Sessio #10: Laatu

Tällä kertaa sessiossa aiheena kuuma peruna: oluen laatu. Aiheen alusti Suomen olutskenen monikaikkitoiminainen Anikó Lehtinen Punavuorigourmet -blogissaan. Aniko puhui ammattilaisena. No, minä päätin puhua sitten kuluttajana ja tekstiä tulikin ihan hilpakasti. Toivottavasti ns. laadukasta.

Laadusta puhuttaessa lähdetään yleensä heti hakoteille kun laatu on niin epämääräinen ja monitulkintainen sana. Yksi puhuu laadusta oluen puhtautena, toinen oluen makuelämyksenä, kolmas panimon innovatiivisuutena. Siksi pitää heti kättelyssä määritellä mistä tässä kirjoituksessa puhutaan kun puhutaan laadusta.

Teknisestä laadusta ja tasalaatuisuudesta. Piste.

Tasalaatuisuus

Peruskuluttajalle teknisellä laadulla ei ole merkitystä. Ei oikeasti. Jos olut maistuu hyvältä kuluttajan suuhun, ei sillä ole kuluttajalle väliä onko se tehty oikein vai ei, tai onko siinä "virhemakuja" vai ei. Tasalaatuisuudella sen sijaan on kaikki mahdollinen merkitys. Jos siihen ei voi luottaa, että se hyvän makuinen olut maistuu seuraavalla kerralla hyvältä, tuskin kuluttaja olutta kovin pitkään ostaa.

Tekninen laatu ja tasalaatuisuus toki kävelevät käsi kädessä, mutta niillä on ero. Jostain pahvisuudesta kitiseminen on keskivertokuluttajan korviin ihan ihmeellistä itkemistä jos olut maistuu pohjimmiltaan miellyttävälle. Kuka tahansa sen sijaan ymmärtää, jos valitetaan siitä, että olut maistuu erilaiselta kuin viimeksi.

Lopullinen vika voi olla monessa paikassa, mutta vastuun kantaa panimo. Jos jakelijat eivät osaa, pienpanimoiden pitäisi ihan yhteisvoimin yrittää tehdä asialle jotain. Sen ymmärrän, että ravintolamyynnissä ravintolalla on lopullinen vastuu siitä pääseekö ala-arvoinen tuote tuoppiin asti, mutta ei ravintolakaan sitä olutta pannut. Älkääkä edes sanoko "Käsityöläisolueen kuuluu vaihtelua." Nii. Jostain syystä naapuripitäjän samankokoisella ja samannäköisellä panimolla ei sitten kuulu.

Tasalaatuisuus ei tarkoita sitä, että oluen pitää olla tylsää vaaleaa lageria. Eikä kokeilunhalu ja jännittävien makukokemusten luominen tarkoita sitä, että olut aina välillä vähän väkisinkin menee pilalle. Maun olueen luominen ei edellytä mitään nuorallatanssia sen suhteen, että ollaan ihan tipalla siinä meneekö olut aivan sukuelimeksi vai tuleeko siitä uskomatonta nektaria. Tasainen laatu on panimotekniikan ja oluenpanon osaamista ja jos niitä makupommeja tulee täysin hakuammunnalla, se kertoo lähinnä siitä, että panimo tekee oluensa tuurilla eikä taidolla.

Kertaerät ovat toki asia erikseen, tasalaatuisuuden odottaminen niiltä olisikin vähän... mahdotonta? Joihinkin hiivakokeiluihin ja tynnyröinteihin liittyy riskejä. Toivoisi vain panimoiden ymmärtävän, että riski ei ole "kuluttaja saa ehkä pahaa olutta" vaan "erää ei voi ehkä myydä".

Mikä nyt sitten on virheellistä?

Virheellistä olut on, jos prosessissa syntyy olueen sellainen maku tai tuoksu, jota panija ei sinne tarkoittanut. Tarkoitusperänsä tietää tietty oikeasti vain panija, joten kuluttajan näkökulmasta voi lähinnä arvella. Jos olut maistuu tosi pahalta, se tuskin oli tarkoitus. Jos oluttyylit tuntee, voi haarukoida vähän enemmän.

Tyylit ymmärretään usein väärin jonkinlaisena tiukkana rajana, josta muka ei saisi poiketa tai muuten reinheitsgebot tulee ja syö. Ei se niin mene. Totta kai niistä saa poiketa, mutta ne toimivat näppäränä tapana sanoa mihin genreen olut kuuluu (ja kilpailuissa määrittää rajat minkä sisällä tuomita, mutta se on vähän eri asia) ja mitä siltä voi odottaa.  Ja lopulta jos tyylistä poikkeaa, luultavasti oluelle kuitenkin löytyy joku kuvaava naapurityyli.

"Kokeellisuuden" takana on useimmiten turha piileskellä. Ei se ole mitään jännittävän kokeellista tyylirajojen rikkomista, jos berliner weissen pohjareseptiä rukattiin niin paljon, että tulikin witbier. Tai jos siihen pohjatyylin päälle lisätään joku maustepanos tai autonrengas niin sen voi laittaa etuliitteeksi.

Eikä tyyliä ole etiketissä pakko lukea, mutta kyllä se auttaa hahmottamaan mitä on ostamassa ja herättää luottamusta kun pullossa myös oli sitä mitä sanottiin. Etiketissä kerrottu oluttyyli on lupaus kuluttajalle siitä mitä pullossa on. Se on myös viesti, että "tätä yritettiin tehdä".

Toisaalta panimoiden olisi ihan ammattitaitoista myös tuntea ne tyylit jos niitä käyttää etiketissään. Kun olut ei olekaan etikettiin kirjatun tyylin mukaista, monesti kuulee "Onko tyylillä väliä kunhan on hyvää?" No ei ole, ei, mutta mikä perkeleen vimma tyylin nimi on kirjoittaa etikettiin, jos se ei tarkoita mitään! En minäkään mainosta Tuopillista autonkorjausblogina. Sanat tarkoittavat asioita.

Miettikää nyt, että menette klubille "Cannibal Corpse" -nimiselle keikalle ja siellä mummot kutoo lavalla sukkia, koska "tää nyt on meidän tulkinta tästä asiasta, Alma vaihtoi sukunimensäkin Corpsegrinderiksi". Vaikka olisi miten hyvin kudottuja sukkia, niin ei niitä kovin tasokkaana death metalina voi pitää ja saa siitä silloin valittaa.

Tyylien opettelu olisi minusta ihan hyödyllistä paitsi panimoille, myös sellaiselle astetta enemmän aikaansa olueen investoivalle kuluttajalle, jota myös olutharrastajaksi kutsutaan. Sanotaan vaikka niin, että panimo XYZ myy sinulle ihan hyvän makuisen oluen. Sen nimi on Irish Stout, mutta se tuoksuu banaanille, mikä ei millään tavalla irkkustoutiin kuulu. Olutharrastajan budjetille on ihan hyödyllistä laittaa tälloin korvan taakse merkintä, ettei XYZ:n jampat nyt ole ehkä ihan parhaiten perillä tästä oluenpanohommasta vaikka olut hyvältä maistuikin.

Tyyleillä voi vähän tupeksivat panimotkin pelata omaan pussiinsa. Joskushan olut voi mennä sillä lailla pilalle, ettei siitä tule mitä piti, mutta ihan menettelevää toisen tyylin olutta. Kuvitellaan esim. panimon IPA-satsin nappaavan jostain bretta-hiivaa, jolloin sen maku muuttuu merkittävästi. Mutta tuurilla voi käydä niin, että se on kuitenkin ihan miellyttävän makuista. Mielestäni on ihan ok jos se erä myydään vaikkapa farmhouse alena eteenpäin. Mielellään tietty vielä kertoen avoimesti mistä juttu juontuu. Tai sitten sen voi viemäröidä, mutta samana IPAna sen myynti on aivan hölmöläisen hommaa.

Virhemaut

Kerrataan: Peruskuluttajalle riittää, että hyvä olut maistuu hyvältä seuraavillakin kerroilla ja olutharrastajan on hyvä tuntea tyylit ja tunnistaa onnistuuko panimo tekemään sitä mitä väittää tekevänsä. Seuraava askel siitä on tunnistaa olueen syntyvät virhemaut. Aniko kysyykin alustuksessaan, pitäisikö kuluttajan tuntea ne. Vastaukseni on ei ja kyllä ja sitten kuitenkin ei.

Perustelen kaikki.

Ei
Ei tietenkään pidä. Ei se ole kuluttajan asia pitää huolta siitä, että panimolla on olut kunnossa tai tyylinmukaista. Kuluttajan tarvitsee vain tietää onko olut omasta mielestä hyvää vai ei ja se tulee yleensä ihan luonnostaan ja rehellisesti, jos ei kovin paljon itseään kuseta. Moni toki kusettaa.

Kyllä
Vaikka kuluttajan ei mielestäni tarvitse osata virhemakuja tai muita laatuvirheitä, olisi toisinaan ihan hyvä jos kuluttaja, etenkin perehtynyt olutharrastaja, tunnistaisi ongelmaksi myös sellaiset ongelmat, jotka eivät välttämättä maistu pahalta. Ja toisaalta tunnistaa milloin olut on laadultaan erinomainen.

Ensinnäkin ja tärkeimmin siksi, että tämä maa on jo vuosikymmenten koettelemusten jälkeen täynnä ihmisiä, jotka luulevat märkää pahvilaatikkoa vaalean lagerin ominaistuoksuksi. Nykymenoa tarkkaillen näyttää siltä, että pian tämä maa on täynnä ihmisiä, jotka luulevat IPAn ominaistuoksuksi etäistä pahvisen tunkkaista häivähdystä havumetsää.

Tai toisin sanoen: Ihmiset eivät oikein tiedä millaista virhemakuinen olut on. Jos virhemakuja ei tunne tai ei ole mielikuvaa siitä millaista moitteeton versio on, virheellistä olutta voi helposti pitää vain jotenkin "erikoisena". Ja "erikoisoluinahan" pienpanimokamaa vieläkin myydään.

Kerron anekdootin. Olin vastikään pikkujouluissa, jossa tarjoiltiin kahta kotimaista pienpanimo-olutta. Toinen tuli joka tölkin avatessa omin voimin ulos, oli ylihiilihappoista ja luultavasti paljon kuivempaa kuin oli ollut ajatus. Jälkikäynyttä. Toinen oli kolmella eri tavalla pilalla. Se oli vihanneksinen, omenainen ja pahvisen tunkkainen. Tai DMS, asetaldehydi ja hapettuminen, jos mennään tekniseksi.

Yritän olla snobistelematta, mutta joku seurassa kysyi mielipidettäni, joten kerroin sen. Yhtä kotipanijaa lukuunottamatta kukaan muu ei pitänyt olutta huonona. Olut oli "ei mikään kummoinen". Virheellinen olut kun ei yleensä maistu siltä miksi ihminen mieltää pilaantumisen. Niin kuin Anikokin mainitsi, mikään noista hyvinkin selkeistä virhemauista ei ollut mitenkään etova. Ne vain tekivät oluesta erilaisen kuin se olisi parhaimmillaan. Ja kun kepeästi töpeksittyjä oluita on tarpeeksi liikkeellä, tuntematta virhemakuja monelle syntyy mielikuva, että sellaisia ne pienpanimo-oluet nyt vain ovat: Ei mitään kummoisia. 

Toisekseen nykyään kuluttaja ei usein ole mikään hiljainen ottava osapuoli vaan aktiivinen arvostelija, jolta ehkä voisi odottaa jotain vastuutakin? Kun Untappd ja Pint Please laulaa ja Ratebeer soi, niin jotenkin toivoisi, että niiden kautta saisi heikkoa laatua tekevä panimo kuulla kunniansa anonyymilta massalta ja hyvää laatua tekevä kehuja. Näin ei yleensä ole. Festareilla sen näkee: Räikeästi virhemakuisia oluita reitataan jatkuvasti huippupisteille, koska maku on "jännä" tai voimakas. Eihän reittaaja sinällään subjektiivisesti väärässä ole jos oluesta tykkäsi, mutta jos tuntisi virhemaut, tietäisi, ettei panimo sitä sellaiseksi luultavasti tarkoittanut. Eikä se luultavasti ole sama olut kun seuraavaa erää ostaa vuoden päästä baarin hanasta viidenkympin litrahintaan. "Tää oli tosi jännä festareilla!" Niin oli.

Bloggarina tietysti olen tämän kuluttaja-arvioi-internetissä -skenen suhteen erityisesti linssin alla. Tai ainakin koen olevani, kun kirjoitan olutarvioita omalla nimelläni julkiselle saitille. Blogit ovat toki ihan vapaamuotoinen alusta, joten sinälläään oluesta bloggaavan ei tarvitse mielestäni maistamisesta tietää yhtään sen enempää kuin peruskuluttajankaan, kunhan tekee selväksi miltä pohjalta mennään. Itseltäni ja muutamalta muulta kokeneemmalta suomalaiselta bloggaajalta tosin odotan jo enemmän.

Oma kakkostavoitteeni blogin kanssa toki olikin aloittaessa "oppia maistamaan paremmin". Niinpä etenkin alkupään kirjoituksissa sitä opettelua näkyy, vähän nolostikin näin jälkikäteen. Etenkin nyt kun urputan kaksi kappaletta aiemmin jostain untappd-reittaajien vastuusta. Puolustaudun toteamalla, että tiedostettuani, että tätä lukee joku muukin kuin sivupersoonani, olen tehnyt ihan määrätietoisesti työtä asian eteen (myös virhemakujen suhteen, eritoten parin viime vuoden ajan). Väittäisin olevani suhteellisen pätevällä tasolla tätä nykyä. Siitä varmaan on joku eri mieltäkin, mutta niin ne aina ovat, ne jotkut.

Ei
Virhemakuja olisi siis olutharrastajana hyvä opetella, että ne virheet huomaisi. Niitä toisaalta ei kannata opetella, koska sitten ne perkele huomaa. Välillä, kun ihan hyvän oluen takavasemmalta alkaa huomata sivumakua, ärsyttää, että meninkin opettelemaan. Toisaalta sitten arvostaa niitä kunnossa olevia ihan uudella tavalla.