Olutkirja: Boak & Bailey - 20th Century Pub

20th Century Pub

The Homewood Press, 2017, 250pp


Englantilainen pariskunta Jessica Boak ja Ray Bailey ovat pitäneet mainiota Boak & Bailey olutblogia vuodesta 2007. Olen tykännyt B&B:n bloggailusta. Sivuhommina häärävänä amatööribloggarina koen tuommoisen ammattimaisen blogauttelun inspiraatioksi. Tämän lisäksi Michael Jacksonin klassikon The English Pub luettuani olen etsiskellyt vastaavaa modernia pubikirjaa, joka kertoisi enemmän pubista ilmiönä kuin pubeista paikkana. Niinpä pariskunnan 1900-luvun pubikehitystä kuvaava 20th Century Pub oli ilmiselvä hankinta.

Kirjassa on järkevästi rajattu pubien kehitys pelkästään 1900-luvulla (ja vähän toki 2000-luvun puoleltakin) sen sijaan, että alettaisiin käydä koko tuhatvuotista historiaa läpi. Nykyisin hyvinkin englantilaisen pubin perustyyppinä nähty viktoriaaninen tyyli oli jo keksitty, eikä siihen tarvitse juuri tuhlailla sivuja. Näin kirja voi keskittyä hyvinkin yksityiskohtaisesti kunkin vuosikymmenen uusiin ilmiöihin. Mm. Jacksonin pubikirja keskittyy historiaosissaan enemmänkin juuri siihen miten päästiin viktoriaaniseen malliin.

Se mikä kirjassa olikin parasta oli juuri eri 1900-luvun vuosikymmenten uutuuksiin paneutuminen. Tällaisista esim. Jackson oli perin hiljaa ja muovasi paljon vahvemmin kuvaa yhden tyyppisestä englantilaisesta pubista eli viktoriaanisesta tyylistä. Se on tavallaan harhaanjohtavaa, vaikka ko. mallia yleisesti pidetäänkin pubin perusmuotona edelleen. Sellaisiahan brittipubit tuppaavat Britannian ulkopuolella olemaan. Mutta britillehän "pubi" tarkoittaa käytännössä kapakkaa ja kapakan muodot ovat ottaneet siellä yhtä monituisia muotoja kuin muuallakin 1900-luvun aikana, vaikka viktoriaaninen malli olisikin siinä sivussa säilynyt mukana (luultavasti koska on paras).

Vuosisadan alussa muodikkaat raittiusliikkeet painostivat Englannissakin, mutta saarivaltio sentään vältti kieltolain, sivistyskansaa kun ovat. Mutta pubien suhteen hurskastelu-muoti vei eräänlaisten kahvihuoneen tapaisten pubien syntyyn, joissa oli kyllä alkoholia, mutta sitä ei niin korostettu. Niiden omistussuhteet oli järjestetty myös niin, että tiskin takana kaleksia kaupitteleva kätyri oli "disinterested" eli ei hyötynyt asiakkaiden juottamisesta itse suoraan. Lopulta niissä sitten kuitenkin dokattiin, yllätys.

Sotien välissä sitten puolestaan rakennettiin silloin suuriksi koettuja funkkis/art deco -tyylisiä "paranneltuja" (improved) pubeja. Uudet pubit silloin halusivat olla isoja ja tarjota kirjavammin palveluja kuin pelkkää kaljoittelua. Nykyään brittipubiin usein olennaisesti kuuluva ruokatarjoilukin voidaan juontaa näihin aikoihin.

Toisen maailmansodan jälkeisen vyönkiristelyn ajan ilmiö olivat väliaikaisiksi tarkoitetut "prefab"-pubit eli valmiselementeistä kasatut rötisköt, joista parhaat sinnittelivät vuosikymmeniä. Melkeinpä vastaiskuna tälle, kuusikymmenluvun muovihuumassa keksittiin trendikkään psykedeelisiä juottoloita. Kuuluisin The Chelsea Drugstore toimii Kellopeli Appelsiinin kohtauksessa levykauppana. Suosittelen katsomaan linkin videon. Ei, se ei ole Kubrickin hulluuden tuottama lavaste, vaan ihan käytössä ollut pubi, jonka tiskit on vain maskeerattu levykaupaksi. Pakko sanoa, että itselleni ehkä kauimpana sanasta "pubi" oleva sisustus, mitä äkkiseltään keksin. Pubi se silti on.

Sitten joku keksi teemapubit, jotka elivät aikansa mitkä minkäkin teeman ympäröimänä. Iloisena yllätyksenä kirjassa esimerkiksi otettu yksi pitkäaikaisimmista teemapubeista on Cornwallin Penzancessa oleva merirosvopubi Admiral Benbow. Iloisena yllätyksenä minulle, sillä olen sattumalta käynyt siellä. Muistelen saaneeni mestassa olutta. Kiva paikka siis! Vähän pysyvämpänä "teemana" ovat irkkupubit, jotka ovat saapuneet Englantiin todenteolla vasta 1980-luvulla ja Guinnessin masinoima irkkupubeja tilauksesta maailmalle rakentava firmakin (Irish Pub Company) on melko uusi keksintö. Yllätyin hieman, sillä luulin jostain syystä jutun juontavan juurensa vähintään sotien ajalle. Onhan irkkuja ollut Irlanninmeren itäpuolella jo vuosisatoja.

90-luvulla saapuivat parempaan ruokaan keskittyneet gastropubit, jotka olivat aikansa trendien kuuminta hottia. Juuri sellaisia mestoja, missä kaikki ärsyttävät näyttäytyjät käyvät. Ongelma oli, että mitä suositumpi gastropubi oli, sitä varmemmin se tuppasi muuttamaan pubin käytännössä ruokaravintolaksi. Koko homman airut oli lontoolainen gastropubi nimeltä The Eagle. Ihmettelin kun se kuulosti kovin tutulta, kunnes tajusin omistavani puljun keittokirjan Big Flavours & Rough Edges*. Hankin sen joskus vuosia sitten kirpparilta tietämättä mistään gastropubien kruununjalokivestä ostaessani. Mestan bravuuri on muuten eräs sandwich, joten palannen keittokirjan pariin lähiaikoina...

Samoihin aikoihin nousua teki "megapubi". Tunnetaan myös paremmin nimellä J.D.Wetherspoon. On niitä muitakin, mutta Wetherspoons on pääsyyllinen. Nykyisin massiivinen pubiketju, brittipubien McDonalds, loi konseptin uudenlaisesta pubista. Se on loistavalla paikalla pitäjän pääkadulla, massiivisen kokoinen (pahimmillaan todella massiivisen), miellyttävän turvallisen tuntuinen ja halpa kuin saippua. Jännästi tällainen konsepti toimii kansaan kuin tauti. Se toimii jopa niin hyvin, että mielenkiintoista pubikulttuuria arvostava kirjoittajakaksikkokaan ei oikein pysty hommaa erityisemmin haukkumaan. Asenne on jopa vähän liian anteeksiantava, kun ottaa huomioon, että paikkakunnalle tuleva JDW usein tappaa paikalliset pubit.

Omankin kokemuksen mukaan 'spoonseissa on usein paikallista cask-olutta helevetin halvalla, hinta-laatusuhteeltaan hyvää pubimättöä ruokana ja sijainti on yleensä loistava. Eivät ne mielenkiintoisia tai tunnelmallisia pubeja ole, mutta hemmetin mukavia istua iltaa kyllä. Tosin tätä nykyä ketjun päähoncho Tim Martin on niin kovan luokan brexit-nilkki ja käyttänyt pubejaan ko. älyvapauden markkinointiin, että en ainakaan itse voi enää hyvällä omallatunnolla 'spoonsiin rahojani kantaa ehkä koskaan.

Lopuksi vielä käsitellään lyhyesti kaksi modernia ilmiötä, eli "yhteisön" pelastamat vanhat pubit. Kun pubi meinaa kuolla, paikalliset hankkivat sen porukalla. Tällaisestahan on kotimainenkin esimerkki parin korttelin päässä siitä missä tätä kirjoitan: Pub Sirdie. Toinen moderni ilmiö on mikropubi eli muutaman paikan baari. Niin pieni että siitä ketjut eivät kiinnostu ja se voi tarjota persoonallista asiasta kiinnostunutta palvelua ja olutvalikoimaa, johon isommat eivät pysty tai halua. Selkeä vastareaktio ketjumaisille megapubeille. Mikropubien kuvauksesta tuli sellainen olo, että pitäisi kai ruveta vähän katselemaan liiketilaa...

Vaikka Boak & Bailey kirjoittavat mielestäni perin viihdyttävää blogia, kirjassa yllättäen kovin ongelma oli juuri kirjoituksen tyyli, etenkin alkupuolella. Mitä vanhemmasta asiasta on kyse, sitä enemmän kirjoittajat ovat joutuneet turvautumaan lähteenään ties mihin kunnallispoliittisiin selontekoihin ja lakisäädöksiin. Lopputuloksena kirja on pahimmillaan melko puuduttavaa kamaa, selittäessään lakivinkuroita tai raittiusliikkeiden toimia, jotka johtivat tietynlaisten pubien kehitykseen. Mielenkiintoista toki sinällään, mutta kun juttua ei samalla juurikaan kevennä mikään, niin meinasi mennä nuokkumiseksi. Meno onneksi paranee kun tullaan lähemmäs nykyaikaa ja asioista on kertomassa lakitekstin sijaan pubit eläneitä ja kokeneita ihmisiä. Tekstistä tulee heti jouhevampaa.

Jos tämän lyhyen pintaraapaisun jälkeen aihe kiinnostaa, niin suosittelen kyllä kirjaa. Hieman puiseva se on, etenkin alkupuolella, ja kuvamateriaali on ainakin pokkariversiossa tympeän sumeaa ja mustavalkoista, mutta toisaalta juttu on tiukkaa asiaa.

*vahva suositus muuten keittokirjalle. Reseptit ovat hyvin välimerellisiä ja suht simppeleitä. Opin kirjan Risotto Law -ohjeella tekemään risoton niin, että sitä on kehunut kokkikouluttajakin ravintolatasoiseksi.