Olutkirja: Pete Brown - Hops & Glory (2008)

Raotin kesän aluksi Pete Brown -pussin suuta ja päästin taas yhden herkuista luettavaksi tai siis kuunneltavaksi. Enää kaksi jäljellä tämän jälkeen, jos siiderikirjoja ei lasketa.

2008 julkaistu Hops & Glory kertoo brittiläisen IPAn tarinan. Amerikkalaistyylin moderni IPA oli silloin kovassa nousussa ja Brownin mukaan hänenkin suosikkityylinsä. Koska se oli kovassa nousussa, sitä tupattiin ja tupataan markkinoimaan Britti-IPAn tarinalla, joka yleensä kerrottiin ja kerrotaan vähän miten sattuu. Sinälläänhän jenkki-IPAlla on oikeastaan vanhan brittiläisen esi-isänsä kanssa tekemistä lähinnä roima humalointi, tuhdihko alkoholipitoisuus ja nimi.

Brown on tutkinut taustat tarkkaan, eikä toista IPA-legendoja, joita viljellään monissa muissa olutkirjoissa ja artikkeleissa vielä kymmenen vuotta myöhemminkin vaikka lukuisat kirjoittajat ja historioitsijat ovat ne kumonneet.  Milloinkahan sitä muuten ei tarvitsisi enää lukea, miten "IPA kehitettiin säilymään merimatka Intiaan, koska muut oluet pilaantuivat*"?

Juoman kehityskulku käy Lontoon Hodgsonilta Burton-on-Trentin panimoille, etenkin Allsoppille ja Bassille. Täydellisen veden juomalle omannut Burton kukoisti ja kuuluisin tuottaja Bass aikansa merkittävämmäksi panimoksi. 1700-luvun lopun nousu ja 1800-luvun kultakausi käydään tarkasti läpi. Tyylin myöhempi historia käsitellään hyvin ohuesti.

Samalla käydään luonnollisesti läpi asiaan olennaisesti sitoutuvan brittiläisen Intian ja aluetta hallinneen East India Companyn historiaa. Erityisen mielenkiintoisia olivat kuvaukset brittiläisen "herrakansan" elelystä niemimaalla. Elelyyn kun kuului melko mielikuvituksellisia määriä alkoholia. Olut oli ihan sivujuonne kaiken punaviinin ja arrakin vetelyn sivussa.

Pelkän historian kertaaminen olisi puuduttavaa, joten Brown on ottanut tyylilleen sopivasti sen vastapariksi oman seikkailunsa nykypäivässä. Mies teettää britti-IPAn Bassin museopanimossa Burton-on-Trentissä Worthingtonin** hiivalla ja kuljettaa tynnyrillisen sitä parhaan kykynsä mukaan mahdollisimman autenttista reittiä Burtonista Kalkuttaan. Eli käyden mm. Teneriffalla, Madeiralla, Riossa, Bombayssa ja New Delhissä ennen määränpäätään.

Matkassa on niin uskomaton määrä säätöä ja epäonnistumisia, että meinaa sääliksi käydä. Historiallinen kanavaproomu-purjelaiva-matka lutviutuu Brownin säätäessä sisältämään ainakin veneen, kolme erilaista laivaa, pari junaa, muutaman lennon, takseja sekä muutamia tullirikkeitä. Mikään ei mene todellakaan ihan putkeen. Tämä kaikki tietty kerrotaan erittäin letkeästi, hauskasti ja itseironisesti, sillä jos jostain Brownia erityisesti ihailen, niin liki täydellisestä brittihuumorin asennuksesta oluttarinoihin.

Huumorista huolimatta Brown ei onneksi kiertele oluen synkempiä puoliakaan. Niin kuin määränpäätä hallinneen East India Companyn veristä historiaa tai imperialisti-brittien häikäilemätöntä menoa. IPAa kotimaastaan tilanneet ja iloisesti juopotelleet britit kun päivätöikseen säädyttömästi alistivat, tappoivat, raiskasivat ja hyväksikäyttivät aluetta, joka oli isompi ja rikkaampi kuin aikansa Englanti. Kuuntelin vastikään toisen kirjan "John Companyn" historiasta, Nick Robbinsin "The Corporation that Changed the World". Brownin keljuilevan sarkastinen kommentääri maanmiestensä väärinkäytöksistä oli aika paljon helpommin pureskeltavaa (toki pintapuolisempaa myös) kuin "oikea" historiakirja. Erityisesti arvostin kun verisistä teoistaan "kunniaa" tavoitelleiden johtajien keskinäistä riitelyä kuvattiin lapsellisena pelleilynä sanoin "arguing who was the bestest hero". 

Kuten Brown aina, erittäin viihdyttävää, hauskaa ja sulavaa tekstiä, jossa lisäksi vielä tuntuisi olevan faktatkin kunnossa. Audiblen äänikirjaversion lukija Cameron Stewart on lisäksi tässäkin loistava. Itse asiassa minä-muotoisen kerronnan vuoksi kuvittelen nykyään Pete Brownin kuulostavan samalta, mikä ei varmaan pidä yhtään paikkaansa. Ehdottoman suositeltavaa lukemista, etenkin jos olet koskaan unelmoinut lähteä modernille rahtilaivalle matkustajaksi...

*Se toki säilyi paremmin ja osittain sen takia saavutti suosiota Intiassa (sillä vaalea ja humaloitu on helteessä kiva), mutta se ei ollut mikään pakollinen, saati erityisen harkittu kehitys oluen viemiseksi. Esim. Porteria vietiin Intiaan pitkän aikaa enemmän ja se kesti matkan varsin hyvin. "IPA kehitettiin kestämään merimatka Intiaan" -kaltaiset puolitotuudet leviävät kun halutaan puristaa koko tarina yhteen soundbiteen.

**Periaatteessa ainoa historian läpi selvinnyt alkuperäistyylin IPA on Worthingtonin White Shield. Join White Shieldiä joskus Irlannissa 2006, sattumalta kaupasta sen löytäneenä, tietämättä oluen merkityksestä mitään. Kaiken kattava analyysini silloin on ollut "Juotavaa. Humala määrää."

(Kuva: Goodreads.com, https://www.goodreads.com/book/show/6554376-hops-and-glory)