Fat Lizard Lake Bodom

Lake Bodom
Fat Lizard, Suomi
Pre-prohibition lager
5,0%, 25 IBU

Fat Lizard yhdisti voimat Children of Bodomin kanssa ja teki espoolaisen bändioluen. Toki se pitää arvioida. Minulla on Bodomiin nimittäin hyvin hipsterimäinen suhde.

Vuonna 1997 julkaistiin Spinefarm-levy-yhtiön toimesta jälkikäteen arvioiden yksi Suomen musiikkihistorian kovimpia esikoissinglejä*. Sen pääraita oli Nightwishin The Carpenter eli suursuosion myöhemmin saavuttaneen Nightwishin ensimmäinen kaupallinen julkaisu. Kakkosraitana yhtä tuntemattoman espoolaispumppu Children of Bodomin ensimmäinen kaupallinen julkaisu Red Light in My Eyes, pt. 2. Sekä Nightwish, että Bodom menestyivät myöhemmin tunnetusti maailmalla kuin peijuuni. Siksipä aika kova sinkku se**. Sinkku maksoi kymmenen markkaa.

Bodomi tuntui 16-vuotiaaseen korvaan erityisen menevältä. Ostinkin Something Wild -kokopitkän heti kun se ilmestyi. Kuuntelin sitä silloin paljon. Muuta Bodomia en sitten myöhemmin niin aktiivisesti kuunnellutkaan, saati ostanut. Ne kun eivät mielestäni päässet ekan sinkun ja levyn tasolle. Nykyisestä meiningistä en tiedä mitään. Kuuntelin sivistyäkseni uuden biisin. Kitaraa kuuluvat soittavan edelleen.

Sanoinhan, että minulla on bändiin hyvin hipsterimäinen suhde. Eka levy oli parempi..

Nyt keski-ikäistynyt espoolainen bändi on sitten yhyttänyt nuorehkon espoolaisen panimon (tai toisinpäin) ja tehnyt bändioluen. Erikoisuutena olueen on käyty järvivettä luonnollisesti Bodomin järvestä. Vettä on siirrelty "plastexin kanistereilla" panimon edustajan facebookissa huuteleman perusteella. Mainosvideosta päätellen kaksi kanisterillista, eli koko keiton vesiä ei liene järvestä ole hoidettu. Tai mistä näistä Espoon hulluista tietää.

Olut kiinnosti oikeastaan enemmän epätavallisen tyylinsä vuoksi kuin bändiyhteyden. Olen nimittäin lannistunut siihen kohtaloon, että bändit eivät useinkaan tuppaa keksimään mitään kovin mielenkiintoisia oluita, sori nyt vaan. Ne ovat aina jotain vaaleita lagereita, jotka eivät kuvasta bändiä yhtään. Bodomillekin olisi mennyt jonkinlainen kiero Black IPA tai vinkeä tripel paremmin. Erikoisehko "pre-prohibition lager" -tyyli on kuitenkin ihan yllättävä veto, mutta annan siitä ansion enempi panimolle (?).

Katsellaan bisseä ensin normaalimmin, ilman mitään tyylimietteitä. Tummaa meripihkaa värinä. Samea ja melko ruma olut. Hyvä vaahtopää, joka kuolee suht nopeasti. Tuoksu on melkein bulkkilagermainen ensikosketuksella. Kevyttä yrttistä humalaa ja keksistä mallasta nousee. Ei mikään erityisen raikas tuoksu, semmoinen tympäisevän maltainen taustavire siinä. Märkä rätti.

Pehmeä, vahvuisekseen aika muhkea, maltaalta tuhdisti tuntuva lager. Hieman paahtoleipäiseen tuntumaan ja makeuteen nousee topakka katkerointi vastaan. Tuntuu jotenkin oudosti vahvalta, lähes 8 prosenttiselta tasapainoisesti katkeroidulta lagerilta, vaikka onkin kauppavahvuinen. Eli tavallaan vähän kuin Children of Bodom, joka tuntuu laulusta johtuen rajulta extreme-metallilta, mutta onkin lopulta paljon helpommin sulatettavampaa tilulilu-kamaa. Sinällään toimiva yhteys!

Kokonaisuus on aika leipäisen tuhti. Näitä voisi juoda pari enemmänkin, helppo tätä on vetää, mutta sitten olisi maha täynnä. Myöskään mitään kovin raikasta lageria tämä ei ole, kun mennään jälkimaun puolelle. Sellainen kovin tunkkainen olemus tässä on. Ihan ok kyllä pari tuopillista, mutta jotain raikasta tai sitten sillai oikeasti imperial stout tuhtia kaipaisi tämmöisen jälkeen. Vähän sellainen vastanraikkaaseen saunahikeen kasteltu pyyhe koko olut. Vai onko se sitten sitä järvivettä? En siis varsinaisesti rakastunut tähän. Join jääkaappikylmänä ja aivan todella jääkylmänä tämä olisi parempi, mikä ei yleensä kerro erityisen hyvää.

Niin se tyyli. Fat Lizard (?) on keksinyt tälle tyyliksi "Pre-prohibition lager". Sehän tarkoittaa "kieltolakia edeltävää lageria" ja uskon Läskien Liskojen tietävän sen verran, että kyseessä ei ole mikä tahansa heitto. "Pre-prohibition lager" on nimittäin yksi BJCP:n tyylioppaan "historical styles" osan tyyleistä. En ole aiemmin itseään tällaiseksi väittäviin törmännytkään, joten arvioidaanpa se sellaisenakin oikein ohjekirjaa ihmetellen.

Tuoksun pitäisi olla viljainen, maissinen tai makean maltainen. Suht humalainen, yrttistä tai mausteista humalaa ilman moderneja sitrushumalia. Lake Bodom mätsää varsin hyvin siihen.

Ulkonäkö pitäisi olla hyvin kirkas keltaisesta kultaiseen, isolla vaahdolla. Toisin sanoen pilsnerin näköinen. Siihen Bodom ei täsmää sitten yhtään.

Maun puolesta maltainen, viljaisella olemuksella ja mahdollisella maissilla. Makeutta myös. Tuhti katkerointi, joka vastaa makeuteen ja kestää kuivaan loppuun asti. Tähänkin täsmää varsin hyvin.

Täydellisesti osumatonta ulkonäköä lukuunottamatta siis ihan passelisti tyylinmukainen vanhanaikainen amerikkalainen lager. Kai. Ei mikään tyyleistä parhain rehellisesti sanoen. Tosin sameudesta johtuen, jos joku toisi Lake Bodomin sokkona eteen, sanoisin tunkkaiseksi kellerbieriksi. Eli aika lähellä mannermaisia lager-tyylejä tässä mennään.

Se vielä loppukaneetiksi, että bändiolueksi on brändäys tehty aika paljon panimon näköiseksi. Hyllyssä hädin tuskin erottaa bändiolueksi. Johtunee toki Fat Lizardin vihreästä tölkkipohjasta, johon läpikuultava etiketti on liimattu, mutta silti.

*Digi-nuorisolle tiedoksi, että single on semmoinen fyysillinen musiikkilevy, missä on yksi biisi. Ja sitten toisella puolella toinen biisi. Jos puhutaan vinyyleistä. Koska olen vielä sen verran vetreän säväkkä nuorukainen, minun aikanani julkaistiin jo cd-maxi-singlejä, joissa oli vain yksi puoli, mutta monta raitaa eli kappaletta. Kenen helvatan mielestä muuten The Carpenter oli oikeasti se Nightwishin biisi mikä kannatti julkaista ekana sinkkuna? Oon Elvenpath miehii ite. Mäzik änd maiti svöörds!

** sekä Nightwish-sinkun, että sinisellä logolla varustetun CoBin ensipainos-täyspitkän sai muuten myöhemmin myytyä ihan suhteettomilla hinnoilla eteenpäin. Eli siitäkin hyviä bändejä!