Helles hellettä odotelles - 1: Paulaner Münchner Hell

Rauman grillikotasissi H.Metsäjoen Reittausblogi on jo parina kesänä pitänyt ansioikkaita koko kauden kestäviä tyylikatsauksia esim. saisoneihin ja tripeleihin. 

"Steal with pride" sanoi konsultti kun ei omia juttuja keksinyt. Hyödynnän siis samaa ideaa tämän kevään ajan hellesin kanssa, jota hankin pienen kuormallisen. Tuttuja ja vähemmän tuttuja sortteja. Lyhyesti sanoen kaiken mitä verkkokaupasta irtosi. Täydentänen matkan varrella kotimaisilla* ja muilla Suomesta löytyvillä. 

Mutta pieni pohjustus ensin.

Mikä ihmeen helles?

Helles tai "Münchener Hell" lienee yksi pelkistetyimpiä oluttyylejä mitä maa päällään kantaa. Saksalaisena lagerina siinä ei maistu hiivasta käytännössä mitään, humalointi on hyvin hillitty ja mallaspohjakin yleensä ihan hemmetin simppelin vaalea. Samalla myös lagerina teknisesti vaativa, virheitä ei voi peitellä ja reseptikin pitää olla kunnossa, koska tasapaino heilahtaa helposti. "Tylsää" kuin mikä siis, mutta samalla näyte panimon taidoista. Se on tavallaan samassa kerhossa kuin pilsner ja neipa: kapeita tyylejä, jotka on helppo tyriä. Olen hellesejä maistellut paljonkin, mutta rehellisesti sanoen, Münchenin reissuja lukuunottamatta en ole oikein koskaan varsinaisesti tullut vertailleeksi niitä keskenään. 

Tyylin historia on hitusen nuorempi kuin olettaisi. Pilsneriä tehtiin jo 1840-luvulla, niin luulisi naapuriseudun hellesin seuranneen nopeasti perässä, mutta siinä kesti kuitenkin puoli vuosisataa ennen kuin Münchenissä nöyrryttiin Pilseniläisten metkuihin. Ennen pitkää perinteisesti dunkelia ulos tuupanneet mynsseniläispanimot tajusivat tarvitsivansa pilsnerille kilpailijan. Vaalean lagerin ensiairut märzen olikin kaupungissa kehitetty jo ennen pilsneriä, niin oman on vähän yllätys, että oman vaalean lagerin tekeminen kesti 1890-luvulle asti. 

Ensimmäinen müncheniläinen hellesin ääressä oli tietenkin märzeninkin kehittänyt Spaten vuonna 1895. Dortmundissakin olivat ehtineet jo ensin vaalean lagerin pariin. Konservatiiviset jäärät toki jupikoivat tapojensa mukaan vastaan Spatenin esimerkin jälkeenkin ja viimeisenä müncheniläisenä panimona Paulaner alkoi tehdä hellesiä vasta 1920-luvulla. Sattumoisin Paulaner on ollut oma suosikkini Münchenissä käydessä, mutta saas nähdä onko (oma) maku muuttunut. Siitä on kuitenkin muutama vuosi.

Helles levisi maailmallekin, mutta ei ole koskaan saavuttanut pilsnerin kaltaista maailmanlaajuista suosiota tai tunnistettavuutta vaan on jäänyt aika pitkälti baijerilaiseksi asiaksi. Saksassakin asian huomaa, kun matkustaa Baijerista pohjoiseen, niin pikkuhiljaa helles häviää olutlistoista ja korvautuu pilsillä. Toisaalta maineikkaita müncheniläisiä hellesejä kuten vaikka Löwenbräuta myydään kyllä maailmalla ihan vain yhtenä vaaleana lagerina muiden joukossa ja moni vaalea lager voi helposti sujahtaa hellesin raameihin vaikkei sitä sellaiseksi olisi nimettykään. Joten kansainvälisen suosion rajaa on vähän hankala vetää. 

Hellesiä, jos jotain, maistellessa on olennaista juoda kokonainen annos, koska juotavuus eli dokabiliteetti on hellesin pääasia. Joku puolen desin maistiainen on ihan päätöntä. Joo, saa siitä toki mausta kiinni ja kokeneempana voi mielikuvan koko oluestakin muodostaa, mutta kun miellyttävä juotavuus on kaiken a ja o ja perinteinen puolen litran "iso tuoppi" on pieni annos hellesiä niin turha sitä on imeskellä mistään teistereistä. 

Toki parhaimmillaan nämä olisivat biergartenin hanasta, mutta kun tuonne tuiskuun katsoo, niin kelvatkoon nyt tällä erää pullokama sisällä.

(Original) Münchner Hell

Paulaner Brauerei München, Saksa

4,9%

Helles

Mietin aloittajaa kolmen müncheniläisen välillä. Spaten oli ensimmäinen lajissaan, Augustiner paikallisten suosikki ja Paulaner oma suosikkini. Päätin valita oman suosikin, niin on rima korkealla muillekin.

Paulaner on yksi Münchenin perinteisistä kuudesta oktoberfestille kelpaavasta panimoista. Vähintään 1600-luvulta peräisin, tosin alkuperä on vähän hämärässä, koska kyseessä on alunperin luostaripanimo. Puulaakin kuuluisin tuotos onkin luostarin kehittämä maailman ensimmäinen doppelbock Salvator. 

Paulaner ei ole myöskään mikään pieni paikallinen vaan tuotanto on satoja miljoonia litroja. Se onkin Saksan suosituimpia olutmerkkejä ja on kasvanut isommaksi Paulaner Gruppeksi, joka omistaa useampia panimoita ja brändejä, mm. toisen perinteisen Münchenin panimon Hacker-Pschorrin. Panimo ei silti ole itsenäinen toimija, vaan se on Schörghuber-konsernin ja Heinekenin omistuksessa.

Itselleni Paulaner ja erityisesti tämä helles on siitä merkityksellinen, että kyseessä on ensimmäinen olut mitä join kun kävin ensimmäisen kerran Münchenissa.

Päiväys pullossa 09/21 

Kirkas (tietenkin, kaikki nämä tulevat olemaan kirkkaita). Keltainen. Itse asiassa paljon vaaleampi kuin muistin, muistin enemmän Urquellin kaltaiseksi kultaiseksi tämän. Siitä toki on pari vuotta kun olen viimeksi Paulaneria juonut ja nyt kun katson vanhoja kuvia, niin ei se nyt niin tummaa ollutkaan. Kummasti se aivo huijaa. Tuoksu on selvää pilsner-mallasta, sellaista mukavan viljainen tatsi. Piristämässä hitunen yrttistä humalointia. Kevyt, erittäin juotava, ilman minkäänlaista vetisyyttä. Paahtoleipää ja mukavasti tasapainottava katkero, jopa kovempi kuin muistin. Silti, yrttisen katkeron taittuessa loppumaun perällä riittää vielä mallastakin. Puhdas kuin mikä. 

Kaikkea on aika sopivasti. Katkerot tosiaan kovemmat kuin muistin, liekö se syy miksi tähän aikoinaan eniten tykästyin. Dokabiliteetti on kyllä näissä aivan omaa luokkaansa. Sen ja humaloinnin tasapaino on sellainen, että kun yhden kulauksen ottaa, on heti sen perään valmis ottamaan toisen. Lasi hupenee hyvää tahtia ja kun viimeisiä tippoja imailee tuopin pohjalta, tekee mieli tilata toinen.

Extra-Special Bonus Lisäri: Alkoholiton versio samasta.

Sattumalta otin tästä myös alkoholittoman kun tarjolla oli. Muista ei tule tällaista vertailua olemaan.

Päiväys 11/21. Ulkonäkö sama kuin oikeassa versiossa. Jo heti kaataessa tulvahtaa nenään kunnon juures, sellainen palsternakkainen puhallus. Onneksi se ei ole lasista haistellessa ihan niin voimakas, vaan pääasiallinen tuoksu onkin enemmän alkoholittomille tyypillinen pahvisen vierremäinen maltaisuus. Ei nyt varsinaisesti paha haju, mutta kyllä se raikkautta tappaa. Pahin käry taittuu onneksi ensimmäisen kolmanneksen aikana, mutta säilyy kyllä loppuun asti.

Suutuntuma on yllättävänkin hyvin samoilla linjoilla täysversion kanssa, mutta kääntyy loppuun sitten ikävän sokeriseksi ja vähän lässähtää. Ei lainkaan sellaista kantavuutta kuin kunnon versiossa. Maussa maltaasta ja humalasta on molemmista ikään kuin leikattu kärki pois, kuin kuuntelisi musiikkia rajusti pakatulta mp3:selta. Kitinästä huolimatta aika juotava ja mukava.

Ei missään nimessä oikean Hellin veroinen, mutta holittomaksi oikeastaan erittäin hyvä. Mielummin tätä juo kuin montaa peruslageria. Hämmentävästi tuopista juodessa jopa parempi kuin pullosta. Yleensä alkoholittomissa on toisinpäin. Mitä pidemmälle lasi tyhjenee, niin sitä enemmän on fiilis, että tätä kyllä ostaisin jatkuvasti arkijuomaksi jos kaupasta saisi. Ai jai, keksisipä joku ukkeli tai akkeli keinon millä tuolta käryltä vältytään näissä, niin tekisi miljardin rahaa se.

Hell of a ranking

1. Paulaner Münchner Hell

--------

*Tässä välissä huomiona, että ei, en rutiiniomaisesti syydä rahaani ulkomaisiin verkkokauppoihin korona-aikana, tämä on itse asiassa ainoa tekemäni tilaus koko aikana. Päinvastoin, pääasiassa olen viimeisen vuoden ostanut suorastaan suhteettomasti kotimaista ja kotimaisilta.