Tällä kertaa testiin gueuzen jälkeen Belgian kypsytettävin oluttyyli eli quadrupel. Jotkut ultrajääräthän venkoilevat tätä quadrupel-nimeä vastaan, kun se on La Trappen tuotemerkki. BJCP:n tyyleissäkin se on nimellä "vahva tumma belgialainen ale". Mielestäni tämä on ihan pölijää touhua, kun quadrupel eli "quad" on jo sen verran tiiviisti harrastajien puheeseen asettunut, että helevettiäkö siinä venkoilemaan. Sama kuin intoilisi, että kyllä se televisio oikeasti on suomeksi näköradio. Juna meni jo. Se on quad nyt, pulinat pois. Suomeksi sen voi tarvittaessa kääntää näppärästi esim. mönkijäksi.
Hyllyssä oli näitä muutamaa sorttia, joista valitsin yhden St. Bernardus Abt 12:n ja Struisen
St. Bernardushan tunnetaan eräänlaisena pseudotrappistina. Panimo kun teki sen maineikkaimman Westvleterenin oluet aikoinaan lisenssillä 1945-1992, ennen kuin ITA kireytti trappistituotannon luostarien omalle alueelle. Panimo jatkoi kuitenkin oluiden tuottamista hyvin samansuuntaisilla ellei samoilla resepteillä. Abt 12 onkin eräänlainen varjo-westvleteren 12.
Parasta ennen päivämäärä tässä on 10.9.2018 ja uskoakseni näissä on viiden vuoden päiväykset, eli olut olisi 10.9.2013 pakattu. Kahdeksanvuotias siis.
Tumman punaruskea, ohut nopeahko vaahto. Kaataessa pöllähtelee jo voimakkaita tuoksuja: liuotinta ja rusinoita.
Pehmeän rusinakeittoinen tuoksu, mukana neilikkaa ja syvempääkin mausteisuutta. Korianterinsiementä, kaneliakin. Tietty mallassiirappisuus myös tuoksussa. Raikas silti. Monipuolista lupailee.
Pehmeä. Todella kaunis ja sulava suussa, suorastaan taivaallisen juotava. Maun etualalla istua möllöttää pehmeä kimpale mallasta, joka nousee pelkästä makeasta ohraleivästä hyvin hentoon espresson säväykseen. Kimpaleen ympärillä seikkailevat tuoksussa jo esiintyneet mausteet ja sen ytimestä paljastuu kuivahedelmäkakkua. Tasapaino on hieno. Kymmentä prosenttia alkoholia ei huomaa kuin aivan lopussa pienenä lämpönä kurkunpäässä.
Upea olut. Väittäisin jopa, että osui aika optimiin kypsyys. Toki vielä pidemmällä irtoaisi enempi niitä nahkaisia meininkejä, jos sellaisia kaipaa.
Struise on sitten nuorempi tapaus, perustettu 2001. Tullut tunnetuksi hyvänä belgityylien tuottajana ja ehkä erityisesti juuri näistä Pannepot-sarjan vuosikertaoluistaan. Niistä on myös tynnyrikypsytetyt reserva ja grand reserva -versiot, mutta tässä on ihan perustapaus. Ikää siis n. 7 vuotta. Parasta ennen päivä on hauskasti 31.11.2019. Tämä ei ole siis koskaan mennyt parhaudesta pois, koska tuollaista päivämäärää ei ole ollut olemassa.
Lähes pikimusta. Ei vaahtoa. Tiukkaa tavaraa on. Hiilihappojakaan ei vaikuta kauheasti olevan.
Yksioikoisempi tuoksussaan, tosin hapottomuus korostaa sitä. Paljon melassia, lääkemäistä mausteisuutta, lakritsia. Tummia hedelmiä.
Täyteläinen, pehmeän makea. Suorastaan tahmainen jälkimeininki. Railakkaasti tuhdimpi kuin tismalleen saman vahvuinen abt 12. Maku on melassimaltainen, tumman hedelmäinen. Mausteitakin sieltä nousee, onhan kyseessä maustettu olut (millä, tiedä hänestä, mutta sellaisia hieman joulumausteisia olettaisin). Jälkimakuun nousee paahdetta, pientä humalan katkeroakin. Ja selvempi alkoholi kuin abtissa, vähän jopa yhdistyy maustejämien ja makeuden kanssa vähän tympeäksikin loppumauksi.
Eipä siinä. Onhan tämä Pannepotkin ihan hieno olut sinällään. Tuhti ja hitaampi kuin tuo toinen. Jos olisin maistanut itsenään olisin varmasti käyttänyt enemmän ylisanoja. Ongelma on vain siinä, että Abt 12 on yksi lajinsa priimuksista ja tässä sen todella huomaa. Se on kepeämpi, raikkaampi ja monipuolisempi quad, jossa oluen elementeillä on tilaa toimia. Pannepot on siihen verrattuna raskassoutuinen ruuhi. Intensiivisempi kyllä, mutta myös ahdistuneempi, kokoon puristuneempi, vapautta vailla. Abt on jousikvartetti, pannepot bassosoolo.
Jos kehtaat kirjoittaa sen rehellisesti kvadruppeli, sitten hyväksyn termin.
VastaaPoista