Jätin siis The Georgen ja historialliset pubit taakseni Soutwarkissa ja suuntasin kohti modernimpaa villitystä. Takaisin The Shardille ja ohi. Reilun kilometrin kävelyllä Druid Streetille pääsee alkuun maineikasta pätkää Lontoon olutskeneä, jossa junaradan alla olevissa tiloissa on craft-panimoa vaikka muille jakaa. Matkalla mennään ohi Vinegar Yardin, joka on suorastaan parodisen hipsterihtävä tässä vaiheessa aikaa ja todellisuutta. Street foodia ja ylihintaisia vinyylilevyjä konteista.
Ensimmäisenä Druid Streetillä on Southwark Brewing, mutta se ei vaikuttanut olevan auki. Ei myöskään London Brewing Company matkan päässä. Hawkes Cidery sen sijaan oli auki. Mitren leivät olivat jo sulaneet, joten nappasin siiderihtimön baarista siideriä ja pizzaa. Ihan ok siideriä, erinomaista 'nduja-pizzaa. Ei muuten mitenkään säväyttänyt, mutten olekaan niin siiderin perään.
Maha täynnä päätin, että maililla on sen verran mestoja, ettei niihin jäädä liian pitkäksi aikaa notkumaan, saati isoja juomaan. Eli maistiaisia ja mielellään mietoja, koska pitäisi vielä pystyä kävelemään poiskin. Muutama kymmenen metriä eteenpäin ja radan ali toiselle puolelle ja löytyi Hiver Beersin taproom. Hunajaoluisiin erikoistunut panimo. Otin maistiaisannoksen Honey IPAa. Tuoreen rouheata se oli ja kovin hunajaista. Jotenkin bittermäinenkin fiilis ja hunajalla maistamiseen keskittyminen vaikutti toisaalta omalta jutulta, toisaalta gimmickiltä. Ei näitä hirveän paljon joisi.
Takaisin toiselle puolelle. Anspach & Hobday -panimo oli kiinni, mutta vastapäätä oleva The Marquis of Wellington -pubi auki. Sinne siis ja lasiin juurikin Anspach & Hobdayn Pale Ale. 4,1% kepeä pale ale oli tietysti tuoretta kuin mikä, modernin tyylistä kamaa. Varsin hyvä, mukavan hedelmäinen meininki. Kegistä tosin. Pubi itsessään on jotenkin modernia fiilistä henkivä, mutta silti perinteinen brittipubi. Toimivasti saatu kasaan kombo. Olutvalikoima oli vakuuttava.
Jatkoin matkaa Druid Streetin loppuun ja taas radan ali toiselle puolelle, jossa on varsinainen ydinpesäke: Panimojen taproomeja ja baareja vaikka kuinka monta vierekkäin. Ensimmäisenä Moor, jonka oluita on tuotu Suomeenkin ties kuinka kauan. Lähinnä ne ovat tosin erottuneet aika kalliilla hinnoilla. Moorilla oli kahden ihmisen jono edessäni, mutta ne kaksi valikoivat oluttaan maistamalla oluita läpi. Baarimikko vilkaisi minuun anteeksipyytävästi. Olin hyvällä tuulella, mutta pikkuhiljaa alkoi ärsyttämään. Ehdin miettiä, että missähän näitäkin helvetin testaajia sikiää, kun toinen sanoi toiselle puhtaalla suomella "Näiden oluitahan saa muuten Suomestakin". En antanut itseäni ilmi maamiehille vaan vuorollani tilasin Moorin Raw -nimisen best bitterin. Se on aivan helvetin hyvää.
Ohitin Poppelsin (tai ainakin yhteistyökumppanin) "London Calling Sweden" -baarin, koska en tullut Englantiin juomaan keskinkertaista ruotsalaista olutta. Ihan vain sivuhuomiona, muuten, miksei suomalaisilla ole kellään tällaista? Poppels ei ole kuitenkaan mikään kovin iso pulju, joka rahoihinsa hukkuen tällaisia olisi huvikseen perustellut.
Ylistetyn Manchesterilaisen Cloudwaterin taproom sitten. Paikka on hyvä esimerkki siitä, että mikäli teet tarpeeksi hyvää olutta, voit sisustaa baarisi ihan hirvittäväksi ja silti kauppa käy. Onko selkänojat kielletty? Entä mukava istuin? Entä tunnelma? Yksi hirveimmistä kapakoista missä olen käynyt. Viiden pennin puutavaraa, korkeita pöytiä ja vielä korkeampia tuoleja, voi saatana. Onneksi panimon oluet ovat edes hyviä. Otin mietoa Small Palea pienen. Se oli tuoretta ja erinomaista. Ei moitteen sanaa. Mutta ei täällä kyllä halunnut istua. Naapuriin.
Naapurin Brew By Numbers oli hiljainen, mutta siellä oli edes järjellisempi sisustus, tuvanpöytämäisine pöytineen. Otin pienen Table Beerin (mieto, tuore ja erinomainen) ja pohdin hetken sen ja naapurin innoittamana miksi tuvan pöytä on parempi kuin sellainen korkea, jonka ääressä istutaan korkealla.
Katsokaas kun tuvan pöydän tai normaalin pöydän ääressä voi röhnöttää tuopin yllä synkästi, niin kuin elämään sopii. Lähes pöydän korkuisilla baarijakkaroilla sen sijaan leijutaan niin korkealla pöydän yläpuolella, että on pakko istua selkä suorana ja ryhdikkäänä ikään kuin maailma ei olisi ahdistavaa valhetta, selkä kipeä ja olut tie molemmista pois. Kyllä baarissa saa kivaa olla, mutta iloisen positiivista? Ei helvetti. Positiivisuus tulee ihmisestä neljän tuopin jälkeen luonnostaan, ei sitä tarvitse teeskennellä selkä suorana niin kuin jokin hyvinvoiva roolimalli etäisesti hymynkaltaista ilmettä lärvistään ulos pakottaen.
Sitä neljättä ennen ja kymmenennen jälkeen oluen ylle täytyy voida kumartua niin, että samassa asennossa pystyy sekä piilottamaan juomansa, että häpeänsä ja myös katsomaan kohti tuopin pohjaa, jossa epävarma ja vääjäämättömästi kuolemaa kohti etenevä tulevaisuus näkyy kaikessa rehellisyydessään. Se on lämmin ja mukava tunnelma se, enkä edes laske leikkiä. "Onpa kliseisen suomalaista hävetä oluen juomista" siellä riekkuu nyt joku positiivisuusvammainen. Ei siinä oluen juomista hävetä, pösilö. Itseään siinä hävetään, niin kuin normaalin tasapainoisen ihmisen kuuluu. Ei onnistu se kun pitää tasapainoilla kilometrin korkeudessa ja ihmetellä mihin laittaisi kätensä.
Viimeiseksi vielä parin ratakaaren päähän Bianca Road Brew Co:lle. Uusi tuttavuus itselleni. Otin 2,9% Costa Mesa "citrus table beer" oluen. Ihan jees, jos vähän valju. Muutenkin vaikutti ihan samalta mitä aiemmissakin. Hankalapa täällä on erottua jos ei uskalla tehdä jotain omaa. Huomasin arvostavani Hiver Beersiä vähän enemmän nyt. Biancan baarikin tuntui aika samalta kuin kaikki aiemmat beer milen putkat, tila kun oli käytännössä tismalleen samanlainen radanalusvarasto. Fiilis olisi varmaan erilainen jos olisin lähtenyt toisesta suunnasta liikkeelle.
Hortoilin vielä eteenpäin Kernelin ohi, jonka tiesin olevan kiinni, mutta halusin edes nähdä kun tänne tultiin. Kernel olisi näistä panimoista kuitenkin kaikkia kilometrejä edellä. Oven nähneenä suuntasin syömään ihan toiselle puolelle kaupunkia pitkällisen metrorumban kautta.
Olimme sopineet tärskyt illaksi White Horse -pubiin. Nimi on taas yksi näitä, joita on miljoona maailmassa, Lontoossakin useita. Tämä White Horse on Parson's Greenissä ja tunnettu mainiosta ruuastaan. Tai näin oli kertonut minulle jo mainittu Pete Brownin The Pub. Pubin terassi oli aivan tukkoon ammuttu perjantai-illan riekkujaa ja vähän jännitettiin, että näinkö sisään mahtuu kun mitään varaustakaan ei ollut.
Mahtui. Pubista itsestään ei jäänyt sen suurempaa mielikuvaa kuin, että se oli täynnä ja kiireinen ja periaatteessa ihan kivan oloinen. Ruoka sen sijaan oli tosiaan erinomaista. Avovaimon klassinen fish & chips ehti jo herättää annoskateutta, kunnes oma bangers & mash saapui ja kateus vaihtui mielihyvään. Kuten tuosta jo voi päätellä, erittäin perinteisiä pubi-annoksia, mutta myös todella hyvin toteutettuna. Juomaksi otin jonkun "golden alen", jonka merkki ei koskaan selvinnyt. Ihan hyvää se oli ja toimi makkaroille. Sen enempää en kierrokseni jälkeen tarvinnutkaan. Ruoka saatteli unille.
Seuraavana päivänä keskityttiin turistoimaan. Towerin lähellä yhdessä ihan mukavassa The Minories -nimisessä pubissa pistäydyttiin, mutta se oli juuri sitä eli ihan ok. Illemmalla oli suunta syömään vähän paremmin paikkaan nimeltä Harwood Arms.
Harwood Arms on Fulhamissa sijaitseva pubi, jolla on Michelin-tähti. Olen aina ensinnäkin halunnut käydä pubissa, jolla on Michelin-tähti (niitä on pari) ja toisekseen epäillyt, ettei niistä oikeasti pubeiksi ole. Siksi olinkin yllättynyt kun aika seesteisen lähiön keskeltä löytyi melkein oikeasti fiilikseltään nurkkapubin oloinen paikka, jonka tiskillä istui ukkoja tuopilla. Toki siihen se jäi, sillä muu osa paikasta oli ravintolalle varattua. Ruoka oli oikein hyvää, ihan syystä tähti on tullut. Joskin aina ulkomailla tuntuu, että Suomen harvoihin tähtipaikkoihin saisi järjestään tällätä toisen lisää. Ikävä kyllä juomalista kovin viinipainotteinen, mikä on erityisesti pubissa aika helvetin sääli. Sai toki oluttakin ja vieläpä klassisesta dimpled-tuopista cask-olutta parin kilometrin päästä Sambrooksilta, joten mitäpä tuosta valittamaan.
Suuntasimme siitä vielä ytimeen Charing Crossin tienoille, kun ei muuta keksitty. Halusin näytttää avovaimolla irlantilaisen Porterhousen Lontoon pisteen, johon viime reissulla tykästyin. Silloin se oli hitusen hillitymmässä tilassa. Nyt mestassa oli ihan tolkuton party päällä ja tunsimme itsemme nopeasti lähinnä vanhoiksi, oli Oyster Stout hanasta miten hyvää tahansa.
Pakenimme pari korttelia alaspäin. Kartallani oli siellä kohti The Harp. Pienehkö Fuller'sin pubi, jota oli kovasti kehuttu. Ikivanha, tunnelmallinen talo. Mukavan oloisessa alakerrassa oli kyllä lauantaimaisesti populaa, mutta väljempää kuin Porterhousessa. (cask-)Hanarivistössä paitsi omistavan panimon kamaa, myös hyvin mielenkiintoista craftimpaa settiä useita hanoja. Lienee parhain cask-valikoima mitä tuli vastaan.
Kaiken lisäksi yläkerrassa mahtui rentoutumaan. Todella mukava pieni, jotenkin vanhanaikaisen teetupamainen lisähuone, jossa istuskeli nuoria humalaisia humanistiopiskelijoita jorisemassa viisaita. Pöytäkin vapautui ja istuimme alas. Avoimesta ikkunasta tuulahteli syyskuista ilmaa, vuosisataisessa huoneessa tuntui kuin hengittäisi samaa ilmaa Blaken ja Dickensin kanssa, vaikka siinä olikin pakokaasua. Joimme olutta ja puhuimme mukavia. Otimme toiset ja ehkä vielä kolmannetkin. En ole ihan varma neljänsistä, mutta en kielläkään. "Tämä on ehkä minun uusi lempipubini Lontoossa" tuumasin ennen taksia takaisin hotellille.
Miksi paras on aina se viimeinen?
 |
| Ah, lähestyn selvästi craft-aluetta, kun MillerCoors on ostanut kokonaisen junanvaunun mainokseksi. |
Ensimmäisenä Druid Streetillä on Southwark Brewing, mutta se ei vaikuttanut olevan auki. Ei myöskään London Brewing Company matkan päässä. Hawkes Cidery sen sijaan oli auki. Mitren leivät olivat jo sulaneet, joten nappasin siiderihtimön baarista siideriä ja pizzaa. Ihan ok siideriä, erinomaista 'nduja-pizzaa. Ei muuten mitenkään säväyttänyt, mutten olekaan niin siiderin perään.
Maha täynnä päätin, että maililla on sen verran mestoja, ettei niihin jäädä liian pitkäksi aikaa notkumaan, saati isoja juomaan. Eli maistiaisia ja mielellään mietoja, koska pitäisi vielä pystyä kävelemään poiskin. Muutama kymmenen metriä eteenpäin ja radan ali toiselle puolelle ja löytyi Hiver Beersin taproom. Hunajaoluisiin erikoistunut panimo. Otin maistiaisannoksen Honey IPAa. Tuoreen rouheata se oli ja kovin hunajaista. Jotenkin bittermäinenkin fiilis ja hunajalla maistamiseen keskittyminen vaikutti toisaalta omalta jutulta, toisaalta gimmickiltä. Ei näitä hirveän paljon joisi.
 |
| Alan ymmärtää, miksi "craft beer" termistä on niin kova väittely briteissä. |
Takaisin toiselle puolelle. Anspach & Hobday -panimo oli kiinni, mutta vastapäätä oleva The Marquis of Wellington -pubi auki. Sinne siis ja lasiin juurikin Anspach & Hobdayn Pale Ale. 4,1% kepeä pale ale oli tietysti tuoretta kuin mikä, modernin tyylistä kamaa. Varsin hyvä, mukavan hedelmäinen meininki. Kegistä tosin. Pubi itsessään on jotenkin modernia fiilistä henkivä, mutta silti perinteinen brittipubi. Toimivasti saatu kasaan kombo. Olutvalikoima oli vakuuttava.
Jatkoin matkaa Druid Streetin loppuun ja taas radan ali toiselle puolelle, jossa on varsinainen ydinpesäke: Panimojen taproomeja ja baareja vaikka kuinka monta vierekkäin. Ensimmäisenä Moor, jonka oluita on tuotu Suomeenkin ties kuinka kauan. Lähinnä ne ovat tosin erottuneet aika kalliilla hinnoilla. Moorilla oli kahden ihmisen jono edessäni, mutta ne kaksi valikoivat oluttaan maistamalla oluita läpi. Baarimikko vilkaisi minuun anteeksipyytävästi. Olin hyvällä tuulella, mutta pikkuhiljaa alkoi ärsyttämään. Ehdin miettiä, että missähän näitäkin helvetin testaajia sikiää, kun toinen sanoi toiselle puhtaalla suomella "Näiden oluitahan saa muuten Suomestakin". En antanut itseäni ilmi maamiehille vaan vuorollani tilasin Moorin Raw -nimisen best bitterin. Se on aivan helvetin hyvää.
Ohitin Poppelsin (tai ainakin yhteistyökumppanin) "London Calling Sweden" -baarin, koska en tullut Englantiin juomaan keskinkertaista ruotsalaista olutta. Ihan vain sivuhuomiona, muuten, miksei suomalaisilla ole kellään tällaista? Poppels ei ole kuitenkaan mikään kovin iso pulju, joka rahoihinsa hukkuen tällaisia olisi huvikseen perustellut.
Ylistetyn Manchesterilaisen Cloudwaterin taproom sitten. Paikka on hyvä esimerkki siitä, että mikäli teet tarpeeksi hyvää olutta, voit sisustaa baarisi ihan hirvittäväksi ja silti kauppa käy. Onko selkänojat kielletty? Entä mukava istuin? Entä tunnelma? Yksi hirveimmistä kapakoista missä olen käynyt. Viiden pennin puutavaraa, korkeita pöytiä ja vielä korkeampia tuoleja, voi saatana. Onneksi panimon oluet ovat edes hyviä. Otin mietoa Small Palea pienen. Se oli tuoretta ja erinomaista. Ei moitteen sanaa. Mutta ei täällä kyllä halunnut istua. Naapuriin.
Naapurin Brew By Numbers oli hiljainen, mutta siellä oli edes järjellisempi sisustus, tuvanpöytämäisine pöytineen. Otin pienen Table Beerin (mieto, tuore ja erinomainen) ja pohdin hetken sen ja naapurin innoittamana miksi tuvan pöytä on parempi kuin sellainen korkea, jonka ääressä istutaan korkealla.
Katsokaas kun tuvan pöydän tai normaalin pöydän ääressä voi röhnöttää tuopin yllä synkästi, niin kuin elämään sopii. Lähes pöydän korkuisilla baarijakkaroilla sen sijaan leijutaan niin korkealla pöydän yläpuolella, että on pakko istua selkä suorana ja ryhdikkäänä ikään kuin maailma ei olisi ahdistavaa valhetta, selkä kipeä ja olut tie molemmista pois. Kyllä baarissa saa kivaa olla, mutta iloisen positiivista? Ei helvetti. Positiivisuus tulee ihmisestä neljän tuopin jälkeen luonnostaan, ei sitä tarvitse teeskennellä selkä suorana niin kuin jokin hyvinvoiva roolimalli etäisesti hymynkaltaista ilmettä lärvistään ulos pakottaen.
Sitä neljättä ennen ja kymmenennen jälkeen oluen ylle täytyy voida kumartua niin, että samassa asennossa pystyy sekä piilottamaan juomansa, että häpeänsä ja myös katsomaan kohti tuopin pohjaa, jossa epävarma ja vääjäämättömästi kuolemaa kohti etenevä tulevaisuus näkyy kaikessa rehellisyydessään. Se on lämmin ja mukava tunnelma se, enkä edes laske leikkiä. "Onpa kliseisen suomalaista hävetä oluen juomista" siellä riekkuu nyt joku positiivisuusvammainen. Ei siinä oluen juomista hävetä, pösilö. Itseään siinä hävetään, niin kuin normaalin tasapainoisen ihmisen kuuluu. Ei onnistu se kun pitää tasapainoilla kilometrin korkeudessa ja ihmetellä mihin laittaisi kätensä.
Viimeiseksi vielä parin ratakaaren päähän Bianca Road Brew Co:lle. Uusi tuttavuus itselleni. Otin 2,9% Costa Mesa "citrus table beer" oluen. Ihan jees, jos vähän valju. Muutenkin vaikutti ihan samalta mitä aiemmissakin. Hankalapa täällä on erottua jos ei uskalla tehdä jotain omaa. Huomasin arvostavani Hiver Beersiä vähän enemmän nyt. Biancan baarikin tuntui aika samalta kuin kaikki aiemmat beer milen putkat, tila kun oli käytännössä tismalleen samanlainen radanalusvarasto. Fiilis olisi varmaan erilainen jos olisin lähtenyt toisesta suunnasta liikkeelle.
Hortoilin vielä eteenpäin Kernelin ohi, jonka tiesin olevan kiinni, mutta halusin edes nähdä kun tänne tultiin. Kernel olisi näistä panimoista kuitenkin kaikkia kilometrejä edellä. Oven nähneenä suuntasin syömään ihan toiselle puolelle kaupunkia pitkällisen metrorumban kautta.
Viimeiset irtomestat
Mahtui. Pubista itsestään ei jäänyt sen suurempaa mielikuvaa kuin, että se oli täynnä ja kiireinen ja periaatteessa ihan kivan oloinen. Ruoka sen sijaan oli tosiaan erinomaista. Avovaimon klassinen fish & chips ehti jo herättää annoskateutta, kunnes oma bangers & mash saapui ja kateus vaihtui mielihyvään. Kuten tuosta jo voi päätellä, erittäin perinteisiä pubi-annoksia, mutta myös todella hyvin toteutettuna. Juomaksi otin jonkun "golden alen", jonka merkki ei koskaan selvinnyt. Ihan hyvää se oli ja toimi makkaroille. Sen enempää en kierrokseni jälkeen tarvinnutkaan. Ruoka saatteli unille.
Seuraavana päivänä keskityttiin turistoimaan. Towerin lähellä yhdessä ihan mukavassa The Minories -nimisessä pubissa pistäydyttiin, mutta se oli juuri sitä eli ihan ok. Illemmalla oli suunta syömään vähän paremmin paikkaan nimeltä Harwood Arms.
Harwood Arms on Fulhamissa sijaitseva pubi, jolla on Michelin-tähti. Olen aina ensinnäkin halunnut käydä pubissa, jolla on Michelin-tähti (niitä on pari) ja toisekseen epäillyt, ettei niistä oikeasti pubeiksi ole. Siksi olinkin yllättynyt kun aika seesteisen lähiön keskeltä löytyi melkein oikeasti fiilikseltään nurkkapubin oloinen paikka, jonka tiskillä istui ukkoja tuopilla. Toki siihen se jäi, sillä muu osa paikasta oli ravintolalle varattua. Ruoka oli oikein hyvää, ihan syystä tähti on tullut. Joskin aina ulkomailla tuntuu, että Suomen harvoihin tähtipaikkoihin saisi järjestään tällätä toisen lisää. Ikävä kyllä juomalista kovin viinipainotteinen, mikä on erityisesti pubissa aika helvetin sääli. Sai toki oluttakin ja vieläpä klassisesta dimpled-tuopista cask-olutta parin kilometrin päästä Sambrooksilta, joten mitäpä tuosta valittamaan.
Suuntasimme siitä vielä ytimeen Charing Crossin tienoille, kun ei muuta keksitty. Halusin näytttää avovaimolla irlantilaisen Porterhousen Lontoon pisteen, johon viime reissulla tykästyin. Silloin se oli hitusen hillitymmässä tilassa. Nyt mestassa oli ihan tolkuton party päällä ja tunsimme itsemme nopeasti lähinnä vanhoiksi, oli Oyster Stout hanasta miten hyvää tahansa.
Pakenimme pari korttelia alaspäin. Kartallani oli siellä kohti The Harp. Pienehkö Fuller'sin pubi, jota oli kovasti kehuttu. Ikivanha, tunnelmallinen talo. Mukavan oloisessa alakerrassa oli kyllä lauantaimaisesti populaa, mutta väljempää kuin Porterhousessa. (cask-)Hanarivistössä paitsi omistavan panimon kamaa, myös hyvin mielenkiintoista craftimpaa settiä useita hanoja. Lienee parhain cask-valikoima mitä tuli vastaan.
Kaiken lisäksi yläkerrassa mahtui rentoutumaan. Todella mukava pieni, jotenkin vanhanaikaisen teetupamainen lisähuone, jossa istuskeli nuoria humalaisia humanistiopiskelijoita jorisemassa viisaita. Pöytäkin vapautui ja istuimme alas. Avoimesta ikkunasta tuulahteli syyskuista ilmaa, vuosisataisessa huoneessa tuntui kuin hengittäisi samaa ilmaa Blaken ja Dickensin kanssa, vaikka siinä olikin pakokaasua. Joimme olutta ja puhuimme mukavia. Otimme toiset ja ehkä vielä kolmannetkin. En ole ihan varma neljänsistä, mutta en kielläkään. "Tämä on ehkä minun uusi lempipubini Lontoossa" tuumasin ennen taksia takaisin hotellille.
Miksi paras on aina se viimeinen?
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.