Lontoo 2019, osa 1 - Pubeja

Keväällä alkoi brexit-sirkusta seuratessa käydä selväksi, että saarivaltiolta on kadonnut viimeinenkin holtti. Siellä olisi hyvä käydä, ennen kuin maassa sortuu koko yhteiskuntajärjestys. Sitä paitsi sekoilu näytti ajavan punnan kurssia iloisesti alaspäin. Lasku tosin hyytyi sittemmin. Lisäksi avovaimon kanssa oli haussa jokin kaupunkikohde pitkäksi viikonlopuksi muutenkin. Lontooseen siis.

Tekosyytä en tietysti muutenkaan isommin olisi tarvinnut. Iso-Britannia on ollut minulle ulkomaista rakkain aina siitä lähtien kun ensimmäisen kerran lapsena se Thames-yhtiön intro telkkariin paukahti. Siitä seurasi aina jotain hyvää.

Ja kun oluthörhönä britteihin menee, se tietää real alea ja pubeja. Perjantai oli varattu molemmilla omiin hommiin. Itselläni se tarkoitti siis tietysti pubikierrosta. Edellisiltanakin ehdittiin tsekata kävelyetäisyydeltä muutama. Niistä tässä, kierroksesta seuraavalla kerralla.

Paikalle siis torstaina, puuduttava tube-kyyti Kensingtoniin ja kamat hotelliin. Myöhäinen lounas nautittiin läheisessä Dishoom-nimisessä intialaisessa. Jonkinlainen muutaman ravintolan ketju kyseessä ja stereotyyppistä aamukolmen curry-paikkaa selvästi fiinimpi, mutta siitä huolimatta oikein hyvä. Mestassa oli yllättäen jotenkin imperialistiajan intialainen teema, joten luonnollisesti otin ruuan kanssa talon oman Mondo-panimon tekemän IPA:n. Britti-IPAhan sopisi miljööseen kuin nakki housuun. Paitsi, että se oli moderni samea IPA sitten tietenkin. Varsin hyvä sellainen kuitenkin.

Parit hotellin kulmilta

Haluttiin kauemmaksi Kensington High Streetin kaaoksesta, joten kohti sivukatuja ja karttaani tehty merkkiä nimeltä Builder's Arms.  Ei mikään erityinen klassikkopaikka, mutta varsin mukava, suht modernilla fiiliksellä toimiva nurkkapubi. Lähinnä rentouduimme. Hanoissa oli Doom Baria ja Timothy Taylor's Landlordia. Otin jälkimmäistä, cask alen maistelu on toki hyvä aloittaa takavuosien GBBF voittajalla.

Ilman ihmeellisempää päämäärää lähdimme Kensington Gardensiin ja Hyde Parkiin vaeltelemaan löytäen tiemme maailman kitscheimmälle muistomerkille Albert's Memorialille. Merkittävä eritoten totaalisessa mauttomuudessaan. Pieni ihme, ettei sen katolla lue TRUMP. Aivoja piti sen jälkeen tuulettaa Hyde Parkin läpi ja päädyimme lopulta Kulta-Albertin vaimon mukaan nimettyyn pubiin sen pohjoispuolella Paddingtonissa.

The Victoria onkin sitten jo jossain määrin klassikko. Nimensä mukaisesti hyvin viktoriaaninen sisustus, itse asiassa suojeltu historiallinen viktoriaaninen sisustus jos tarkempia ollaan ja vasta reissun jälkeen opin, että kyseessä on itse asiassa vanhin säilynyt pubin sisustus koko maassa. Vähintään 1860-luvulta, ellei kauempaa. Otin mestasta tapojeni mukaan tietenkin tosi huonosti kuvia. Oikein klassista viktoriaanista hienompaa pubimeininkiä siis kuitenkin. Kukkatapettia, kirjavaa kokolattiamattoa, punaisia varjostimia, nahkaistuimia, messinkiä ja tietenkin kultakoristetta. Pubi on Fuller'sin, kahdesti valittu jopa Fuller'sin vuoden pubiksi, joten luonnollisesti reissun ensimmäinen ESB caskista lasiin. En silloin vielä tiennyt, mutta se oli yllättäen myös reissun viimeinen ESB. Tuppasin suosimaan miedompia.

Alueelle jo kävellessä tuli sellainen olo, että rahat loppuu kesken. Seutu on sen näköistä, että vuosipalkallani eläisi kuukauden huonosti. The Victoriassa myös popula oli saman oloista ja oli hankala tuntea oloaan kotoisaksi. Suuntasimme metrolle ja ajoimme pari pysäkkiä Notting Hill Gatelle, josta jalan takaisin kohti Kensingtonia.

Matkalla oli sitäpaitsi näppärästi toinen klassikko The Churchill Arms, jossa olin halunnut käydä jo pitkään. Valtavaan kukkaloistoon hukutettua taloa on hankala olla huomaamatta pimeässäkin. Palttiarallaa 270 vuotta vanha pubi on sodan jälkeen ottanut teemakseen ja nimekseen Churchillin. Mesta onkin kylvetty ihan täyteen kaikenlaista enemmän tai vähemmän ex-pääministeriin liittyvää sälää. "Vähemmän"-osastolla mm. yli sata kattoon ripustettua yöastiaa. Kyllä, laskin. Niiden alla oli siinä määrin mukava istuksia, että otimme toisetkin.

Fuller'sin pubi tämäkin. Lasiin London Pridea ja toisena tuoppina Gale's Seafarer'sia. Alkoi muistua taas mieleen, miten loistava ratkaisu hyvässä cask-paikassa on nauttia hyvinkin mietoja oluita. Niitä voi juoda paljon ja ne ovat lisäksi hyviä. Sitä se session tarkoittaa, eikä vetistä IPAa. Tarkoitus oli syödäkin, mutta ruuhka oli melkoinen ja lisäksi paikan erikoisuutena ravintolapuoli tarjoilee thai-ruokaa. Tuoksusta päätellen oikein hyvääkin thai-ruokaa, mutta nyt ei tehnyt mieli sellaista.

Olin merkinnyt karttaani läheltä The Elephant and Castle -nimisen Nicholson-pubiketjun paikan, joten sinne. Olin merkinnyt sen ensisijassa siksi, että se oli perinteinen pubi lähellä hotellia. Pubin nimi on kuuluisampi Thamesin eteläpuolella, jossa saman niminen postivaunumajatalo eli coaching inn antoi joskus nimen kokonaiselle alueelle ja siten myös metroasemalle. Tällä ei siis mitään tekemistä sen kanssa. Paikka itsessään oli muutenkin aikamoinen pettymys. Ruoka ei ollut kovin hyvää, palvelu huonoa ja Nicholsonin oma cask -olut mitätöntä. Nicholsonin pubeista on jäänyt jotenkin nihkeä kuva muutaman käynnin perusteella muutenkin. Tämä ei tilannetta parantanut.

Vielä matkan varrella pysähdyttiin yhdelle Prince of Walesiin. Greene King -ketjun pubi, juuri siis kiinalaisille sijoittajille myyty. Katsoin cask-hanoja ja yritin olla huutamatta ääneen. Kaksi siideriä ja kaksi olutta. Kaikissa marjoja, hedelmiä ja mausteita. Hanalätkistä päätellen ei lisäksi mitenkään "jännän kokeellisesti" vaan juuri siksi, että nyt on lapsille limua. Ei helev... Pitäkää caskinne. Otin keg-hanasta Punk IPAn.

Miksi? Miksi!?

Katselimme melko tyhjää pubia muutenkin melko ihmeissämme. Lopulta tilanteen leipoi sanoiksi avovaimo: "Tää on just semmonen, mikä olis ollut minun mielestä ihan tosi siisti 19-vuotiaana. Siis vuonna 2000. Ei, jos olisin 19 nyt." Paikka kieltämättä vaikutti siltä, että siellä on kuvattu Frendejä. Jotenkin hyvin ysäri. Istumamme baarinosan kattoon oli liimattu kasvin lehtiä roikkumaan veltosti, hyvin harvakseltaan, satunnaisesti. Niiden funktio jäi arvoitukseksi. Sinällään baarissa oli herttainen "meidän jengin pubi" meininki henkilökunnallakin, mutta keski-ikäisyyden ja nostalgian seos ei tällä kertaa toiminut.

Historian havinaa

Seuraavana päivänä avovaimo suuntasi omiin kohteisiinsa ja minä omiini heti aamusta. Oli minulla parin pubin karkea suunnitelmakin, mutta ensi tilassa päädyin jostain ihmeen syystä Sohoon. Siellä ei ollut mikään baari vielä auki, olihan aamupäivä. Näin sentään sattumalta maineikkaan Coach & Horsesin läheltä. Siellä muuten saa oikein luvan kanssa asioida alasti, jos sellainen tarve tulee. Törmäsin myös johonkin Brewdogin pubiin, sekään ei ollut auki. Läheinen fantasiakauppa Orc's Nestkin oli monta kertaluokkaa huonompi kuin Fantasiapelit Helsingissä. Soho päivänvalon aikaan, mikä pettymys.

Halusin käydä turistelemassa Covent Gardenin katetulla markkinapaikalla ja sinne päästyäni bongasin pubin, jonka nimen olin tunnistavinani. Tämä on muuten yksi pubien harvoista huonoista seikoista: Niiden nimiä on vuosisatojen ajan kopioitu, matkittu ja varastettu. Niinpä esimerkiksi The Red Lion nimisiä pubeja on Englannissa satoja ja nekin pubit joilla on suht oma nimi, kuulostavat jotenkin tutulta. Niin kuulosti Nag's Headkin aivan Covent Gardenin markkinoiden kulmalla. Myöhemmin totesin, ettei sitä minulla missään muistissa ollut.

No, koska kyseessä oli pubi ja Lontoo niin historiallinen toki tämäkin oli. Saman niminen pubi on ollut samalla paikalla rapiat 350 vuotta, mutta nykyinen pulju on ollut paikalla vasta vuodesta 1900. Suojeltu rakennus tietenkin. Sellainen omituisuus pubissa on, että pubin on lähemmäs sata vuotta omistanut pienehkö McMullen'sin panimo. On panimolla toki 130 muutakin pubia, mutta pubco-sarjassa melko pieni toimija silti.

Paikalla tietysti panimon oluita. Otin "Original AK" mild alea. Ensinnäkin koska mildia ei yleensä saa mistään, etenkään Suomesta. Toiseksi koska ajattelin kiertää koko päivän pubeja ja juoda pinteja, 3,7% kuulosti hyvältä.

Pubi oli hyvin klassinen viktoriaanishenkinen messingin ja kokolattiamattojen yhdistelmä. Aika paljon avarampi ja valoisampi kuin monet muut, mutta pääosin hyvin tutuilla ja turvallisilla linjoilla liikkuva. Olut sen sijaan oli pahasti raakaa ja viheromenaista. Lähdin muualle.

Yksi pääkohteistani oli alle kilometrin päässä Covent Gardenista, joten vaelsin perille jalan. Royal Courts of Justicen ylipramean lakirakennuksen takana pienellä Carey Streetilla istuva Seven Stars on pikkuinen, ulkoisesti suhteellisen huomaamattoman peruspubin näköinen paikka. Huomiota siihen kiinnittää kun tajuaa, että se on Ylänne & Nyberg kaksikon Lontoon Pubit -kirjan kannessa ja siitä on Pete Brownin The Pub -kirjassa kokonaisen aukeaman kuvaus.

Lähemmäs 400-vuotinen pubi tässäkin kyseessä, sattumalta Lontoon palosta 1666 pelastunut, mutta erityisesti se tunnutaan mainitsevan siksi, että se on niin mukava ja koska sillä on nykyään särmikäs emäntä Roxy ja paikalla on lakimiehen kauluksessa kulkeva kissa Tom.

Menin paikkaan sisään ja sehän olikin aika pieni. Baaritiskin vievä huone ja kaksi pienempää sen kummallakin sivulla. Roxy ei ollut paikalla, vaan joku nuori miehenrenttu. Tilasin Harvey's Sussex Bestiä, yhtä parhaista maistamistani bittereistä, jota en ole koskaan nähnyt Suomessa. Siirryin toiseen sivutilaan. Laskeutui sellainen lempeä olo ja ymmärsin paikan saamat kehut kertalaakista. Samanlainen tunnelma kuin tuli Bruggen 't Brugs Beertjessä. Tämä on hyvä paikka. Tämä on lämmin ja miellyttävä kuin koti tai mökki. Tämä ei yritä olla hieno, tai moderni, tai seksikäs, tai edes historiallinen. Täällä ei ole cool hanalista. Täällä on hyvä hanalista. Tämä on vain läpeensä, munaskuita myöten mukava.

Pubin fiilis ja jostain syystä eritoten pöytiä kattava kuminen vihreä pöytäliina toi mieleen vahvasti 70-luvun britti-tv:n. Monty Pythonin ja On the busesin. Pieni aikamatka perjantaina alkuiltapäivästä. Olut näytti hyvältä, maistui hyvältä ja hetki oli täydellinen rauhallinen mahdollisuus vajota ajatuksiinsa. Mahtava pubi.

Hieman piti silti pettyä, kun paljon mainostettua juristikissaa ei näkynyt missään. Tuoppi lähestyi loppuaan ja mietin jos jäisi noin neljälle lisää, mutta pidin kurin ja lähdin seuraavaan. Pois lähtiessä tajusin todella kapeat portaat yläkertaan, jonka olemassaolo oli mennyt täysin ohi. Ehkä kissa olisi ollut siellä. Noh, liian myöhäistä nyt. Tarkistan seuraavalla kerralla.

Jälkijunassa kertasin Ylänteen ja Nybergin kommentit pubista vuodelta 2005. Harvey'sin oluet, vahakankaiset pöytäliinat, jotka tuovat mieleen 70-luvun... Olisin voinut kirjoittaa tismalleen saman kuvauksen 2019. Mikään ei ole muuttunut 14 vuoteen ja se on hyvä se. Selviää myös, että yläkerrassa on vessa eikä lisää baaria. Missä lie kissa?

Lontoon palolta pelastunut yli 400-vuotias talo ei nyt mukavuudestaan huolimatta piisaa. Siirryin muutaman korttelin pohjoisempaan. Osoite on Ely Place, mutta talon toiselta puolelta Hatton Gardenilta pääsee Ye Olde Mitreen, joka väittää olevansa melkein 500-vuotias, vain muutaman vuoden vanhempi kuin Helsinki. Vuodelta 1546 toisin sanoen. Tosin rakennus ilmeisesti on vain pari vuotta Yhdysvaltoja vanhempi eli 1773 rakennettu, niinpä se häviää Seven Starsille siinä.

Vaikka paikalla, etenkin ulkotiloissa, alkoi olla aikaisin paennutta toimistotyöläistä, ns. päätuvan näköinen tila oli puolityhjä vaikka nykybaariksi onkin pienehkö. Nälkäkin vähän näyttäytyi. Pubi mainosti sandwichejä vaivaiseen parin punnan hintaan. Hävyttömän halpaa. Tilasin heti. Tuoppi London Pridea kylkeen. Sen verran muitakin tilaajia, että leipiä sai odottaa hyvän tovin. Niinpä fiilistelin tilaa. Vaikka pubi on 500-vuotias, sen sisuskalut tuskin ovat nähneet edes toista maailmansotaa. Mukavan muinainen fiilis niissä silti on. Kaikki pinnat tuntuivat siltä, että niihin on nojattu tai niillä istuttu pieni ikuisuus. Erittäin kodikas tunnelma mataline kattoineen ja tummine puupanelointeineen.

2,10£

Paikalle pelmahti iso kälättävä turistilauma, joka täytti koko tilan viimeistä neliösenttiä myöten. Pikkuhiljaa lauma sai tilauksensa tehtyä ja minullekin ilmaantui hintaansa nähden varsin kelvollinen sandwich-lautanen. Soin hyvin mielin ja vaihdoin pikaisesti baaria.

Chancery Lanen metroasemalta yhdellä vaihdolla London Bridgelle toiselle puolen Thamesia. Aseman vieressä on tuoreehko maan korkein pilvenpiirtäjä The Shard. Isohan tuo fallossymboliksi, mutta ei jaksanut kiinnostaa. Suuntasin mielummin Borough High Streetia etelään kohti jälleen yhtä historiallista pubia.

Olen aika varma, että Brown väitti sisäänkäyntiä kadulta
"huomaamattomaksi"

The George on ainoa pubi mistä olen lukenut kokonaisen kirjan. Pete Brownin mainio opus "Shakespeare's Local" historiallisesta postivaunumajatalosta kertoi enemmän kuin olisi ikinä osannut yhdestä pubista arvata, joten pakkohan tämä on tsekata. Komean portin läpi sisäpihalle, jossa odotti pettymys. Kirjassa varmaaan oltiin kerrottu oikein, mutta kuvista mielikuvituksekkaasti tulkiten odotin majatalon täyttävän pihan kaikki muut sivut sisäänkäyntiä lukuunottamatta U-kirjaimen muodossa. The George onkin vain yksi U:n laita. Iso kokoinen talo silti pubiksi.

Työnsin sisään ensimmäisestä "Parliament Bar" -ovesta. Tilassa oli pari tyyppiä, paljon pöytiä, mutta ei baaritiskiä. Ai niin, Brownhan varoitti, että ensikertalaiset aina menevät väärästä ovesta sisään. Ulos ja seuraavasta uusi koetus. Sieltä löytyi tiski. Otin baarin oman George Ale oluen, omistavan Greene Kingin tuotos. Unohdin sanoa please, hävetti. Baarihuone jatkui parin oven ja huoneen kautta ruokailutilamaisemmaksi ja jotain porukkaa siellä olikin syömässä. Tummempisävyinen Parliament Bar tuntui kivemmalta, joten livahdin sinne tuoppeineni.

Parliament Bar oli tyhjennyt. Ero Ye Olde Mitren tungokseen oli hämmentävä. Koko iso tila itselleni. Ei edes henkilökuntaa kun ei ollut baariakaan. Nyt voi fiilistellä huolella. Istuin perimmäiseen nurkkaan mistä näki koko baarin ja hörin olutta. George Alen cask oli tikissä, herkullista. Vanhanaikainen meininkihän täälläkin oli. Tuli sellainen merirosvobaarifiilis. Kermanvalkoiset katot ja seinät melkein mustaksi kääntyvää ruskeaa puuta. Katossa oli vesivahingon läikkiä, mutta mikä englantilainen talo se nyt on jos ei pientä vesivahinkoa tai homekasvustoa löydy? Kyllä tämä kieltämättä historiaa huokui siihen malliin, ettei paljon tarvinnut mielikuvitusta houkutella. Tuumailen Brownin tarinoita pubista ja ärhäköitä highwaymaneja dokailemassa saaliitaan.

Yhtäkkiä sisään marssi henkilökunnan tyyppi, suuntasi kulmaani ja mitään sanomatta luikautti auki vierestäni kellariluukun, jota en ollut edes tajunnut ja laskeutui sisään mitä lie caskia vaihtamaan. Heti alkoi kiinnostamaan se kielletty henkilökunnan kellari enemmän kuin hieno historiallinen baari. Kuikuilin sisään. Pääsispä käymään. Noh, ehkä oli aika lähteä kräftimmäksi.

Sillä vaikka The George on upea talo ja hieno pubi, jossa viettäisi mielellään koko päivän, lähistöltä alkaa Bermondsey Beer Mile. Siitä seuraavalla kerralla.