Borbecker Helles Dampfbier

Dampfe/Stauder, Saksa

4,8%

Vaalea lager 

Jaa, että dampfbieriä hellesien keskelle? Mikä ihmeen dampfbier?

Kun on harrastanut olutta päälle 15 vuotta ja eritoten halunnut maistaa mahdollisimman montaa oluttyyliä, niin uuden maistamattoman tyylin lasiin saaminen on aina hieno juttu. Mutta sitten päästäänkin siihen, että onko dampfbier mikään oikea tyyli ja jos on, niin onko tämä haltuuni haalima sitä tyyliä?

Vanha tieto asiasta on, että dampfbier on vanha itäbaijerilainen tyyli, läheltä Tsekin rajaa. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti höyryolutta, mutta amerikkalaisen "steam beerin" kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Lyhyesti sen tyylikuvausten puolesta voi sanoa olevan ohraolutta vehnäoluen (hefeweissen) hiivalla, jota on tehty paikallisena erikoisuutena kun vehnällä ei ole saanut tehdä. Nimensä se olisi saanut siitä, että lämpimässä kovaa käyvä olut olisi höyrynnyt käydessään toisin kuin lagerit.

Vaan onko sittenkään näin? Andreas Krennmaier polkee blogissaan ajatuksen melko perusteellisesti maihin. Nämä oluttyylien historiat kun eivät ikinä ole niin kauniita kuin tahdotaan kertoa. Ohrasta weissbier-hiivalla tehtyä olutta ehdottomasti on ollut, mutta sitä on kutsuttu weissbieriksi, sillä weissbier ei ole ennen viitannut vain vehnäolueen. "Höyryolut" puolestaan on viitannut aikoinaan uusmuotiseen höyryvoimalla tehtyyn olueen. Se on siis ollut mainostusta höyryvoiman käytöstä. Höyryävästä käymisestä tuleva tarina puolestaan on ilmeisesti lähtöisin Zwiesel-panimon markkinoinnista.

Se miksi asiat menevät sekavaksi, johtuu ilmeisesti juuri siitä Zwiesel-panimon oluesta, joka on tällainen hefe-hiivalla tehty ohraolut ja sattumoisin nimeltään dampfbier. Lisäksi oli ylempää Baijerista Maisel-panimon dampfbier, jonka eräs Michael Jackson ohimennen mainitsee*. Näiden lisäksi on tämä käsissäni oleva Borbecker.  Etsin vähän muita, mutta Ratebeer löytää Saksasta vain pari kausituotetta, jotka eivät juurikaan kuulosta miltään weissbier-hiivalla käytetyiltä ja sitten oberstdorfilaisen panimon, jonka nimi on "dampfbierbrauerei", mutta sen tuotteet ovat ihan tavallisia baijerilaisia tyylejä.

Maallikkona tulkiten koko kuviosta voisi päätellä, että joskus aikoinaan höyryvoimalla tehdyt oluet on olleet kova uusi juttu ja siksi niitä on mainostettu "dampfbierinä" eli höyryoluena. Joihinkin (suosittuihin) oluisiin ja panimoihin nimi on jäänyt elämään höyryvoiman jo laannuttua. Voi olla että Zwieselin tarinakin on myös ihan paikkansa pitävä ja kyseessä on ollut panimon oma läpändeerus, että heidän muihin baijerilaisiin verrattuna nykyisin vähän erikoinen olut höyryää käydessään ja siksi juuri sillä on moinen nimi. Eli sama termi on käytössä kahdesta syystä. 

Vähemmän yllättäen tämä Zwieselin selitys heidän erikoisuudestaan on se mikä on kaapannut termin käyttöön oluttyylin nimenä. Se on ymmärrettävää, koska tyylimäärittelynä "ohraolut weissbier-hiivalla" on niin ihanan simppeli. Joten tietenkin craft-panimot ympäri palloa tekevät sillä ajatuksella dampfbier-nimisiä oluita. Eli tyylistä kertonut mahdollisesti perätön tarina on määritellyt tyylin. Näin nämä menee.

No niin, perkeleen historianörtit aina pilaamassa kaikki hyvät tarinat faktoilla, eli mitä tässä nyt sitten on käsillä? Borbeckeriä tekee panimoravintola Dampfe, mutta ilmeisesti pullokama tulee lisenssillä Stauderilta. Stauderin sivustoa ja etikettiä tulkitsemalla käykin selväksi, että ei ainakaan mitään itä-baijerilaista vehnäoluen pintahiivalla tehtyä olutta. Pohjahiivallahan tämä on tehty. Se poikkeuksellisesti kerrotaan (Saksassahan pohjahiiva on perustila), joka antaa epäillä, että toisin päin on väitetty tarpeeksi usein. Lisäksi panimo on Essenissä, satojen kilometrien päässä mistään Itä-Baijerista. Dampfen historiassa mainitaankin heti kärkeen höyrykoneiden asennuksesta, eli siitä nimi, ei mistään höyryämisestä.

Eli kaikesta ylläolevasta höpinästä huolimatta, tämä ei nyt sitten ole mitään weissbier-hiivalla tehtyä ohraolutta. No, "uniikiksi erikoisuudeksi" tätä silti mainostetaan. Maistetaan pois. Kaadan piruuttani weissbier-lasiin.

Lähes täysin kirkas, aivan hitunen sameutta. Hyvin vaalea. Iso vaahto, joka lähtee tosin hyvin nopeasti. (Osaltaan voinee syyttää lasia, joka on ollut käyttämättä kaapissa vuoden päivät, eikä ilmeisesti ihan täysin puhdistunut kun huuhtelin.)

Tuoksuu kuivan maltaiselta, niin kuin vähän hapettuneelta pilsiltä, josta on humalat hävinneet. Joka tapauksessa hyvin mieto tuoksu. Suussa suhteellisen pyöreän pehmeä. Maku on ensisijassa maltainen, mutta siinä on erikoinen kevyen hedelmäinen taustajuonne. Ikään kuin pintahiiva-helles, voin ymmärtää miksi tätä voisi luulla pintahiivaolueksi. Humalointi ei nouse kummoiseen rooliin, mutta sentään pieni puraisu loppua kohti. Kuivan olemuksen kanssa se lopettaa maun melko kauniisti ja saa janoamaan toista hörppyä. 

Ihan kiva, pehmeä olut. Kieltämättä uniikki. Saksalaiseksi tunnistaisi unissaankin, mutta omanlaisensa pehmeys joka rikkoo hommaa. Vahvuisekseen hyvinkin muhkea. Pehmeämpi ja muhkeampi kuin helles, pils tai kölsch, kevyempi kuin vaalea bock. Vähemmän humaloitu ja vähemmän hedelmäinen kuin englantilainen golden ale. Jotain sieltä välistä.

Ai niin oliko hyvää? No joihan tuon.

*Jackson teki todella kovaa pioneerityötä aikoinaan, ja on täysin ilman verrokkia olutkirjoittajien suurmestari, mutta kun lukee oluthistoriaa tutkivien tekstejä, tuntuu että Jacksonin ohimennen huomioimat jutut ovat paha piikki historioitsijoiden lihassa. Sillä Jacksonin maine on sellainen, että jos MJ on joskus vähän kuulopuheiden pohjalta maininnut jotain, niin se on sitten toistettu viisikymmentätuhatta kertaa täytenä aukottomana totuutena ja otettu luultavasti vielä jatkoepätotuuksien pohjaksi.