Saksa 2019: Düsseldorf

Olen harrastanut olutta jo aika kauan, viitisentoista vuotta. Kai sitä voi ja pitää vähän hävetä, että yksi mallasliemi jaksaa kiinnostaa noinkin kauan. Kuten kaikissa harrastuksissa, olutharrastuksessakin on vaiheita. Välillä on enemmän innoissaan, välillä vähemmän. Välillä kiinnostaa yksi aihe, välillä toinen. Esimerkiksi vähän ennen blogin aloittamista 2011 olin sillä kannalla, että eiköhän tässä ole kaikki nähty. No juu ei ollut.

Viime aikoina ei ole niinkään paljon innostaneet itse oluet, ironista kyllä. Historia, pubit, sosiaalis-kultturellis-hölynpölylliset aspektit, jopa (maallikolle avautuva) panimokemia sen sijaan kylläkin. Mistään oluesta tai panimosta en ole ihan hetkeen ollut erityisemmin liekeissä. Vanhat luottopanimot ovat toki tuttuja ja luotettuja ja hyviä, mutta ei niistä mitään erityisempää innostusta nouse. Uudemmat tuuttaavat joko paskaa tai sitten jos eivät, niin ihan samaa tavaraa kaikki. Pari ipaa ja neipaa, joku limsasour ja siihen päälle ylitynnyröity imperial stout. Ihan kivoja, ei siinä, mutta ei innosta.

Tai näin luulin kun asiaa aloin mietiskelemään. Sitten tajusin, että olenpas ollut innoissani ja fiiliksissäni oluesta. Tuore Urquell viime keväänä Prahassa oli aivan jumalaista. Olin ihan monttu auki siitä parhaimmillaan.

Siitä jotenkin jatkoajatuksena heräsi päässä selkeys, että mikä olut aidosti innostaa tällä hetkellä: Perustyylit, tuoreena, siellä mistä ne ovat kotoisin! Ai kas, vasen aivopuolisko varasikin jo matkan* Düsseldorfiin.

Jos kohde ihmetyttää, niin Düsseldorfissa ja naapurikaupunki Kölnissä tehdään paikallisia uniikkeja oluttyylejä. Düsseldorfissa ja lähiseudulla altbieriä ja Kölnissä vastaavasti kölschiä. Ne eivät ole koskaan kokeneet samanlaista maailmanlaajuista suosiota kuin vaikka porter, pilsner tai amerikkalainen IPA kukin tahoillaan. Eivätkä edes maansisäistä suosiota englantilaisen bitterin tapaan tai uuden aallon pienpanimoiden myötä uutta nousua vaikkapa berliner weissen malliin. Toki hajanaiset craft-panimot kölschiä ja joskus altbieriäkin tekevät, mutta vähäiseksi niiden osa on buumissa jäänyt. Altbier ja kölsch ovat jääneet globaalin oluthulluuden keskellä yllättävänkin vahvasti paikallisiksi.

Toisaalta olen osittain valmis taipumaan erään ystäväni näkemykseen, että paikalliset kulinaristiset erikoisuudet ovat yleensä pysyneet paikallisina ihan hyvästä syystä. Kumpikaan tyyleistä ei ole ollut mitenkään erityisesti oma suosikkini. Kölschin jopa dumasin pari vuotta takaperin top 5 - vierastamakseni tyyliksi. Samaiselta listalta olen tosin sen jälkeen antanut itseni tykästyä ainakin joihinkin faroihin ja hieman sahtiinkin, joten kölssikin sietää saada mahdollisuuden.

Melko paikallisina pysymisen lisäksi molemmat ovat lagereiden hallitsemassa saksalaisessa olutmaussa outoja lintuja olemalla pintahiivaoluita. Molemmat tosin perinteisesti myös lageroidaan, eli pohjahiivaoluiden tavoin kylmäkypsytetään. Eräänlaisia lager-ale-hybridejä siis. Alt on tummempaa ja maltaisempaa, siinä missä kölsch muistuttaa enemmän raikasta vaaleaa lageria. Ottanen tarkemman tyylipostauksen asiasta tässä lähiaikoina.

Sivuhuomio:Viimeksi kun kävin Saksassa olutreissaamassa 2015, menin Leipzigiin varta vasten etsimään Ritterguts Gosea, kun sitä ei saanut Suomesta. Kirjaimellisesti matkan aikana Rittergutsia oli ilmaantunut Kampin K-kauppaan myyntiin. Nythän gosea saa vähän vaikka mistä ja gose-viritelmiä tuuttaa kyllästymiseen asti ulos joka toinen panimo. Jumalevitsi mikä trendien settaus, spottaus, tsittaus, röökaus ja dokaus oli 2015! Joten nyt siellä maahantuojilla ja panimoilla korvat hörölle, tässä puhutaan aallon harjalta: Unohtakaa se trendiksi väen vängällä tyrkytetty brut IPA, joka maistuu humalalla maustetulta vissyltä. Maltainen altbier on se uusi juttu! Joo joo. Odotan ensi viikolla löytäväni kauppain hyllyltä alkuperäistä altbieriä ja neljän vuoden päästä joka toisen panimon tuottavan omaansa. Alt!

Düsseldorf ja Altbier

Kölschillä on nimisuoja ja se määrittää tuotannon 50km säteelle Kölnistä. Altbierillä tätä suojaa/rajoitusta ei ole. Se on toki erittäin vahvasti Düsseldorfiin sitoutunut, mutta valmistajia on Münsterissä asti. Ehkä tunnetuin altbier-brändi Diebels tehdään muutaman kymmenen kilometrin päässä Issumissa.

Tarkoitus oli maistaa kaikkien Düsseldorfin omien altpanimoiden altit eli Füchschen, Kürzer, Schumacher, Schüssel, Uerige, Gulasch Alt ja Joh. Albrecht Alt. Mielellään tietysti panimon omassa ravintolassa. Ihan kaikkiin en suoriintunut, Kürzer jäi maistamati ja Schumacherin perusversio jäi myös juomati. Käväisin myös naapurikaupunki Neussin Im Dom panimoravintolan tuotosta testaamassa. Niiden lisäksi sai maistettua isompien tuottajien merkkejä Schlösseriä (Radeberger) ja Frankenheimia (Warsteiner).

Schumacher Latzenbier Donnerstag

Lentokone-, juna- ja hotellipakollisuuksien jälkeen heti kohti Schumacheria, joka sijaitsee Oststrassella aseman suunnalla. Schumacherissa oli sattumoisin ns. Latzenbier-päivä. Alt-panimoilla on nimittäin usein valikoimissaan perus-altin lisäksi ns. sticke eli "salainen" vahvempi versio, jota tarjoillaan vain tiettyinä aikoina vuodesta. Schumacherin sticke on nimeltään latzenbier ja sitä tarjoillaan maalis-, syys- ja toukokuun kolmantena torstaina. Tämä oli tiedossa, mutta melko puhtaasti sattuma matkan ajoituksen kanssa. En valittanut.

Hotellini huoneiden varustelu otti vähän erikoisia muotoja

Oststrassen kapakki tursusi porukkaa niin, ettei jalkakäytävälle tahtonut mahtua. Ikkunasta pystyi ostamaan olutta ulos ja tarjoilijat sitä sinnekin kantoivat, niinpä latzenin perässä ollut kansa oli täyttänyt koko käytävän. Oma suuruudenhullu ajatukseni oli jopa syödä paikan päällä. Vaikutti toivottomalta. Portsariporukka vahti sisäänkäyntiä. Kysyin josko tänne ehkä mahdollisesti yksi ihminen mahtuisi syömään. Tottakai yksi mahtuu! Portsari ohjasi hovimestarille, hovimestari tarjoilijalle, tarjoilija tyhjentyneeseen kulmapöytään. Mitään kyselemättä tarjoilija iski tarjottimelta lasin latzenia eteen, veti viivan lasinaluseen, antoi englanninkielisen menun ("we have a special party today, smaller menu") ja hävisi.

Oluthan oli tietysti helvetin tuoretta. Miellyttävän maltaista, oikein herkullisen leipäistä, etenkin tilanteessa nautittuna. Tarjoiltava annos oli 2,5 dl, joka iskettiin pyytämättä eteen välittömästi kun edellinen oli melkein lopussa, jos ei erehtynyt protestoimaan. Sama meininki kuin Prahan U Flekussa viime keväänä, mutta ilman tuubaisia turisteja ja ahdistavaa haitarinrääkkäystä. Toisen tullessa tilasin schweinhaxen. Sen aikana tuli kolmas ja ruuan lähdettyä neljäs. Viidettä en ottanut vaan tilasin laskun.

Neljän lasin aikana tuli kuitenkin sellainen ikävä asia selväksi, että olut oli jopa vähän liiankin tuoretta, sillä raaka viheromenaisuus tuppasi tunkemaan oluen muuten mainion maun läpi pahasti. Ehkä se perus-alt olisi parempaa?

Mikäpä se olisi ollut istuskella vaikka koko ilta Schumacherilla, mutta kellon saavuttaessa jonkin kriittisen rajan alkoivat luukuttamaan ysäri-poppia täysillä ja minulla nyt oli sentään vain pari päivää aikaa kaupungissa. Niinpä suuntasin torstain päätteeksi Altstadtiin kun kerran ilta oli vielä suht nuori.

Altstadt, ensi kierros

Altstadt on paitsi Düsseldorfin vanha kaupunki, myös nimensä veroinen olutpaikka. Siellä on nimittäin useampi altia tekevä panimobaari. Kuuluisimpana, tai ainakin itselleni eniten hehkutettuna, Zum Uerige. Kiva mesta bilealueen kulmalla, vanhan oloinen talo ja autenttisen oloinen meininki. Paljon juomareita liikkeellä sielläkin. Seurasin toimintakaavaa, joka tuli myöhemmin hyvin selväksi: Etsi istumapaikka, laita lasinalunen valmiiksi ja kohta alkaa ukkelit viskailla altia aluselle. Tehokasta.

Ikävä kyllä Uerige Alt haisi paskalle. Siis ei mikään vitsi vaan ihan lantaiselle rikille haisi se. Luulin tarjottimen viimeisenä saaneeni jonkun virhepanoksen, jossa joku pesemätöntä sukupuolikulliaan oli uittanut, mutta ei. Seuraavassa oli sama vika, joskin lievempänä. Sain kolmannen pöytään, kun en ehtinyt kieltäytyä. Tulin siis juoneeksi kolme lasia olutta, jossa oli selvää vikaa. Uerigen altissa oli kyllä taustalla loistava olut: helppoa, superjuotavaa, suht kuivaa, hivenen karamellimaltaista kamaa ja tuoretta kuin tauti. Ja korostetaan nyt vielä, että sivukatkusta huolimatta mietin toisen kohdalla, että "kai tätä neljännenkin voisi ottaa". En silti ottanut.

Uerigelta nurkan taakse bilekadulle, siellä oli Zum Schlüssel. Suosittu paikka sekin, terassi täynnä. Sisällä alkoi jo hieman hiljentyä. Etsin vapaan pystypöydän. Penteleen vihamielisen näköinen tarjoilija katsoi kuin paholaista ja viittoi toiselta puolelta ravintolaa peukalollaan. Pitikö tässä painua helvettiin vai mitä? Menin selvittämään. Tarjoilija puhui rajulla aussiaksentilla englantia. Se ketään ollut ulosajamassa, oli osoittanut tiskillä olevaa alt-tynnyriä. Juu, sen perässähän tässä, kiitos.

Altia tuli. Nyt oltiin hyvän äärellä. Virheetöntä ja lempeän maltaista tuotosta, tuoretta kuin tauti, muttei liian tuoretta. Melko neutraalia maltaisuudessaan kuitenkin muihin verrattuna, leipä tai karamelli ei ottanut niin isoa roolia.

Mesta oli uudemmassa talossa, mutta muuten hyvin perinteinen bierstube-meininki. Asiakaskunta sisällä keski-ikäistä paikallista ukkoa, jotka välillä purskahtivat laulamaan. Maistoin pari pikkulasia, totesin hyväksi ja päätin lähteä hotellille. Die Rechnung, bitte.

Mutta hotellille oli niin kovin matkaa ja tässä olisi kaikenlaista. Vielä yhdelle lähelle Engel Rockbariin, jossa soi Rammstein niin kovalla, että hampaista oli paikat irrota. Tarjolla oli myös puutynnyristä tarjoiltua Frankenheim Altia. Se oli kokeilemiini paikallisiin verrattuna hyvin puhdasta, jopa kliinistä, mutta myös erittäin miellyttävän leipäistä. Tykästyin. Jos nyt sitten viimein hotelliin.

Hotellin baarissa oli kova meininki päällä ja päädyin ottamaan vielä yhden altin, kun niillä kerran oli paikallista Füchscheniä pullossa. Erittäin karamellimaltaista. Suorastaan äklöttävän puolelle menevää. Pieni pullo alkoi olla ylärajoilla.


Neuss

Seuraavana päivänä suuntasin heti aamusta naapurikaupunki Neussiin. Ja kun sanon naapurikaupunki, niin tarkoitan, että vähän kuin olisi Kalliosta Jätkäsaareen ratikalla ajanut. Pitäjä on heti Reinin länsipuolella Düsseldorfista katsottuna. Neussissa olisi panimoravintola Im Dom, jossa lounastaa. Se aukeaisi puolilta päivin. Kun nyt tulin heränneeksi kuin olisin töihin menossa, niin sama kai tuo Neuss olisi tarkistaa ja mennä paikalle jo paria tuntia ennen puoltapäivää, tuumin.

Lähiseudulla Essenissä taannoin hetkisen asustanut avovaimo oli kokemuksensa perusteella muodostanut Saksasta ns. sepporätymäisen mielipiteen, minkä vuoksi olinkin lähtenyt reissuun yksin surunvalittelujen saattamana. Neussissa aloin jotenkin ymmärtämään näkemystä. Miten väestöltään melkein Turun kokoinen ja paljon tiheämmin asuttu kaupunki voi olla näin pystyyn kuollut pitäjä? Hyvä luoja, että oli tylsää. Tunnin pyörittyäni pienessä keskustassa ja kahviloissa paikallinen Frankenheimin Brauereiausschenk Vogthaus avasi ja kävin Frankenheimilla. Hyvää se oli aamupäivälläkin.

Viimein Im Domiin. Tilasin lounaaksi schnitzelin ja ison tuopin panimon altia. Alt olikin aika viimeisen päälle. Jälkikäteen rankkaisin matkan parhaaksi. Mukavan leipäistä, erinomainen tasapaino katkeroinnin suhteen, ei ylilyövää karamellisuutta. Katkerampi kuin useimmat muista. Ja tuoretta tietenkin. Hieno olut. Matkan väärti.

Länsi-Düssel ja harhailua

Neussista pystyikin takaisin Düsseldorfiin suunnatessaan pysähtymään Düsseldorfin Reinin lännenpuoleisella osalla. Kun nousee liikennevälineestä Belsenplatzenin pysäkillä, nousee panimon viereen. Vanhalle juna-asemalle perustettu Alter Bahnhof -panimo on nimittäin ihan siinä. Alter Bahnhof tekee Gulasch Alt nimellä kulkevaa altia. Takapihan biergartenissa maistoin sitä kaksi lasia, ja totesin liukkaaksi ja liiallisesti karamellimallasta korostavaksi. Ei mitään omia suosikkejani.

Belsenplatzilta suuntasin kävellen pohjoiseen. Kilometrin kävelyllä löytyy Brauerei Joh. Albrecht aika syrjästä asuinalueen keskeltä. HBF:ssä jutellessa opin Ardelta, että kyseessä on jonkinlainen ketju, samaisen puljun mestoja löytyy viidestä kaupungista. Näkyy olevan myös panimolaitevalmistaja. Panimoravintola on muuten keksinyt ainoana alt-panimona alueella craft beer -termin ja viljelee sitä siellä täällä.

Maaliskuisessa 19 asteen lämmössä meinasi tulla lämmin ja lounasajan loppuja tuulettelevan ravintolan palvelu oli pirun hidasta ja mielenkiinnotonta. Otin lasin vettä ja altin ja poistuin. Seuraavaan altiin olisi mennyt varmaan tunti. Olut oli onneksi erittäin hyvää. Pehmeää, paksuhkoa. Leipää, karamellia ja katkeroa hyvässä tasapainossa.

Suuntasin junaratikkojen sulavuudesta innostuneena Holy Craft Beer -kauppaan Kirchplatzille. Perus-craft-pullokauppa. Sieltä parit muistot kotiin. Kuten Uerigen Doppelstickea ja oudoimpana vetona ehkä Põhjalan Valge Öö PX:ää. Virolainen panimo on kuitenkin alle 100 km päästä kotoa, niin Saksastako niiden olutta piti lähteä hakemaan? No, eipä ole lähempänäkään tullut ko. tuote vastaan. Yksi parhaita uusia oluita mitä olen juonut pariin vuoteen, niin heti mukaan. Kaupan pitäjä hehkutteli Põhjalaa muutenkin. Oli käynyt panimolla viime vuonna ja menossa TCBW:n tänä vuonna. Mainosti sitten baariaan Altstadtissa.

Pieni lepotauko hotellilla ja takaisin kohti altia. Jostain olin saanut päähäni, että brauereiausschank eli "panimotiski" tarkoittaa panimobaaria eli baaria, jossa on panimo. Oikeasti se tarkoittaa kai vain panimoon jotenkin sidottua baaria, asia ei koskaan oikein selvinnyt. Niinpä vaellus Radebergerin panimon Schlösser Altin brauereiausschankiin nimeltä *hirschen oli jokseenkin harharetki.

Mesta oli aika väsähtänyt kortteliravintola. Toki "perinteistä" tyyliä. Noh, söin siellä pahimpaan nälkääni saksalaisen ravintolan copy-paste-menusta makkaraa ja otin Schlösser Altia. Schlösser ei vakuuttanut. Virheetön, mutta aika mitätön maultaan. On pientä leipäisyyttä, mutta siihen jää. Vähän vetinenkin.

Takaisin Altstadtiin

Edellispäivänä pullosta testaamani Füchschen tehdään vanhassa kaupungissa, joten panimolle tuoretta hanatavaraa koestamaan. Panimoravintola oli ihan läpeensä asti ummessa perjantain kunniaksi. Etsiskelin mitä tahansa pöytää, viimein pienen seisomapöydän löytäen. Muka oppineena paikkakunnan tavoille asetin lasinalusen eteeni ja odotin, että altia alkaa kolahtelemaan tiskiin. Tarjoilijaukko tuli haahuilemaan, mutta alkoi sopertaa jotain saksaksi. Yritin sanoa kapakan älämölön yli, että altia olis hyvä ihmisen saada, mutta olin kai kovin hiljainen.

"BITTE!" selitykseeni kyllästynyt ukko huusi täyttä kurkkua päin naamaa.
"ALT!" huusin takaisin.
"JA!" ukko kuittasi ja sanoi jotain "tulihan se sieltä"-henkistä perään.

Toisaalla ei tarvitse sanoa sanaakaan ja olutta tulee loputtomana virtana. Toisaalla otetaan nokkiinsa jos ei huuda suoraa kurkkua, että kaljaa nyt perkele tiskiin. Mitään rotia tässä maassa.

No mutta, pääasia, altia tuli. Erittäin perinteikäs panimo kyseessä, mutta Füchschenin olut oli edelleen yhtä ylikaramellinen kuin pullossakin, myös hieman rikkisyyttä Uerigen malliin. Ei missään nimessä omia suosikkejani. Kaksi jaksoi hyvin. Sitten eteenpäin.

Seuraavana matkan varrella oli Holy Craft Beer Bar. Geneerinen craft-kapakka, geneerinen craft-yleisö. Jotenkin on kai siistiä, Brewdog-tyyliin, että koirat ovat tervetulleita baariin. Eihän siinä, jos ei ole allergiaa. Mutta kuulkaas nyt, jos ne koirat selkeästi pelkäävät ihmisiä ja melua, niin viekää ne helvettiin perjantai-iltana baarista. Kyllä kävi pelokasta mäyräkoiraa kovasti sääliksi.

Itse pelkäämisen sijaan ilomielin otin väliin jotain ihan muuta kuin altia, etenkin Füchschenin karamelliöverin jälkeen. Bayreuthilaisen Maisel & Friends - craft-panimon perus-IPAa otin. Ihan juotavaa kamaa, mutta helposti unohdettavaa. Muuten paikka oli aika perustapainen craft-kapakki, paitsi, että hanassa oli myös paikallista stickeä. Uerigea. Kai se on maistettava, tuskin pääsee toiste ihmettelemään. Se olikin sitten niin häiriintyneen tökerösti asetaldehydistä, ettei juuri hymyä irronnut. Kauheaa paskaa. Uerigen sticke-päivät on tammikuussa ja lokakuussa, joten ei tämä kai kuin pari kuukautta vanhaakaan ollut. Toki aina voi syyttää tarjoiluakin, mutta eipä Uerige ollut vakuuttanut omassa kapakassaankaan. Kiroilin, että tulikin ostettua sitä Doppelstickeä** kotiin mukaan... onneksi pelko sen kanssa osoittautui turhaksi.

Huonoin juomani olut koko alkuvuonna:
Uerige Sticke

Kürzer olisi ollut lähellä, mutta sisään ei mahtunut. Ilta oli jo edennyt, enkä jaksanut enää suorittaa ihmislauman läpi tarjoilijan huomiolle. Valuin taas kohti Engel Rockbaria, jossa oli terassi täynnä ja sisätila tyhjillään. Nupit siellä oli käännetty kuitenkin perjantain kunniaksi entisestään kovemmalle johonkin Spinal Tap -asentoon***. Olen ollut hiljaisemmilla Slayerin livekeikoilla. Lepatutin lahkeita bassoissa kahden tuopin ajan. Sillä aikaa tiskillä hissilevyn päällä oleva arviolta 30-litrainen Frankenheim-puutynnyri vaihdettiin kellarissa neljä kertaa. Perusperjantai kai.

Hotelli ja Köln kutsui.

Loppuyhteenvetona tiukka ranking-lista maistamistani alteista:
1. Dom Alt
2. Joh. Albrecht Alt
3. Frankenheim Alt
4. Schlüssel Alt
5. Schumacher Latzenbier
6. Gulasch Alt (Alter Bahnhof)
7. Uerige Alt
8. Füchschen Alt
9. Schlösser Alt
142. Uerige Sticke

*Sellainen hyvesignalointi tähän, että kompensoin lentämistäni SLL:n Hiilipörssissä, jossa voi sijoittaa ennallistettavaan hiiltä sitovaan suohon. Kyseessä on kertakompensaatiota pysyvämpi ratkaisu, jota voi kasvattaa sitten ajan myötä.

**Uerigen Doppelsticke -pullo valui matkalla patenttikorkin läpi hieman sukkaan, mutta oli oikeasti aika helvetin herkullista. Kuin doppelbockin ja brown alen ja vahvan britti alen seosta. Hieno olut! Ehkä Uerigella oli muuten huono viikko?


***Tämän takiako niitä kuulolaitekauppoja on joka hiivatin nurkalla? Mikä niissä on juoni, kertokaa joku saksatietäjä. Baijerissakin joka toisella kulmalla oli kuulolaitekauppa. Nyt laskin niitä pelkästään Neussin keskustasta viisi! En ole varmaan nähnyt koko Suomessa yhtäkään.