Kirja: Pete Brown - Pie Fidelity (In defence of British food)

Tämä ei ole olutkirja. Pete Brown on olutkirjoittaja, mutta tämä ei ole olutkirja.

En oikein tiennyt mitä odottaa.

Toisaalta Pete Brown on lempikirjoittajiani. Brownin olut- ja pubikirjat ovat hauskoja ja vetäviä, mutta silti informatiivisia. Suorastaan kadehdin ukkelin kykyä sitoa monimutkaisetkin asiat sujuvaksi kerronnaksi.

Ja sitten toisaalta tämä ei ollut olutkirja vaan jonkinlainen brittiläisen ruuan puolustus, historia, mikä lie? Ei jaksaisi lukea kolmea sataa sivua saarnaa siitä, että ihan oikeesti marmite on hyvää. On se, tiedän lukemattakin.

Epäröintini oli turhaa. Pie Fidelity - In defence of British food on mainio. Brown on ottanut siis asioikseen puolustaa brittiläistä ruokaa. Sitä kun on parjattu ympäri maailman. Esim. Ranskan entinen ex-pressa Jacques Chirac tunnetusti teilasi Englantilaisen keittiön maailman toiseksi huonoimmaksi.

Vielä enemmän Brownia tuntuu silti kaivelevan maanmiestensä itseironinen ja halveeraava suhtautuminen omaan ruokaansa. Sitä kyllä syödään, etenkin kotona, mutta ei arvosteta. Pidetään vähemmän hienona ja kunnollisena kuin niitä parempia ulkomaisia ruokia. Brown ihmettelee miten jos Lontoossa tulee junasta ulos, niin englantilaista ruokaa tarjoilevaa ravintolaa saa etsimällä etsiä ja luultavasti löytää enintään pubin. Pariisissa, Roomassa, Madridissa, Pekingissä, Delhissä, edes Berliinissä ei ole ongelmaa löytää paikallista ruokaa tarjoilevaa ravintolaa.

Kuulostaako tutulta? Minusta ainakin kuulostaa. Kirjaa lukiessa käy nimittäin ilmi, miten paljon yhtymäkohtia suomalaisilla ja englantilaisilla on ruoan suhteen. Omaa ruokaa ei oikein kehdata mainostaa, saati arvostaa. Se on sitä safkaa mitä tehdään kotona arkena kun ei muuta jaksa ja syödään enintään työmaaruokalassa. Turisteille tehdään joku hassu pulju, missä tarjotaan irvokasta karikatyyriteatteria, sillä kaikkihan syövät koko ajan poroa. Italialaista keittiötä voidaan tutkia ja harrastaa vuosikausia, mutta kotimaista, pöh, kuinka uncool. Niin ja se vielä englantilaistakin huonompi kansallinen keittiö Chiracin mielestä? Suomalainen tietenkin.

Brown esittelee asiansa yhdeksän valikoimansa peribrittiläisen ruuan kautta: Possupiirakka herneillä, juustovoileipä, kala ja ranut eli fish & chips, spagetti bolognese, cream tea eli teetä ja scone-leivoksia, curry, full english eli englantilainen aamiainen, sunday roast eli paistilounas sekä crumble eli eräänlainen makea omenavuokaleivonnainen. Voi tuntua oudolta, että spagetti bolognese ja curry ovat mukana, mutta Brown perustelee hyvin kuinka "spag bol" ei itse asiassa ole italialainen vaan enemmänkin kansainvälinen ruoka*, josta briteilläkin on oma versionsa. Ja se currykin mihin briteissä tarjoillaan, on ottanut paikallisen muotonsa.

Vähän Hops & Glory -kirjansa tyyliin Brown kertoo tarinaa kustakin ruuasta sitoen sulavasti ja hauskasti yhteen oman historiansa ruuan kanssa, ruuan yleisen historian eli sen miten siitä tuli englantilaisten suosikki ja lisäksi kertomuksen nykyhetkestä, jossa hän etsii täydellistä paikkaa kunkin ruuan nauttimiseen. Lisäksi milloin mitäkin asiaan liittyvää. Ehkä absurdeimpana vitsinä Brown alkaa kieli poskessa ylianalysoimaan ravintolan aamiaismenun monimutkaisuutta kuuden sivun verran, sisältäen mm. eri aamiaispermutaatioiden laskemisen ja kolme pylväskaaviota.

Punaisena lankana lukujen välillä kulkee yleinen brittien ruokakulttuurin pohtiminen ja toisaalta "autenttisuuden" etsimisen kyseenalaistaminen. Autenttisuus onkin ollut kova sana 2000-luvun alun ruokahipstereille ja foodieille markkinoinnissa. Jokohan se alkaisi olla ns. passé?

Olutta tämä kirja ei tosiaan käsittele kuin aivan häivähdyksittäin, joten jos aivan olutpuristi on, niin ei kannata ruveta. Ruokaa syöville ihmisille, foodieille, kulinaristeille ja muille gurmooteille sen sijaan suosittelen vahvasti. Yhtymäkohtia Suomeen on tosiaan yllättävän paljon ja väitän että tällaisen voisi kirjoittaa suomalaisestakin keittiöstä**.

*Italialainen "ragu alla bolognese"-kastikehan on hyvin erilainen kuin se mitä maailmalla yleisesti spagetti bolognesena pidetään. Siinä ei ole esimerkiksi tomaattia eikä yrttejä, eikä sitä syödä spagetin kanssa vaan mielummin tagliatellen. Brown pilkkaa italialaistaustaisia julkkiskokkeja ja muita ruokapoliiseja siitä, että ne yhdessä lauseessa öyhkäävät kuinka spagetti bolognesea ei ole olemassa Italiassa, toisessa tekevät oman versionsa siitä ja kolmannessa itkevät kuinka pahasti se on häpäisty englannissa kun siitä on tehty paikallinen versio. Hieroopa vielä verta nenästään sanomalla, että ehkä tomaatti+yrtti-versio on suosittu maailmalla, koska se on mukavamman makuista. Hupaisaa kyllä suomalainen häpäisytulkinta bolognesesta, ruskea jauhelihakastike, on paljon lähempänä "oikeaa" ragu alla bolognesea kuin se tomaattipohjainen.

**Pork pie = Kalakukko
Cheese Sandwich = Karjalanpiirakka ja munavoi
Fish & Chips = Makkaraperunat (ei, ei paistetut muikut, sillä chipshop on snagarin vastine)
Spag bol = Jauhelihakastike
Cream tea = Kahvi ja pulla
Curry = Kebab 
Full English = ?  
Sunday Roast = ? 
Crumble = Mustikkapiirakka