Mitä sosiaalinen etäännyttäminen on opettanut minulle baarissa käymisestä?

Ennen kuin ravintolat määrättiin kiinni, minulla oli monia erilaisia tapoja käydä baarissa tai päätyä baariin. Istumassa iltaa avovaimon kanssa, ehkä ennen tai jälkeen ravintolassa käynnin. Kavereiden kanssa "parilla", jolloin kieltämättä maailman parannuksen oli tapana venyä useammaksikin. Joskus harvoin ihan vain, koska olin kuullut, että baarissa on jotain tiettyä olutta.

Mutta eritoten tykkäsin käydä baarissa yksin. Työpäivän jälkeen kirjaimellisesti yhdellä tai lauantain rauhallisella kävelylenkillä ohimennen. Bryggeriin, Black Dooriin, Angleterreen, Kitty'siin, Ruttopuiston Pikkulintuun, Sivukirjastoon. Johonkin sellaiseen. Astuin sisään, divariostokset pussukassa kädestä roikkuen ja etsiinnyin baaritiskille. Tilasin paintin jos paikassa oli cask-hana tai sitten ihan vain jotain varmasti hyvää. Miedohkoa ison tuopin. Bitterin tai pilsnerin tai sellaisen. Joskus harvoin pienen imperial stoutin tai barley winen. Siitä siirryin baarin syrjäiseen pöytään, mielummin loossiin jos sellaisia oli. Tuumailin, nautin baarin porinasta.

Luulin aina, että kyseessä oli kokemus, jossa 50% oli olutta ja 50% eräänlaista epäsosiaalista sosiaalisuutta, ihmisten tarkkailua, niiden läsnäolosta nauttimista. Mutta mitä pidempään se kokemus on jäänyt välistä, sitä vahvemmin olen ymmärtänyt kokemuksen olevan vain 25% olutta ja 75% epäsosiaalista epäsosiaalisuutta, ihanaa rauhaa itsensä kesken. Tajusin nimittäin, että ventovieraiden täyttämässä pubissa saa olla todella rauhassa. Puiston penkillä istuessa on jatkuva jännitys, että vähintään joku tulee pyytämään viittäkytsenttii. Kotona on aina mahdollisuus, että yllättäen avovaimo tiedustelee, hyvää hyvyyttään mutta kesken ajatuksen, että minkä väriset verhot laitetaan ensi jouluna. Kirjastossa ja kaupoissa nyt on vain vaivaannuttavaa oleskella asioimista pidempään. Kahvilat melkein sopivat, mutta kun ei niihinkään nyt pääse ja jos kerran pääsee baariin, niin kuka hullu menee kahvilaan?

Tai en tiedä. Ehkä minulla on sellainen naama (ja sukupuoli), että baarissa jätetään rauhaan. Onneksi on. Tajusin, että sen tunnelman pilaaminen ei vaadi mitään muuta kuin sen, että naapuripöydässä on joku puolimukava puolituttu, jonka huomaa. Se morjestaa ja sitten ollaan taas vaikeana, että pitäisikö jomman kumman aloittaa jotain vaivaantunutta keskustelua kun tällä lailla törmättiin. Siinä se istuu ja sivusilmillään tietää, että olen tässä ja minä tiedän, että se on siinä. Kehtaakin olla olemassa.

Ventovieraiden keskellä saa olla rauhassa. Ne voivat riidellä riitojaan ja nauraa naurujaan ja juoruta juorujaan ja minä voin vain olla. Katsella kuplien liikettä tuopissa ja miettiä tärkeitä asioita. Niin kuin, että jos Kekkosella olisi ollut tukka, niin olisiko se ollut vähemmän uskottava. Tai että onkohan gose ja gueueze sukua toisilleen, koska jos eivät ole niin se on sääli se.

Sitten jos siltä tuntuu, voi sen ensimmäisen oluen jälkeen todeta rauhoittuneensa. Ajatusten kirkastuneen. Rentouden laskeutuneen. Tulisikohan kaverit baariin? Niillä on varmaan vankka mielipide tästä Kekkos-asiasta.

Pääsispä baariin.