Saksa 2019: Köln

Katso ensimmäinen osa Düsseldorfista täältä. Siirrytään tässä osassa seuraavaan kyläpahaseen.

Köln ja Kölsch

Kölnin paikallinen erikoisuus on kölsch. Jos altbier on saksalaisten pintahiivaoluiden dunkel, on kölsch niiden pils. Vaalea lageroitu ale. Maultaan se on jotain pilsin ja hyvin vaalean brittialen väliltä. Raikas, rapsakka vaalea olut, jossa kevyt hedelmäinen takavivahde. Siihen kuuluu tietty mineraalisuus myös.

Kölsch on tiukemmin suojeltu kuin altbier. Sillä on EU:n nimisuoja, joka rajaa aidon kölschin valmistuksen 50km säteelle Kölnistä. Lisäksi se pitää tehdä panimoiden yhdessä sopiman ns. Kölsch Konventionin ohjeiden mukaan. Siinä kuvaillaan, että Kölschin täytyy olla pintahiivalla tehty, vaaleaa, kirkasta, kuivaa ja humalaista. Lisäksi speksataan kuka sitä saa tehdä ja komennetaan seuraamaan "puhtauslaki" reinheitsgebotia, sekä mm. suostutaan tarjoilemaan olut perinteisen mallisista lasista.

Omat kokemuksen kölschistä tuppasivat ennen matkaa olemaan pienen mineraalisuuden sijaan suorastaan metallisia ja se hedelmäinen takavivahdekin tuntui pahimmillaan häiriöltä. Kyllähän niitä joi, mutta mielummin ottaisi sen pilsin tai golden alen.

Olin odottanut altbiereiltä matkalta selvästi enemmän. Vaikka muutama oli erinomainen, ne olivat olleet vähän pettymyksiä epäpuhtauksineen ja välillä kovin tasapainottomine maltaineen. Sen jälkeen toivoinkin löytäväni Kölnistä jonkinlaisen ahaa-elämyksen kölschien suhteen. Olisivathan ne paljon tuoreempia kuin esim. Suomessa Lidlissä myytävä Sünnerin pullokama ja tuoreus on monesti aika ratkaiseva tekijä näissä hommissa.

Ensikosketukset

Suoriinnuin kaupunkiin jo ennen puolta päivää. Matka on Düsseldorfista on lyhyt ja maksaakin vaivaisen kympin. Matkustajakotia henkivä hotellini otti sisäänkirjautumisia vastaan vasta hyvän matkaa iltapäivän puolella. Niinpä pitäisi tuhlata matkalaukku völjyssä aikaa jossain lähistöllä.

Onneksi hotelli oli ihan "vanhan" kaupungin nurkalla. "Vanhan" sillä kaupunki pommitettiin sodassa käytännössä kokonaan maan tasalle ja vanhan kaupungin vanhankin näköiset talot ovat enintään 1940-luvun lopulta peräisin olevia rekonstruointeja. Saman suuntainen meno toki oli ollut Düsseldorfin altstadtinkin suhteen, mutta käsittääkseni Kölnin tuho oli vielä kattavampi. Jotenkin katedraali ei ihan soraksi päätynyt ja onkin kunnostettuna Saksan suosituin nähtävyys. Sitä myöten kaupunki on huomattavasti turistisempi kuin Düsseldorf.

Vanhassa kaupungissa on useampi kölsch-paikka suhteellisen pienellä alueella ja suunnitelma olikin sama kuin Düsseldorfissa: Paikalliset testiin. Välittömästi hotellin kulmalla oli Sion ja sadan metrin päässä Peters. Tutkaillessa päädyin Petersiin lounaalle. Kölssiä pöytään luonnollisesti myös.

Jos alt tarjoiltiin pienista 25cl suorista laseista, kölsch tarjoillaan vielä pienemmistä 20cl koeputkista eli niistä konvention vaatimista stangeista. Isompaakin kokoa on, mutta jos ei erikseen speksannut, pöytään tuli pieni. Sama viivanvetomeno kuin Düsseldorfissakin, tosin turistisemmassa Kölnissä tarjoilijat tuppasivat ulkomaalaisilta hienohelmoilta yleensä kysymään etukäteen kelpaako laittaa lisää.

Petersin ravintola on varsin mukava ja hyvin perinteis-mallin saksalainen. Suomalaisen varhaiseen lounasaikaan se oli melkein tyhjä, mutta iltaisin ilmeisen suosittu. Ruokalista saksa-copypastea luonnollisesti. Innostuin tilaamaan alkupalaksi alueen erikoisuuden Halve Hahnin. Nimi tarkoittaa puolikasta kanaa, mutta annoksessa on ruis-sekaleipää, voita, sipulia ja juustoa. Kai se on saksalaista huumoria. Pääruuaksi bratwurst ja perunasalaattia. Aliarvioin annoskoon ja alkupalan tilaaminen kostautui. Perunasalde oli myös niin täynnä kermaa, majoneesia ja kananmunaa oleva jytky, että sen jätti suoraan sanoen ihan mielellään kesken.

Mikään oikea panimoravintolahan ei ole kyseessä. Petersiä valmistaa "Kölner Verbund Brauerei" eli Kölnin yhdistyneet panimot. Sen omistaa Radeberger-ryhmä (jonka taas omistaa pizzoistaan tuttu Oetker). Samainen laitos tuottaa myös lukuisia muita kölschejä. Matkalla maistamistani Petersin lisäksi Sionin, Gildenin ja Domin.

Petersin kölsch oli ensikosketus kölschiin sen kotosijoilla ja paljon huonomminkin olisi voinut valita. Raikas, tuoreutta huokuva, varsin erinomainen ja kepeä. Kuin hyvää pilsiä. Taustalla kuitenkin pieni hedelmäinen vivahde. Jos tällä linjalla jatketaan, Köln on voittajapitäjä, tuumin.

Petersistä siirryin Alte Markt -torin laidalla olevaan Papa Joe's Biersalon -nimiseen juottolaan tappamaan vielä toisen tunnin. Turistirysä. Sisustukseen kuului erikoinen paineilmalla toimiva nukkeorkesteri joka aina välillä alkoi soittelemaan Oi niitä aikoja tai humppaa.

Eksyin paikkaan sillä se mainosti isolla Gaffelia, joka on yksi suurimmista kölsch-panimoista ja näkyvästi esillä ympäri kaupungin. Tämä tuotos olikin lähempänä sitä kölschiä mitä olin oppinut vierastamaan. Kova ja metallinen, vähän epämiellyttävän puolelle taipuva olut. Iso tuoppi teki työtä.

Kölschin ääripäät tuli koettua heti kättelyssä.

Kölssistä kölssiin

Päästyäni viimein laukusta eroon, suuntasin suoraan läheiseen Sioniin. Terassilla nopea talon kölsch. Se oli hyvä. Sitä mainitsemaani kölssin metallista kovuutta vähän vaivana, mutta raikas ja tuore. Terassipöytääni tuli jakamaan saksalainen täti-ihminen, jolle minä jouduin selittämään miten tilaustoiminta tapahtuu. Ei liene paikallinen, ehdin miettiä ja sitten täti tilasi ilman listoja halve hahnin ja kölschin kuin olisi tilannut niitä neljäkymmentä vuotta. Eli paikallisetkaan eivät ole varmoja miten nämä tilaustoiminnot tapahtuvat!

Siirryin muutaman korttelin päähän Sünnerille, Brauhaus Sünner im Walfischiin. Sünneriähän saa tosiaan Lidlistä pullossa Suomessa ja se ei ole vakuuttanut minua millään lailla. Täpötäydestä ravintolasta ajettiin pelkän juoman perässä olevat haahuilijat seisontaterassille. Yksi stange kylmällä terdellä riitti, vaikka juoman puolesta olisi voinut jäädäkin. Paikan päällä Sünner oli nimittäin melko terhakasta. Hyvää. Paljon, paljon parempaa kuin pullosta Suomessa. Raikas, hedelmäinen. Mukava.

Zum Pfaffen olikin melkein heti naapurissa. Pfaffeniin liittyy oluthistoriallisesti melkein kliseinen tarina siitä, miten sukuriita rikkoi välit ja Päffgenin panimosta tuli kaksi panimoa: Päffgen ja tämä Pfaffen Brauerei Max Päffgen. Pfaffenin panimo on parikymmentä kilsaa kaakkoon Kölnistä, mutta vanhassa kaupungissa on Zum Pfaffen virallisena ravintolana. Se oli saapuessani muiden tavoin viimeisistä lounastajista turvoksissa, mutta sisään sentään mahtui.

Pfaffenin kölsch oli viimeisen päälle hyvää. Erinomainen. Kepeä, raikas. Mallasta on, mutta se pysyy aisoissa ja niin tekee hedelmäkin. Pientä rautaa löytyy, mutta nyt ei haittaa. Otin rauhallisesti kolme stangea.

Pois vanhasta kaupungista

Vanhan kaupungin ulkopuolella, mutta kävelymatkan päässä on Malzmühle. Mallasmylly olikin sitten ihan täynnä. Paikkaa ei umpitäydestä ravintolasta meinannut löytyä niin millään. Kolme eläkeikäistä herrasmiestä istuskeli oluineen korkean pöydän äärellä ja sallivat liittyä seuraan, kun lopulta rohkaistuin kysymään. Seuralliset ukot alkoivat tietysti iskeä juttua. Oletko Hollannista? Ei kun Suomesta. Pöydän päässä ollut ukkeli kaivoi välittömästi puhelimen taskustaan ja esitteli kohta valokuvaa salmaripullosta. "Do you know this?" Nauroin, että tietysti ja miestä nauratti myös. Muut olivat kujalla.  "Lakrids-schnapps!" tuli naurunsekainen selitys. Kaksi muuta ilmaisivat kuvotustaan. Mies oli käynyt Lapissa vasta edellisvuonna. Mutta mitäs minä Kölnissä tein? "Kölsch." "Prost!"

Hekään eivät olleet Kölnistä, tuli painokas tieto. Bavaria. Kertoilin käyneeni Baijerissa muutama vuosi sitten: Münchenissä, Regensburgissa ja Bambergissa. "Ah, Bamberg, rauchbier!" miehet elämöivät ja pyörittelivät päätään. Ei savuolutta kuulemma voi juoda. Lempeästi protestoin, että mielestäni se on varsin hyvää, jolloin miehet myöntyivät vähän. Joo, voihan sitä juoda enintään pari-kolme... päivää. "But no longer than that!" Asia selvä.

Ukot laittoivat tilaamani kölschin omaan piikkiinsä ja juttu jatkui heidän huonon englantinsa, minun vielä paljon huonomman saksan ja yhden miehen italiankielisten välikommenttien ("Molto bene!") sekamelskana. Kokeneita juomamiehiä. Juttelimme Itä-Baijerin vuosittaisesta zoigl-kuviosta* ("erittäin halpaa!"), luumuviinasta ja siitä onko Suomessa lainkaan panimoita ("Sata?! Ah, craft beer, se on... se on... no se on hyvin 'in' juuri nyt.") Tilasin jutun lomassa kierroksen takaisin päin ja lähdin sitten kun olisi vielä monta panimoa kierrettävänä. Poistumisen syy hyväksyttiin syvin nyökkäyksin.

Mutta se Malz-mühlen kölsch? No sehän oli kaupungin parasta. Muihin verrattuna paahtoleipäinen ja pehmeähkö, mutta silti hyvällä loppupuraisulla. Ei ihme, että on suosittu paikka.

Suuntasin seuraavaksi Roten Ochsen -nimiseen ravinteliin Reinin rannalle vähän etelään vanhasta kaupungista. Jostain olin karttaani lukenut, että tämä olisi hyvä paikka nauttia Reissdorfia. Olihan koko nimikin Brauhaus Reissdorf im Roten Ochsen. Reissdorf on suurin kölsch-merkki.

Kello oli heilahtanut sen verran eteenpäin, että lounasaika oli ohi. Tai ainakin olin ainoa asiakas. Tarjoilija kävi tuomassa kölschin ja hävisi sen jälkeen. Taustalla soi rasittavan huono muzak. Paikka haisi pahalle. Seinällä suuri häränpää, joka katselee ja jota katsellaan. Mitä pidempään katselee, sitä enemmän odottaa sen ammuvan. Ihan kuin olisi jossain Lynchin leffassa.

Olut oli huonoa. Puhdasta, mutta ylimaltaista, ylieleetöntä. Oikeastaan kuin joisi kehnoa peruslinjan lageria. Humaloinnin terävyys vähän pelasti. 

Ravintolassa ei ollut ketään, ulkonakaan ei liikkunut ketään. Muzak jatkui tauttomana värittömyytenä ja ihan kohta se härkä alkaisi ammumaan, mölisemään ja puskemaan ulos seinästä. Tilasin nopeasti laskun ja lähdin paikasta helevettiin ennen kuin siirryn johonkin punaverhottuun huoneeseen, jossa puhutaan takaperin.

Suunnistin metrolla Friesenplatzin asemalle ja pienen kahvittelun jälkeen läheiseen Päffgenin panimoravintolaan. Tämä on siis se Pfaffenin sukulaisen pulju. Taustaselvitellessäni Päffgeniä oli Malzmühlen ohella kehuttu ehkä eniten kölsch-paikoista. Se on hyvin perinteikäs ja lisäksi panimo on ihan siinä samassa tilassa, toisin kuin monilla vanhan kaupungin paikoilla.

Astuin sisään ja mietin tulinko takaovesta, sillä heti pääoven edessä oli lauma tarjoilijoita täyttämässä stangeja tynnyreistä hirveän hässäkän säestämänä. Ilmeisesti kuului kuvioon. Paikka oli täynnä ihmisiä, syvemmälle tiloihin johtavan käytävän varrellakin seisoskeli ihmisiä kölschit käsissään. Lähdin epätoivoisesti etsimään pöytää, toivoin nimittäin syöväni täällä.

Vapaa pöytä löytyikin. Sitten tarjoilija tuli näyttämään toiseen suuntaan osoittavaa lappua, jossa sanottiin pöydän olevan varattu. "Ehkä jossain on vapaa pöytä, en tiedä, minun pöytäni ovat varattuja koko illan" tarjoilija ilmoitti. Kiersin isohkon ravintolan. Ei mitään toivoa. No, ehkä kölschiä saisi käytävällä. Olihan siinä niitä seisoskelijoita. Norkoilin tovin parin seisoskelijan lähellä ja yritin huitoa tilausta. Ei toimi. Lopulta pysäytin tarjoilijan ja kysyin, että saisiko kölschiä. Tarjoilija ilmoitti, että ei siinä saa seisoa, mene tuonne. Menin osoitettuun paikkaan. Tilasin taas kölschiä, mutta sanottiin, että ei siinä saa seisoa, mene tuonne. Menin taas osoitettuun paikkaan. Sen jälkeen yhteenkään eleeseeni tai kysymykseeni ei reagoitu enää mitenkään. Aikani touhua katseltuani alkoi ns. kyrpimään koko pöytiintarjoilukulttuuri. Miten hankalaa on rakentaa ravintolaan baaritiski, minä vain kysyn? Pitäkööt tunkkinsa. Kai se Päffgen hyvää on, kun kehuvat, mutta suosittelen vahvasti pöytävarausta.

Kävelin elin otsassa tietä eteenpäin ja törmäsin Jameson Pub -nimiseen irkkupubiin. Menin sinne pelkästään siitä ilosta, että voisin tilata olueni baaritiskiltä niin kuin sivistynyt ihminen. Yhden Urquellin äärellä rauhoittuani siirryin takaisin vanhan kaupungin suuntaan.

Ja takaisin

Ulostuin metrosta takaisin Alter Markt -torille ja päätin suunnata Frühille, jonka ohi olin aamulla mennyt. Matkan varrella oli Gildenhaus. Gilden -kölschiä tarjoileva ravintola. Ehkä söisinkin siellä. Sisällä mieli muuttui. Paikka oli mukavan kulahtanut ja nuhjuinen, kuin olisi kävellyt vuosikymmenten takaiseen paikkaan. Sellainen mesta, jossa tuntui olevan tupakansavua vaikkei ollutkaan. Himmeät valot, vähän siivoton meininki. Hämmentävä paikka.

Sen lisäksi Gildenhausissa sisään hortoilevaa turistia katsottiin kuin rikollista. Sillä lailla kuin paikalliset katsovat paikallisissa, mutta tämä oli keskellä turistialuetta. Paikalla oli ehkä neljä henkeä, sivuhuoneessa oleva ruokasali oli pimeänä. Ruokailu ei siis onnistuisi, tai toisaalta kiinnostaisikaan. Valaistulla puolella sentään oli baaritiski. Tilasin Gildenin, join sen painostavassa tunnelmassa seisomapöydässä. Se maistui bulkkilagerilta. Jatkoin matkaa.

Früh am Dom on nimensä mukaisesti katedraalin varjossa. Isompi kuin ulkoapäin olettaisi, paikka on monimutkainen luolasto. Menin yhdestä ovesta sisään ja päädyin alakertaan, josta löysin vapaan pöydänkin. Frühin kölschiä ilmestyi lasinaluselle. Se oli helppoa, ehkä hedelmäisintä kaikista Kölnissä maistamistani. Varsin hyvää ja raikasta, mutta vähän ehkä väliinputoajaa muihin maistamiini verrattuna. Söin possua, joka toimi varsin hyvin oluen seurana. Kyllä niitä pari stangea lisää meni.

Alteja tuli maistettua kymmenen ja päivän piskuisia kölsch-annoksia lipiteltyäni olin sitä mieltä, että kyllä kölschejäkin pitää kymmenen saada kasaan. Se oli onneksi helppoa. Dom im Stapelhaus oli kivenheiton päässä torilta. Siellä testasin vielä Dom -kölschin. Se oli kovahko ja ehkä yksi selkeimmin katkeroiduista. Hyvää, muttei mieleenjäävää. Ilta alkoi olla jo pitkällä ja paikkaa siivoiltiin ruokailijoiden jäljistä.

Tien toisella puolella hymyili Sotamies Svejk. Tsekkiläisen hahmon mukaan nimetty Wirsthaus Schwejk ilmoitti kyltissä tarjoilevansa Malzmühleä. Svejk oli muutenkin hyvä merkki. Jokunen vuosi takaperin Aleksis Kiven Kadulla oli Sandels & Svejk -niminen olutravinteli, jossa rakastuin Orvaliin. Niinpä astuin sisään ja tilasin Malzmühleä ja mietin maailmaa, elämää ja olutta vielä tuokion ennen hotellille siirtymistä.

Früh am Dom katedraalista nähtynä

Seuraavana päivänä kiipesin katedraalin torniin ja kirosin Svejkiä, maailmaa, elämää ja olutta. Ja eritoten itseäni. Miten tyhmä voi ihminen olla, että lähtee krapulassa päälle satametriseen torniin? Hyvin, hyvin, hyvin tyhmä. hyvä lukija, jos tästä jotain painat mielesi perukoille, niin paina tämä: "kirkko ensin, kölssi sitten".

Jos altbierit kääntyivät osin pettymykseksi, niin suurta ahaa-elämystä en kölscheistäkään saanut. Paljon puhtaampia ne kylläkin olivat kuin naapurikaupungin tuotokset. On myönnettävä, että mielikuvani kölschistä on matkan jälkeen paljon positiivisempi. Metallisen kulmansa vuoksi kölschistä tuskin koskaan tulee lempityylejäni, mutta ainakin panimotuoreena maistellessa niistä löytyy upeaa juotavuutta ja raikasta tasapainoa.

Lopuksi tietenkin myös maistamistani kölscheistä armoton ranking-lista.
1. Malzmühle
2. Peters
3. Pfaffen
4. Sünner
5. Früh
6. Dom
7. Sion
8. Reissdorf
9. Gilden
10. Gaffel

*Itäisessä Baijerissa on Zoigl-nimistä, Kellerbieriä eli Zwickliä lähellä olevaa kamaa muutamassa Windischeschenbachin lähistöllä olevassa panimossa. Siihen liittyy erikoinen kotipubi-kuvio, joka pitänee joskus kokea.