Olutkirja: Michael Jackson - World Guide to Beer

Tämä jos joku on olutkirjallisuuden klassikko. Olutkärpänen puri viatonta toimittajanalkua joskus 1960-70-lukujen taitteessa ja sellainen ajaa kirjoittavan ihmisen tietenkin kirjoittamaan oluesta ja siihen liittyvästä, ennen pitkää kirjoiksi asti. Koostettuaan ensin kirjan pubeista, Jackson otti työn alle World Guide to Beerin, joka nimensä mukaisesti pyrkii kattamaan koko maailman oluet. Valmis teos ilmestyi 1977 ja tuskin mikään muu yksittäinen kirjallinen teos on jättänyt olutmaailmaan yhtä suurta jälkeä.

Itselläni lukeminen jäi näihin päiviin kahdesta syystä. Ensinnäkin teos on yli 40 vuotta vanha, perusteoksena se on auttamattomasti vanhentunut. Olutasioiden perusteisiin on monta tuoreempaa kirjaa ja verkkosivustoa. Kiinnostus kirjaan on puhtaasti historiallisesta näkökulmasta tässä vaiheessa.

Toisekseen luulin kirjaa erilaiseksi. Olutharrastuksen alkupuolella hyllyyn eksyneet Jacksonit Great Beer Guide ja Stora Boken om Öl ovat molemmat ns. olutluetteloita. Sitä myöten oletin pitkään, että muutkin Jacksonin olutkirjat ovat samanlaisia ja laajempi tarkastelu on jätetty artikkeleihin. Sellaisia luetteloja ei ihan älyttömiä määriä hyllyynsä kaipaa nykyään kun luettelointia hoitaa kattavammin internet. Great Beers of Belgiumin ja The English Pubin todistettua harhani harhaksi palasin taas ihmettelemään World Guide to Beeriä netistä ja tajusin, että tässähän on muutakin. Tilasin. Sain vuoden 1982 painoksen, mutta mitään revisiota tähän versioon ei kai ole tehty.

Kirja onkin melkoinen aikamatka 1970-luvun lageraavikolle, jossa megapanimoiden korppikotkat kiertelevät kyynärpäillään raahautuvia olutkulttuureja. Vain Saksan, Belgian, Tsekkien ja Britannian epätoivoinen huitominen pitää haaskalinnut kauempana.

Alussa on parin kymmenen sivun verran yleistä olutasiaa raaka-aineista ja sen sellaisesta. Mielenkiintoisinta nykypäivänä siinä on ehkä "classic beer-styles" luku, jossa näkyy miten alkutekijöissään Jacksonin alulle panema tyyliluokittelu vielä tässä vaiheessa on. Monia tuttuja oluttyylejä puuttuu listasta tyystiin. Eritoten belgien suhteen on kovin köykäistä.

Se yllättää, sillä Jacksonhan tunnetaan eritoten belgialaisen oluen suurena evankelistana. Muutenkin vaikuttaa kuin miehen kovin Belgia-herätys olisi kirjaa kirjoittaessa ollut vielä tulevaisuudessa. Toki Belgia laajahkon käsittelyn saa (tottakai), mutta ehdottomasti laajimmin käsitelty maa on Saksa. Painotuksesta kertonee jotain se, että Saksan sivumäärä on 50, Englannin 29 ja Belgian 28. Loput maat tulevat sitten kaukana perässä.

Maailma ja sen oluet käydäänkin läpi maittain, niin kuin luontevaa on. Isojen maiden ulkopuolella käsittely on välillä melkoisen ohutta ja on pahimmillaan oikeastaan vain paikallisten lagermerkkien listausta. Lukiessa näkyy selvästi milloin Jackson on oikeasti käynyt paikan päällä ja milloin turvautunut paikallisiin lähteisiin ja panimoiden brosyyreihin. Jälkimmäiseen sarjaan kuuluu mm. Suomi, jonka kourallisesta keskiolutpanimoita ei juuri mielenkiintoista kerrottavaa ole. Sahti toki mainitaan jo tällöin.

Hupaisinta luettavaa nykyaikana on ehdottomasti Yhdysvaltojen osa. Keskittynyttä ja tylsää Amerikan 70-luvun lopun olutmaailmaa kuvataan mm. mainitsemalla, että yksittäisessä saksalaisessa biergartenissa saa enemmän makuelämyksiä kuin USA:n kattavalla panimokierroksella. Nykyinen tuhansien pienpanimojen jenkkilä olisi kuulostanut 70-luvulla aivan huuhaa-utopialta. Uraa uurtava San Fransiscon Anchor oli toki olemassa jo tuolloin ja Jackson nostaakin sen ansiosta esille.

Muuten silmään pistää vaalean peruslagerin ylivalta ja kaiken muun alamäki. Vaikka toki vaalea peruslager on edelleen ylivoimaisesti suosituin oluttyyli, on nykyään sentään muut maut nousussa ja valikoima kasvussa. Eritoten porter oli kirjan kirjoittamisen aikaan täysin alamaissa. "Eivät englantilaiset, eivätkä irlantilaiset enää valmista porteria" Jackson valittaa ja sanoo niiden tekevän sen sijaan stoutia ja silläkin tarkoittaa käytännössä Guinnessia. Guinness onkin kirjan outo musta lintu (tukaani varmaan) kirjassa. Ympäri maailman se pompsahtaa esiin, yleensä ainoana saatavilla olevana ei-lagerina.

Yhtenä kuriositeettina kirjasta huomaa myös miten maun kuvailun kieli ei ole samanlaista kuin nykyään. Esim. oluet, joita nykyään sanoittaisiin ehdottomasti "happamiksi" (sour) kuten vaikka gueuze, ovat Jacksonin kielenkäytössä "viinimäisiä" (vinous). Myös numeropuoli odotteli ilmeisesti vakiintumistaan, sillä kirjassa kerrotaan oluen vahvuus iloisesti ristiin milloin tilavuusprosenteilla, milloin painoprosenteilla ja milloin kantavierrepitoisuudella (joka ilmoitetaan tietty myös eri yksiköin). Se oli oikeastaan melko ärsyttävää laiskuutta, kun melko pienellä vaivalla olisi voinut yhdenmukaistaa linjan.

Tilanne 1977: IPA mainitaan olutkirjassa selvästi harvemmin kuin Heineken
ja vain kahdesti useammin kuin Heinola tai "Iisalmo".

Suurikokoinen sohvapöytäkirja on täynnä hienoja kuvia ja ajankuvana ehdottomasti lukemisen arvoinen. Aikanaan tämä on tottakai ollut ihan mahtava urotyö, sen verran kattavasti on olutasiaa kerätty ja useimmiten luultavasti ensimmäistä kertaa samojen kansien väliin.

Ei ehkä kovinkaan relevantti kirja kuitenkaan, jos oluesta haluaa oppia tänä päivänä. Siihen on paljon uudempiakin. Saksa tosin on sen verran jääräpäisen perinteinen toimija, että sen osuus kirjasta on oikeastaan edelleen monilta osin melko pätevää. Belgiakin osin. Moni muu maa on sen sijaan muuttunut olutmaana niin totaalisesti viimeisen 40 vuoden aikana, ettei niitä kirjasta enää tunnista.

Osin muutos on Jacksonin itsensäkin ja juuri tämän kirjan ansiota. Liekö tiesi -77 mitä lietsoo kirjallaan.