuorolla.
Seuraavana päivänä koetettiin ensin naapurikaupunki Dinardia, jonne pääsi näppärästi lautalla. Pikkukaupunki on tunnettu lähinnä rannastaan ja siitä, että Hitchcock ehkä sai idean Psyko-elokuvan taloon Dinardissa vierailtuaan. Hitchcockin patsas rantsussa oli tietenkin Linnut-elokuvan teemalla, koska miksipä hommassa mitään järkeä olisi. Ao. talo kieltämättä näytti ihan Psykon talolta. Oli siitä kuvakin.
Kuvittele tähän kuva Psykon talosta.
Päädyimme pieneen mukavaan viinikauppaan, josta ostettiin tuliaissiiderit matkaan. Cornouaillen Manor du Kinkizin tuotteet osoittautuivat kotona huomattavasti luonteikkaammiksi kuin aiemmin maistamamme. Ikävä kyllä lähistöllä siideriä tuottava Jouny-siiderihtimö ei ollut saanut tuotteitaan kaupunkiin asti, ainakaan niihin kauppoihin mitä ihmettelimme. Näin Jounina olisin tuntenut suorastaan velvollisuudeksi hankkia pullon.
Viinikaupan viereinen modernin hipsterihtävä Oyster Club tarjoili lounaaksi ehkä retken parhaan annoksen. Simppeli sole meuniere eli paistettu meriantura oli täydellistä ja sen kanssa tarjoiltu merikasvi oli erityisen herkullista kamaa. Kokki kertoi sen olevan "levää", jota voi keräillä rannalta. Jälkitunnistin sen suolayrtiksi. Näppärästi Suomessa uhanalainen kasvi, niin ei tarvinne etsiskellä...
Lautta takaisin ja jälkipalalle viimein syömään sellainen ylimainostettu lettu. Juomaksi tietenkin paikallista siideriä, joka ei vielekään ollut erityisen mieleenpainuvaa, mutta hyvää.
Bretagnesiideri-huomio: Siideri tarjoillaan kaikkialla leveän kahvikupin näköisessä astiassa. Hauskan näköinen ja perinteinen posliinikuksa on kyseessä, mutta en ehkä ota tavoiksi kotomaassa.
Jossain vaiheessa illan lähestyessä eksyimme vanhan kaupungin sokkeloisilla pikkukaduilla kohti pientä panimoravintolaa, jonka olin merkinnyt karttaani. Se oli tietenkin kiinni. Itse asiassa se oli auki vain muutamana päivänä viikossa. Internetin kommenttien perusteella emme menettäneet mitään merkittävää, päinvastoin. Sen sijaan siirryimme läheiseen irkkupubiin, Le Saint-Patrickiin, joka osoittautui hyvinkin persoonalliseksi paikaksi.
Kauttaaltaan puuhun kaiverrettujen seinäkirjoitusten kirjailema baari oli ahdas, hämärä ja vähän sekava. Juuri hyvä siis. Alakerrassa istui pari vakkarin oloista paikallista tiskillä, pöytäpuoli oli tyhjä. Maailman kapeimpia ja jyrkimpiä portaita pääsi yläkertaan, jossa ei ollut ketään. Tiskin takana roikkui herkullisen näköisiä salamintapaisia. Niitä oli varmaan kahdeksaa eri sorttia. Tilasin savusalamin ja Lagunitas "Alen", josta henkilökunta ei tiennyt muuta kuin alkoholiprosentin. Olut ei ollut panimon tunnetuinta IPAa sen perusteella, joten jotain muuta oli ilmeisesti kyseessä. Heineken voisi ihan oikeasti vähän kouluttaakin olutta myydessään... Baari joka tapauksessa käymisen arvoinen.
Illan lopuksi suuntasimme syömään Le Boujaron -rotisserie-ravintolaan. Se oli varsin ok. Sitten taas sama bussiseikkailu takaisin hotellille ja nukkumaan seuraavaa kohdetta varten.
Angers
Matka Angersiin meni Le Mansin vaihdon kautta. Söimme aseman lähellä maailman hitaimmasta pikaruokakebabbilasta "tacot", joista on hyvä tottumatonta valistaa. Ranskalainen, joka on hyvin tarkka siitä missä Roquefort tehdään ja mitä hollandaiseen menee, on ottanut meksikolaisesta keittiöstä tacon ja päättänyt, että tämä ei käy. Ranskalaisen kebbe-puljun "taco" on jonkinlaiseen valtavaan burrito/durum-kuoreen kääritty kasa kebablihaa, kastikkeita, juusto ja, no miksipä ei, ranskalaisia perunoita. Tämä umpikiinni vedetty pötkö prässätään grillissä kuin panini ja tarjoillaan, no miksipä ei, lisäranskalaisten kanssa. Voilà, taco!
 |
| "Taco" |
Kun saavuimme Angersiin, oli jo todettava, ettei Ranska ollut osoittautunut suunnittelemattoman olutmatkailun riemuvoitoksi. Ei täältä mitään Saksan tai Belgian historiaa löytynyt ja craft-buumikin oli vielä lapsenkengissään. Tuskin täältä Angersistakaan mitään löytyisi, Loiren laakson pääkaupunki tunnetaan lähinnä appelsiinilikööri Cointreausta ja laakso tietenkin viineistään.
Hellekin oli paahtanut armoa tuntematta jo puolitoista viikkoa, eikä loppua ollut näkyvissä. Matka asemalta hotellille oli loputtoman tuntuinen hien ja väsymyksen taival. Taivaalle tosin kerääntyi pilviä. Jos edes sataisi viilennykseksi, toivoin.
Seuraavan parin tunnin aikana ilma muuttui helteisestä pilviseksi ja äärettömän painostavaksi. Suunniteltu vierailu Cointreaun tislaamoon ei napannut pätkän vertaa. Kauppareissulla taivas repesi. Täydellisen hiostava lämpötila pysyi, mutta nyt satoi lisäksi vettä.
"En lähe mihinkään täältä koko iltana!" ilmoitin kun saavuin takaisin ilmastoituun huoneeseemme.
"Syödäkin pitäs."
Pyh. Typerä ihmisen fysiologia tulee ja pilaa hyvän Angers-angstin. Mietin saisiko ilmastointilaitteen syömällä sen voimat. Ei varmaankaan. Luovutin. Internet laulamaan ja ruokapaikan etsintään.
"Tossa lähellä olis muuten joku craft beer shop."
"No käydään siellä samalla."
Angersin vanhan kaupungin päätorin Place du Ralliementin laidalta parin korttelinkulman päässä oli tosiaan Caves a Bieres eli "olutkellari". Moderniin craft-olueen selvästi suuntautunut myymälä. Hyllyt kirjavanaan amerikkalaista, englantilaista, tanskalaista, ruotsalaista ja virolaistakin olutta. Joitain ranskalaisiakin. Valikoima muistutti itse asiassa jotenkin Pienen valikoimaa, paitsi tietty ilman alkoholirajoitusta. Kysyin myyjältä mikä olisi paikallista.
"Haluatko paikallista vai hyvää?" mies vastasi. Mokoma kyynikko.
"Heh. Onko se niin selvä peli?"
"'Craft beer' on niin nuori juttu Ranskassa. Paljon yritystä ja intoa, mutta laatu on huonoa."
"Ymmärrän mitä tarkoitat."
Ostin kuitenkin jokusen oluen kotiinviemisiksi, myös niitä ranskalaisia.
"Hei, jos pidätte craft-oluesta, minulla on baari tuossa parin korttelin päässä..." myyjä huikkasi kun olimme lähdössä ja antoi käyntikortin ohjeineen.
"...pieni ja uusi, mutta kaikki hanat ovat craftia."
Joimme Caves a Bieresistä ostetut tölkit (omani Evil Twiniä) loppuun bussipysäkillä pahinta sadetta pidellen ja kiersimme tihkusateessa ihmettelemässä hajanaisia nähtävyyksiä. Ihan hienoja keskiaikaisia taloja kaupungissa oli. Lopulta päädyimme sinne baariin, tietenkin.
Donald's Pub ei onneksi viitannut nimellään amerikan vastenmielisimpään presidenttiin vaan osoittautui hyvin tyypilliseksi esimerkiksi craft-baarista. Hanoissa oli pääasiassa vain ulkomaisia oluita. Muistutti suomalaista olutravintolaa parin vuoden takaa.
Tilasimme oluet ja sitten toisetkin. Baarissa oli viileähköä, hämärää ja musiikkikin sopi korvillemme. Kolmannen oluen tienoilla aloimme kehua toisiamme siitä, miten hyvän ratkaisun teimmekään valitessamme hotellin sijaan baarin. Henkilökuntakin oli ystävällistä. Juu, emme olleet Ranskasta. Suomalaisia. Kunhan matkustelemme.
Oli syytä juhlaankin, olin nimittäin maksanut juuri viimeisen erän opintolainaani. Sillä tekosyyllä tilasin kalliin imperial stoutin, Evil Twinin Imperial Biscotti Breakin, jaettavaksi kahteen lasiin. Sen jälkeen ajattelin vielä illan päätökseksi maistaa hanassa olleen mielenkiintoisen oloisen milk stoutin. Molemmille sellaiset, kaveri yhtyi näkemykseen.
"En myy sitä teille." tiskiä päivystänyt neito ilmoitti tiukkaan sävyyn. Hätkähdin. Olinko huomaamattani ajautunut niin sanotusti liian vahvaan tunnelmaan? Olihan tässä jo jokunen nautittu, mutta en kai nyt sentään vielä...
"Ette maista siitä mitään tuon imperial stoutin jälkeen! Ottakaa ruotsalainen hapanolut, puhdistakaa suu. Ette pety!"
Nauratti. Jaa tällaista varjelupolitiikkaa. Toisaalta ei tehnyt yhtään mieli hapanolutta. Niinpä vakuutin, että maistaisin kyllä milk stoutinkin. Näennäisesti tilaus hyväksyttiin. Sitten eteen tuli maistiainen pinkkiä olutta. Beerbliotekin tuote.
"Maistakaa nyt, ette pety!"
Hyväähän se oli, ei käynyt kieltäminen. Hyvä on, otetaan nyt sitten hapanoluet kun näin kovasti myydään.
Hetken päästä pöytään tuli kaksi lasia mustaakin nestettä, pyytämättä.
"Tämä on talon puolesta."
"Se milk stout?"
"Ei, tämä on Prairie Artisanalin "Bomb!""
Hanarivin kallein juoma, valtaisa, muhkea suklaavaniljainen imperial stout. Käsittämättömän upea olut. Matkakumppanilla alkoi pyöriä sukat jaloissa stoutin hiivittyä suuhun. "Huh huh" kuului pöydän takaa toistuvasti.
Yön lämpö oli hellää, painostamatonta. Meillä ei ollut kiire mihinkään ja baarista oli tullut kotoisa paikka. Baari tuntui sanovan "Ota olut, rauhoitu, nauti. Ai Suomesta, ei se mitään, me ollaan samaa heimoa. Craft beer." Voi toki olla, että siinä vaiheessa iltaa puhuja oli jompikumpi imperial stouteista, mutta hyvältä se tuntui. Jostain löytyi tahdonvoimaa vastustatamaan craft-kuppilan kutsua ja vaelsimme sateessa hotellille.
Olen ollut sillä linjalla, että jos olut on hyvää, on pohjimmiltaan aika sama onko se craft-panimosta, perinnepanimosta vai suuresta megapanimosta tai vaikka kotipanimosta. Olueen panimon koolla tai jollain markkinointiin revityllä "asenteella" on aika vähän merkitystä, kunhan olut on hyvin tehty.
Mutta ensimmäistä kertaa vuosien olutharrastuksen aikana tuntui, kuin silkan juomamakuni vuoksi kuuluisin jonkinlaiseen kansainväliseen heimoon. Intohimoisen kliseisessä "craft"-porukassa on nimittäin jotain samaa kuin metallifaneissa: Oli missä maailman kulmalla tahansa, niin jonkun paidassa on sopiva logo, jonkun parrassa osuva tutina, jonkun silmässä oikea pilke kertomaan, että hei, tiedän mistä löytyy hyvä baari, hyvät festarit ja hyvää musaa/olutta.
Ja niin kuin 80-luvulla suuruuden päivänsä nähneisiin metallifaneihin, alkaa 2010-luvun craft beer -faneihin tulla merkkejä hiljalleen ohi ajavasta ajasta. Underground alkaa olla ohi, suosio kosiskelee mainstreamia. Ja niin kuin mainstreamilla on tapana, se antaa omituisen kosiskelijansa luulla liikoja hetkisen ajan, mutta hylkää sen sitten liian äärimmäisenä. Pian, ehkä joskus jo nyt, intohimoisia craft-faneja osoitellaan ja naureskellaan aikansa reliikkeinä. Toivon, että metallifanien tavoin nekään eivät tule välittämään siitä helvetin vertaa.
Näitä miettien laitoin vihkon kiinni ja pään tyynyyn. Huomenna oli luvassa todella raskasta metallia, mutta nukahtaessa päässä soi Oasis. My soul slides away, don't look back in Angers...
Saumur
Saumurin pikkukaupunki valittiin kohteeksi yhdestä syystä: Siellä on merkittävä panssarimuseo ja museolla olisi ns. "carousel"-päivä kesällä, jolloin antiikkitankeilla ajellaan ympyrää ja yleisössä aikuiset miehet voivat vertailla Steel Panthers -arpiaan kuin pikkupojat hiekkalaatikolla. Parasta.
Olihan pitäjä kuvissa toki nätti kuin sika pienenä. Valkoinen satujen ritarilinna tarkasteli Loiren laakson luonnonsuojelualuetta, jonka keskellä kaupunki sijaitsi. Totesin kaupungissa olevan yhden pienen panimon, mutta muuten nopea taustatutkimus ei antanut syytä jäädä sinne pidemmäksi aikaa. Niinpä majoitus varattiin vain yhdeksi yöksi.
Se osoittautui virheeksi. Loiren laakso kun on merkittävää viinialuetta ja Saumur palvelee alueen viinituristeja paljon kokoansa paremmin. Turistialueen pääkadulla on hyvän näköistä ravintolaa toinen toisensa perään ja pelkästään niissä olisi viihtynyt pitkän viikonlopun verran, puhumattakaan mahdollisista viinikierroksista.
Saumurin aseman seutu ei luvannut mitään sellaista. Liikkeissä oli lautaa ikkunassa, oli edelleen helvetin kuuma ja kaikkialla oli hiljaista. Ylitettiin Loire, joka on kaupungin kohdalla haarautunut hetkeksi kahteen, Saumur on osin väliin jäävällä saarella. Ensimmäisen sillan kohdalla Loiressa ei virrannut vettä, pohja näkyi. Arvasin sen, tämä kuumuus oli ensi merkkejä auringon kasvamisesta punaiseksi jättiläiseksi ja nyt se oli haihduttanut jo Ranskan merkittävimmän joen. Lopun aikoja.
Toisen sillan kohdalla joki oli sentään vuolaana ja ihmisiä ja liikennettäkin oli alkanut näkyä. Kamat hotellille ja ruokailun kautta tankkikaruselliin. Pitkälti sattumanvaraisesti valittu Ravintola Le Montagnole oli pieni brasserie, ruoka hyvää ja viini sen tasoista kuin viinialueella odottaa saavansa. Lähistöllä oli herkkukauppa, josta bongasin jo viiniä ja possurilletteä tuliaiseksi. Tännehän olisi voinut jäädä syömään viikoksi!
Tankkishown ulkopuolella myytiin olutta peruskesätapahtumameiningillä: Muovituopeissa "blondea" eli mitätöntä peruslageria. Taivaalla ei ollut pilveäkään, alueella ei minkäänlaista varjoa ja armoton porotus. Kylmä kusilager oli hetken ajan taivaallista. Katsomoon pääsi ilmaiseksi, mutta vain turvatarkastusteltan lävitse. Toikkaroimme sitä kohti oluet käsissä.
"Saakohan nää oluet viedä sinne?" kysyin suomalaisuuttani.
"Saa saa, tää on Ranska!" kaveri ojensi.
"Niin mutta tossa on tuo tarkastuskin..."
"Jaa, niin, saakohan sittenkään?"
Jännitimme tarkastuksen läpi. Oluet eivät kiinnostaneet ketään, mutta olimme myös tuhatpäisessä yleisössä nähdäkseni tasan ainoat, joilla oli oluttuopit mukana. Ei tämä nyt voinut olla laillista.
"Vähän rikollinen olo" kaveri sanoi.
"On. Anniskelulaki istuu syvällä ihmisessä."
 |
| Olen aiemmin saanut huonoilla tekosyillä ympättyä olutblogin kuviksi mm. traktorin ja kissan. Massiivinen tankki sopii hyvin niiden seuraksi. |
Sitten istuttiin tappavan kuuman auringon alle aivan liian pieniin muovikuppeihin ihmettelemään kuinka Mark II pörisi, kuningastiikeri jyrisi, LeClerc surisi ja hevoset hirnahtelivat. Ajatukseni oli käydä kaupungin pikkuruisessa TINA (There is no Alternative) -panimossa karusellin jälkeen. Kiinnosti miten pieni craft-panimo toimii viinialueen sydämessä.
Eihän siitä mitään tullut. Tankeilla ja ratsuväellä ajettiin ympyrää taukoineen neljä tuntia. Siinä vaiheessa kun show loppui, oli puoli tuntia aikaa ehtiä kaupungin toisella puolella sijaitsevaan panimoon ja auringossa istuminen oli vienyt vähätkin mehut. Ei mitään mahdollisuutta. Niinpä luovutin. Löysin sentään illalla satunnaisesta viinikaupasta panimon oluita ja ostin yhden pullon mukaan.
 |
| Maistoin TINA Ambreen tässä kirjoittelun lomassa. Lyhyesti: Melko surkea tuotos. 5,5% olut, jossa maistuu vahvasti liuotinmainen alkoholi. |
Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Pariisia ja kotia.
Pariisi
Pariisin olutskene jäi hyvin vähälle tarkastelulle, etenkin kaupungin kokoon nähden. Luxembourgin puiston lähistöllä ollut hotelli oli näppärässä paikassa, mutta melko räkäinen. Ensimmäisenä iltana etsimme paikkaa mistä saisi hyvää olutta. Odeon-metroaseman vieressä ollut tyylikkään oloinen paikka La Relais Odeón tarjoili ensi hätään Lagunitasta. Hinta oli melko tyylikäs myös, 10,80€ tuopista. Laskua yhdestä oluesta odoteltiin ehkä 20 minuuttia. Ei oikein enää jaksanut napata tämä pöytiintarjoilukulttuuri, vaikka se parhaimmillaan onkin mitä mukavinta. Halusimme tilata oluemme itse, maksaa ne ja tilata siten muutaman lisää ja jauhaa paskaa. Olisiko täällä ihan vain baaria?
Päädyimme hortoilemaan jonnekin Seinen rannalle baaria etsien kun bongasimme Ile de la Citen tienoilla Kanadalaisen pubin, The Great Canadian Pub. Olen käynyt monenlaisessa pubissa, mutta vartavasten *kanadalainen* oli käymättä. Sinne siis. Ihanaa, oluen sai tiskiltä. Paikalla tarjoiltiin perusoluiden ja kanadalaisten perusoluiden lisäksi kanadalaisen pienpanimon Le Castorin IPAa, joka oli vallan juotava. Baari oli sisustettu "kanadalaisittain", joka tarkoitti pääasiassa jääkiekkosälää. Muuten tuli mieleen epämääräinen brittipubin ja jenkkibaarin risteymä.
Vanha tuttu oli näppärästi ollut muutamaa päivää aiemmin Pariisissa ja oli tiedustelijamaisesti yhyttänyt rokkikuppilan, joka oli kuulemma kiva. Dr. Feelgood niminen mesta pohjoisrannan puolella olikin kaikki boksit ruksiva hevi/rokkibaari. Sieltä sai ihan siedettävää olutta, baari toimi kuten tavallinen baari ja musiikkikin oli makuumme sopivaa. Kotoinen olo. Päätimme jäädä sinne. Ilta oli jo pitkällä, ei tässä mitään craft-kuppilaakaan enää jaksanut etsiä.
Tuoppien tyhjetessä keskustelu yltyi käsittelemään elämän perusasioita kuten Manowarin sanoituksia ja hevibaarien olemusta. Jossain vaiheessa rakko vaati jättämään tämän tähdellisen asiainselvityksen kesken ja siirryin alakerran vesiklosettitiloihin. Alakerrassa tuoksui home. Tai ei tuoksunut vaan löyhkäsi. Ja ei oikeastaan alakerrassa vaan ihan siinä portaiden yläpäässä asti. Täällä ei ollut tainnut minkäänlainen tarkastaja käydä ihan äsken.
Alakerran tiloissa oli jonkinlainen yksityistilaisuus. Ilmeisesti joku vietti syntymäpäiviään ja oli sen kunniaksi halunnut hankkia homeisessa kellarissa itselleen ja ystävilleen oikein ärhäkän astman. Ämyrit huusivat niin kovaa kuin fysiikan lait antoivat myöten ja ranskalaishevarit huutolauloivat biisin mukana: "I'll tell you what I want, what I really, really want..." Tä? Ehkä tämä olikin jokin salakerho! Sellainen missä raavaat heviukot kerääntyvät kellariin katseilta piiloon laulamaan Spice Girlsiä. "Mikäpä siinä. Zig-a-zig-ah!" yhdyin pisuaarilla mukaan ja poistuin yläkertaan pohtimaan spice girls -salaseuran pohjimmaista merkitystä.
Ilta jatkui vielä tarpeeksi, että sen voi sanoa jatkuneen melkein pitkälle. Taksi suhasi meidät hotellille. Seuraava päivä palauduttiin nähtävyyksien parissa ja matkan viimeinen ilta kruunattiin bib gourmand -paikassa... paitsi, että ravintola oli unohtanut ilmoittaa varausjärjestelmään kesäaukiolonsa. Varaus oli mennyt siis jonnekin bittiharakoille ja ravintola kiinni. Olimme kuitenkin Pariisissa, jossa ei tarvitse nähdä nälkää. Korttelin päästä löytyi varsin erinomainen korvike Bonvivant. Ruoka oli erinomaista ja hanassa maailman parasta ruokaolutta Saison Dupontia.
Tähän oli hyvä lopettaa.
3) Mont St. Michelin börre oli ylihintainen ja loputtomaan turistimassaan jo viisitoista vuotta sitten kyllästyneen emäntäihmisen tarjoilema. Siinä oli kuitenkin hyvä patonki, ei liian paksukuorinen. Voita oli taas liikaa, mutta ehkä aloin vähän jo tottua tähän ranskalaisten voin käyttöön...
4-X) Lukuisat kaupoista junaillessa ja muulloin ostetut eväs-JB:t olivat aina vähän heikkoja, leipä liian pehmeää, kinkku mitä sattuu, jne.
X+1) Lähtöpäivänä hortoilin Pariisissa ja ostin aamun tunteina satunnaisesta boulangeriesta leivän. Siinä oli kaikki kohdallaan. Sopivan ohut kuori, tarpeeksi hyvää kinkkua ja tarpeeksi voita. Lisäksi leivässä oli pientä jyvää mikä auttoi maussa. Avain on kuitenkin ehdottomasti kuoren rapeuden ja ohuuden suhde.
*Ensimmäinen oli Lyonin vanha kaupunki
**Yllättimme itsemme selviytymällä kolmen miljoonan vuosikävijän rysästä kiivaimpaan sesonkiaikaan käytännössä täysin jonottamatta, niinpä tuurilla löytynyt strategia kannattaa jakaa.
Tee näin: Kun pääkadun sijaan lähtee ensitilassa muurin päälle varustuksia ihmettelemään ja hortoilee kylän kattojen välissä pikkurappusia eteenpäin, päätyy takakautta samalle ovelle mihin koko pääkadun lauma oli menossa jonottamaan. Sitten kun käyttää kännykkää ja ostaa liput luostariin "etukäteen", eli siinä ovella, voi marssia jonottamatta sisään ja hymyillä pirullisesti mennessään.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.