Pieni Baltian -kiertue 2020, osa 1

Korona otti ja murskasi toiveet syksyn New Yorkin pariskuntamatkasta, jenkkien tilanne ei edes näytä tointuvan aivan heti. Aloin miettimään voisiko kesälomalla ehkä itse pistäytyä olutreissulla edes jossain puoliturvallisesti. Franken Saksassa tuntui hyvältä, mutta lopulta oli epävarmaa sallitaanko sinne matkailu, joten vaihdoin varuiksi Baltiaan. Tautitilanne oli numeroiden perusteella siellä parempi kuin Suomessa ja Suomessakin se oli jo hyvällä mallilla. Matkailukin oli paikalle sallittu jo kesäkuussa.

Tein suunnitelman melko nopeasti. Pääkohteena Liettuan Vilna ja paikallinen kaimiskas-maalaisolut, josta olin lueskellut Lars Garsholin ja Mika Laitisen jutuista. Kaimiskas on siis sahdin sukuinen "muinaisolut". Vilnasta sitten bussilla Riikaan, jossa olin käynyt viimeksi 2003. Päivittämistä siis kaivattiin. Viimeisen 17 vuoden aikana pitäjään oli noussut jokusia craft-panimoita, joita ajattelin tarkastaa. Riikasta bussilla tuttuun Tallinnaan, jossa oli tarkoitus käydä lähinnä Põhjalan uudella panimolla ja sen kehutulla Tap Roomilla, ne kun olivat vielä katsastamatta.

Vilna

Vilna ei ottanut ystävällisesti vastaan. Käppäilin lämpimässä päivässä maski naamalla tuhisten juna-aseman näköiseltä lentokentältä paikallisjunalle, jonka lähtöön oli puoli tuntia. Takaisin kentälle ja bussiin. Jokin lukemani opastus oli kertonut, että "kaikki lentokentältä lähtevät bussit ajavat vanhan kaupungin laidalle". Poikkeus oli tietenkin se bussi minkä kyytiin hyppäsin.

Bussin maksu hoitui kyllä kätevästi Trafi-sovelluksella, mutta bussi ajeli ohi keskustan ja gps:ää kytäten tajusin viime tingassa hypätä pois suht järkevissä ajoin. En jaksanut selvittää toista bussia. Niinpä kävelin pari kilometriä kamat niskassa hotellille. Maskin sentään riisuin kun ei tarvinnut enää julkisissa tönöttää. Hotellilla tajusin hävittäneeni hattuni, ehkä sinne bussiin, en tiedä. Helevetin perkele, hyvä hattu.

Pienen epätoivoisen hatun etsinnän jälkeen suuntasin vanhan kaupungin Snekutis-baariin. Snekutis on parin ravintolan pieni ketju, liettualaiseen perinnemeininkiin keskittynyt. Siellä kuulemma olisi aina kaimiskasia ja juuri sitä kunnollista tavaraa: Jovaru Alus.

Snekutiksella on tien toisella puolella viihdyttävän näköinen terassi, mutta kapakin ovilta oli suunnattu terden iloksi ämyrit sinnepäin. Täysillä paskaa eurodiskoa, sillä vanhassa itäblokissa pitää aina soittaa paskaa eurodiskoa oli tilanne mikä hyvänsä. Menin mielummin sisään, jossa musiikki oli pienemmällä. Baari oli erikoinen hybridi americanaa huokuvaa craft-baaria ja maalaissälällä koristeltua maaseuturavintolaa. Kyselin kaimiskasin perään. Ei ole, tynnyri loppui just. Tilasin jonkinlaisia perunalättyjä ruuaksi ja Pohjois-Liettualaisen Dunduliksen IPAn kun en muuta keksinyt.

Odotellessa pöydässä kirjoitin ensimmäisen muistiinpanon vihkoon: "Hattu hävis saatana. Ei kaimiskasia Snekutiksessa." Ei tämä nyt oikein lähe.

Mysteerilihalla täytetyt "perunapannukakut" oli paistettu noin juottokaukalollisessa rasvaa ja tarjottiin smetanan kanssa. Toisin sanoen olivat varsin hyviä ja kahden jälkeen pahin pötsin kurina oli nujerrettu. Olut oli sellainen hyvin keskinkertainen IPA joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Maha täynnä ja IPA poskessa mieli alkoi kuitenkin vähän kohentua. Laskua maksaessa mieli koheni vähän entisestään. En varsinaisesti tullut maahan minään hintaturistina, mutta yhteensä 7,90€ vatsan täyttävästä ruoka-annoksesta JA täydestä tuopista liettualaista olutta sai vähän hymyilemään.

Päätin kierrellä vähän karttaani merkittyjä mestoja, joista en enää muistanut mitä ne ovat. Päädyin Vokiečių -kadulle, joka muistuttaa vähän Esplanadia puistoineen. Hesburgerista ulostui Wolt-kuski reppuineen muistuttamaan, ettei tässä niin kaukana kotoa olla. Kiinnitin muutenkin matkan aikana huomiota siihen miten paljon ruokakuriireja Vilnassa liikkui. Toki koronan "ansiota" sekin, mutta silti se vähän yllätti.

"Espan" laidalla oli ravintola nimeltä "Beerhouse & Craft Kitchen". Varsin uuden näköinen vanhan taloon sisään remontoitu modernin oloinen paikka. Jäin sisäpihan kiinteälle terassille naureskelemaan "craft kitchenille". Onko se niin kuin, että kyseessä ei ole suurtalouskeittiö? Noh, koetetaan.

Katselin olutlistaa. Se oli hyvinkin kattava, mutta myös hyvin kansainvälinen, liettualaista hintsummin. Kiva paikallisille, mutta mitäpä se minua lämmittää. Saan Rodenbach Grand Cruta Helsingistäkin. Listasta löytyi kuitenkin Dunduliksen "Kurko Keptinis". Se kiinnitti heti huomion. Paitsi, että olut on selvästi muutenkin kurkoa kamaa, "keptinis" on toinen liettualaisista vanhoista oluttyyleistä mitä halusin matkalla maistaa. Ruisolut, jonka mäski paistetaan uunissa vähän mämmin tapaan. Sepä on varmasti jännän vinkeää ja mielenkiintoista olutta maistaa, eli...

...tarjoilija tuli luonnollisesti pian ilmoittamaan, että sepäs onkin päässyt juuri loppumaan. Voe perkunas. Tilasin korvikkeeksi taas hanalistassa ensimmäisenä näkyvän oluen ja valkosipulileipää, juustottoman version. Tarjoilija kertoo, että valkosipulileipä tulee muuten sitten juustolla. Tä? Okei. Snäksinä annos oli erittäin hyvä, mutta vähän ihmetytti miksei sitä voinut ilman juustoa tarjota kun kerran listassa oli. En jaksanut vääntää. Belgialaisen Haachtin Super 8 IPAkin varsin jees. Siirryin eteenpäin.

Vanhalla kaupungilla oli varsin hiljaista, sunnuntai ja korona epäilemättä verottaneet tienoota. Muutamia kaltaisiani satunnaisia matkailijoita siellä täällä pyöri. Pikkukadulta löytyi Aline Leičiai panimoravintola. Ravintolan oluet tietenkin omaa tuotantoa. Tarjolla oli helles, pilsner, pale ale, ipa, stout ja "kannabisolut". Listassa olleet ilmeisesti konekääntäjän kuvaukset oluista huvittivat. Tilasin stoutin takapihan terassilla, sillä stoutissa luvattiin maistuvan "small roasted shadow".

Ravintola oli ihan kiva hieman maalaishenkinen paikka, jossa olisin mielelläni syönytkin jos mahaan olisi enää mitään mahtunut. Stout menetteli. Suklaista kamaa, mutta vähän öljyinen ja turhankin makea. Kaipasi raikastajaa ja ei tässä kiire ollut, niin tilasin perään pilsin. Se olikin sitten suorastaan kehno. Ylimaltainen, käymisvirheinen ja raikkautta ei missään. Joi sen, mutta oli aika lähteä.

Saman kadun varrella oli Bambalyne, kellaribaari, joka oli kiinni. Oletin johtuvan sunnuntaista.

Kun nyt kerran ei perinnekamaa löytynyt, suuntasin karttani pisteeseen nimeltä "Nisha Craft". Pikkubaari olikin erittäin craft valikoimaltaan, mukavan nujuinen olemukseltaan. 22 hanaa ja varsin modernit pullo-valikoimat (juu juu, oli kirjavia tölkkejä myös). Hanoista oli tosin toiminnassa vain 14 ja liettualaista niistä löytyi kolmesta. Kaikki Sakiškiųlta, joka on näköjään päättänyt erikoistua "viikon vinkein vihannes"-lähestymistapaan oluiden tekemisessä. Vadelmagose, maissilager ja punajuuri hard seltzer. Joo, tuota.

Jos muuten oikein kovasti katsoo, niin "craftbuumin hyvät uudet ideat"-nimisen aallon harjan voi nähdä tuolla parin vuoden päässä menneisyyden suunnassa.

Halusin säilyttää positiivisen asenteen paikalliseen olueen, joten otin puolalaisen Maverickin Rockmill APAn. Se olikin ns. hyvin hyvä, moitteeton APA ja tuoreessa kuosissa. Olisi mielellään ottanut montakin, mutta matkaväsy, kävely ja nautitut oluet alkoivat painaa.

Siirryin hotellille kirjoittelemaan hetkeksi. Suunnittelin jopa lopettavani koko päivältä siltä erää, mutta päätin sitten vielä kierähtää kylille.

Parit nähtävyydet ja paskan irkkupubin tsekattuani, karttaa ihmetellessä päätin kiertää Smagus Raugas "Happy Brew" nimisen pienen craft-mestan kautta. Pikkuinen hämärä baari, pari kaappia modernia craftia ja useampi hana. Taustalla soi Black Sabbath ja ovea lähimmässä pöydässä kolme vanhaa paikallista ukkoa pelasi armottomassa kännissä shakkia ja riiteli siitä kovaan ääneen. Erikoinen sekoitus kulmakuppilaa ja craftimpaa paikkaa. Paikkahan vaikutti siis varsin hyvältä.

Hanat oli kuitenkin melko heikosti merkitty ja seinälistassa luki vain panimoiden tai oluiden nimiä, ei molempia. Lisäksi gootin oloinen baarimikko oli ilmeisesti nauttinut muutaman pesällisen yrttisempää nautintoainetta juuri ennen tiskin taakse tuloaan ja kävi varsin hitaalla. Eikä palvelu muutenkaan ilmeisesti nappaillut sunnuntai-illan viimeisillä, mikä teki kommunikoinnista vähän haasteellista.

"What is on this tap?"
"It's... beer."
"Yes, but which beer?" (osoittelen liitutaulua)
"This... ah... it's the light one."
"Eh? How about this?"
"That's THE DARK ONE."
"O... K. [Easy there, Satan] Whatever. Let's take that then."

THE DARK ONE

Istuin alas ja kun listassa ei vaikuttanut olevan mitään imperial stoutia tms. luulin tilanneeni jonkun portterin, dunkelin tai jotain. En halunnut tässä vaiheessa iltaa mitään erityisen vahvaa. Ei ollut dunkkelia. Olut oli hyvin hedelmäinen ja mausteinen ja belginen, tuntuu jopa hieman happamalta. Ja vahvalta. Se oli kuitenkin itse asiassa varsin hyvää. Mitähän tämä nyt on, halusin panimon selville kun kerran näin hyvää oli.

Tenttasin aikani, kunnes kolmannella kysymyksellä sain selville sen verran, että olin juonut juuri puoli litraa belgialaisen St.Feuillienin olutta. Mitä olutta, sen vain the dark one tietänee. Luultavimmin brunea. Ilmankos nupissa kohisi, se kun on 8,5% ja ilmankos oli hyvää, loistopanimo kun on.

Smagus Raugas oli oikeastaan varsin hyväkin baari, mutta hervottomissa pajareissa takelteleva baarimikko teki jotenkin asioinnista turhauttavan hankalaa. Etenkin kun tyyppi ei tiennyt tai kyennyt tietämään mitä möi. Ei minulla mitään kannabista vastaan ole, mutta olisi se läpeensä kännissäkin oleva baarimikko vituttanut.

Matkalla hotellille viimein tuli päivällisnälkä ja kävin syömässä vielä viimeisessä auki olleessa turistiputkassa raatihuoneen aukiolla täysin ala-arvoisen ja Suomen hinnoissa olleen huoltamotasoisen kyljyksen. Amatininkų užeiga. Paikka väittää olevansa jonkin sortin klassikko ja sen tunnistaa tynnyrin päällä istuvasta ukosta. Älkää käykö siellä.

Suorastaan perinteen omaisesti hotellille päin valuessani törmäsin varmaan koko kaupungin parhaaseen baariin. Pimeässä illassa hohti avoin ovi ja sisältä kuului Tom Waitsia. Ikkunasta sai juuri selvää tien toiselta puolelta, että kyseessä oli "Jazz Bar". Menin sisään, otin Kaunasista kotoisin olevan Genys-panimon APAn ja istahdin kivalle sohvalle. Pieni, hämärän tunnelmallinen jatsimesta. Waits soi, olut oli hyvää, kapakassa kiva istua. Mikäpä sen parempaa. Tännehän pitää tulla huomennakin, tuumailin ja siirryin nukkumaan. (en tosin tullut, baari oli maanantaina kiinni).

--

Viikko olisi hyvä aloittaa kaimiskasilla. Aamulenkiksi otin ja kävelin parin kilometrin päähän Užupis-alueen Snekutikseen. Užupis on jonkinlainen itsenäiseksi julistautunut entinen taiteilija-hippialue Vilnia-joen toisella puolen. Nimikin tarkoittaa kirjaimellisesti "toispuol jokkee", ottakaa turkulaiset mallia.Entinen hippialue, sillä tekkifirmat ovat tunkeutuneet Vilnaan viime vuosina ja koko seutu on sellaisessa gentrifikaation kourissa, ettei paremmasta väliä.

Snekutis oli verkossa kertonut aukiolonsa tunnilla väärin. Luulin tulevani puoli tuntia avaamisen jälkeen, mutta olinkin saman verran ajoissa. Kulutin siis puoli tuntia löntystelemällä samaista Polocko -katua pidemmälle. Kadulla oli niin monta rakennustyömaata, että sekosin laskuissa.

Užupiksen Snekutis oli aika persoonallinen... vaja.

Snekutikseenkin pääsi lopulta. Baarilla on hyvän kokoinen terassialue, itse talo näyttää tunnissa kasatulta. Kaikki on iloisesti vähän sinnepäin. Maaseuturoinaa ympäriinsä. Persoonallinen paikka, aika mukavakin. Tuli vähän eräs legendaarinen Varkauden grillikioski mieleen, mutta ei nyt mennä sinne.

Kaimiskasia kiitos, löytyykö. No, totta munassa löytyy, vähän aikaiseen turistiin ärtynyt baarityyppi epäilemättä innostui ja laski sitten hanasta vaahtoa. Tynnyri on loppu, sori tää on tällaista maanantaina. Saatanan helevetti. Noh, tilasin sitten keskinkertaisen pilsin ja snäksiksi jonkinlaisia fritattuja mykyjä. Niitä olikin sen verran, että kävi koko brunssista. Ne olivat myös aivan törkeän hyviä oluen kanssa.

Takaisin vanhaan kaupunkiin. Bambalyne oli edelleen kiinni, eikä vaikuttanut avautuvan koko päivänä. Suunnistin kauemmas pullokaupalle, josta kuulemma löytyisi jotain paikallisia. Kauppa oli supermarketin yhteydessä ja sieltä löytyi Magaryciu Alus -olutta, joka on perinneoluen "inspiroima" olut. Menin hotellille kirjoittamaan ja juomaan oluen. Hapoton, hieman sahtimaista maltaisuutta henkivä. Ihan kiva, helppo. Voin kuvitella istuvani ns. pitkää iltaa järven rannalla parin tällaisen lekan kanssa.

Päätin yhteensä seitsemän kilometrin aamupäivähortoilun jälkeen ottaa samalla hieman lepoa ja selvittää B-suunnitelman kaimiskasin löytämiseksi vielä iltapäivän aikana. Jostain nousi päähän, että hetkinen, olikos niitä Snekutiksia itse asiassa kolme, joista jätin yhden merkkaamatta. Tarkastus. Joo on. Ja missäs se kolmas...

65 METRIÄ HOTELLILTA!

Melkein jo toivoin, ettei sielläkään olisi kaimiskasia niin en tuntisi itseäni ihan niin typeräksi. No tottakai siellä oli! Viimein.

Oli onneksi kaiken vaivanäön arvoinen kokemus. Erittäin uniikki olut. Sahtiin tällaista tietenkin vertaa. Tiettyä, ehkä vähän kuviteltuakin, sahtimaisuutta oluessa toki onkin. Tai olisiko se yleisemmin "maalaismaisuutta" miedossa hiilihapossa ja maltaan voimassa. Humalan katkeroakin kuitenkin tukena hiukan. Erityisen oluesta kuitenkin teki hiiva, joka oli luonut olueen erikoisia sitrusmaisia, hedelmäisiä kierteitä. Hyvin raikkaita, vähän kirpeitä sellaisia, aivan erisorttisia kuin sahtien pullahiivan banaanisuus. Petollisen helppo juoda. 

Siinä sitä nyt on.

Perään hunajaversio samasta. Huomattavan paljon pehmeämpi, hunajaisuus suorastaan tylppää oluen mielenkiintoisimmat puolet, mutta ymmärrän viehätyksen. Hiivan kyllä tunnisti taustalta. Juotavuus vielä iisimpi. 

Onko kaimiskas parasta ikinä juomaani olutta? No ei lähellekään. Onko se hyvää? Joo, kyllä sitä tuopin pari silpaisee ihan mielikseen. Onko se ihan erilaista kuin mikään ennen juomani olut? On!

Ja siinäpä onkin tärkein syy matkustella oluen perässä. Paikalliset oluet paikallisessa ympäristössä.

Myös minun mielipiteeni Kaimiskasista.

Istuskelin hunajatuopin loppuun kaikessa rauhassa. Illalla kiersin vielä pari kapakkia. Kehuttu "13 Statinių" oli kiinni. Näytti siltä, että oli ollut jo kauan kiinni. Gedimino prospektas pääkadulta löytyi "Craft & Draft" - panimobaari. Harvinaisen hajuton, mauton, väritön ja mitätön trendikkäästi tehty mesta. Toisin sanoen ei yhtään omaa ideaa. Maistamani olut oli maailman yleisintä tyyliä: Paskaa IPAa.

Pääkadulta parin korttelin päässä on Būsi trečias. Matkalla ohitin ukkelin, joka istui tyynen rauhallisesti kuskin paikalla autossa, jonka avoinna olevista takaovista nousi selvä savu. Tupakiksi oli pistänyt, luonnollisesti. Mihinkäpä siinä tietysti kiire, kun autokin on jo tulessa.

Būsi trečias on myös panimobaari, vähän perinteisemmän maalaisesti kalustettu kuin edellinen. Valikoima ei ollut mitenkään jännän äärellä, löytyi vaalea ja tumma lager ja vehnäolut. Otin tumman lagerin, joka oli oikein hyvää ja Craft & Draftin surkean IPAn jälkeen tervetullutta. Vaikutti kivalta paikalta missä sopivampana aikana voisi syödä ja juoda sisäpihan terassilla muutaman tuoreen talon oluen. Nyt mesta oli tyhjä ja tuntui pyörivän vähän puoliteholla muutenkin. Koronamaanantai.

Nälän iskiessä päädyin uudestaan Beer House & Craft Kitcheniin schnitzelille. Päätin maistaa listasta Kaunaslaisen Genys-panimon oluita pari, koska se oli edellisiltana vakuuttanut Kalifornikacija APAllaan. Dvi Lais IPA jatkoi samaa rataa. Erinomaista kamaa. Ikävä kyllä Tattoo Lager -luomulagerissa taso pettää, olut on kovin vihanneksinen. 

Nukkumaan ja seuraavana päivänä Riikaan. Siitä seuraavalla kerralla.