Tarkoitus oli päättää tämä kellarintyhjennys kolmeen J.W.Lees Harvest Aleen, britti-barley wine klassikoihin, mutta kohtalon karu käsi kaatoi pullojen päälle kirjan ja kirja lykkäsi ne hyllystä lattialle. Yksi hajosi päreiksi, kaksi avautui korkista. Sinne meni. Niinpä Amerikantyylin barley winea tilalle.
Eli seitsenvuotias jenkkiklassikko Sierra Nevada Bigfoot. Suoranainen amerikkalaisen barley winen perikuva. Kilpasille kotimainen nuorempi Malmgårdin tulkinta samasta tyylistä, joka ainakin aikoinaan markkinoille tullessaan oli suurin piirtein parasta mitä tässä maassa on pulloon saatu.
Malmgårdia itselläni ei kaapissa ollut, mutta kun laitoin syksyn antimista kuvan johonkin someen, beer sommelier Olli Majanen lähestyi linjoilta ja kyseli haluanko Malmgårdia mukaan. Ei kai sellaisesta ihminen kieltäydy. Kiitos vain Ollille!
Bigfoot on siis vuodelta 2014. Pullon päiväys 26.3.2014. Säilytetty omassa huoneenlämpöisessä varastossani, eli vähän voi lisäikääkin laskea. Malmgård siis Majasen varastosta, oletan, että viileämmästä kellarista. Pullon päiväys 21.9.2018. Kyseessä on kuitenkin parasta ennen -päiväys ja koska olut on puolen litran pullossa, tämä on käsittääkseni vuoden 2017 erää. 2018 olut pullotettiin jo pienempään pulloon. 2017 julistin edellisen erän kaksi vuotta kypsyneenä jopa Suomen parhaaksi olueksi.
Jenkki on punaruskea ja siinä on komea kokkareinen ja kestävä vaahto. Raikas, pihkainen tuoksu. Ikään nähden jopa ihmeellisen raikas. Syvää leipäistä, suklaamaltaista taustaa. Pähkinöitä. Luumumehua.
Pehmeän leipäinen maltaisuus ja hyvinkin ronski katkero siihen päälle. Pihkaa puskee yllinkyllin. Hempeän kaunis hedelmäkakku häilyy myös taustalla. Lämmetessään paranee kun katkerointi ei ole enää niin määräävässä roolissa vaan muutkin ominaisuudet pääsevät voimakkaammin esiin. Hemmetin hyväähän tämä on.
Ikä näkyy hämmentävän vähän. Jenkkikatkerot takaavat sen, ettei olut ikinä varmaan taivu ihan sellaiseksi aivan samettisen pehmeäksi, mutta vaikkei pehmeyttä, niin kovempaa rusinaa ja nahkaa kyllä tästä odottelin.
Suomalainen sitten puolestaan on hyvin tumman ruskea. Kestävä kaunis vaahto tässäkin, muttei ihan niin jäykkä kuin Sierra Nevadassa. Viileänä tuoksu on kovin hento, etenkin vastapariin verrattuna. Rusinaa kuitenkin ja tummaa fariinisokerista keksiä. Tummaa hedelmääkin. Lämmetessä tulee hieman pahviakin, mutta niin hennosti, ettei näin järeän oluen kanssa haittaa.
Suussa maltainen, mutta ei niin stydi kuin volteista epäilisi. Leipää, karamellia ja kevyttä paahdettakin toki löytyy, mutta olemus on hyvinkin ohuen kuivahko. Oliko tämä näin hento jo nuorena? Ei mielestäni, mutta muisti nyt on muisti. Helposti juotava. Ronski, pihkainen jenkkikatkerointi puskee esiin ajoissa ja jaksaa loppuun asti lakritsiseksi kääntyen. Taustalla pientä luumua. Iän tuomaa rusinaista hedelmää antautuu enemmän lämmetessä, mutta kokonaisuus jopa vähän kärsii siitä miten ohkainen olut on.
Tarvitsee ihan reilusti lämpöä. Pullon 12-15 astetta vähintään, melkein huoneenlämmön oikeastaan. Toki kaikki oluet ovat viileämpänä hillitymmän makuisia ja kovempia, mutta asia korostuu tässä Malmgårdissa erityisen selvästi.
Erittäin samoilla linjoilla ja hyviähän nämä molemmat. Jenkki kuitenkin vetää tässä pidemmän korren. Se on yksinkertaisesti muhkeampi ja tasapainoisempi.
---
PS: Muistatteko muuten mitä loistava puolen litran barley wine maksoi Alkossa 2017? No se oli sellainen hirvitys kuin 5,99€. Nykyinen versio on Alkon halvimpia barley winejä ja on pienessä pullossa saman hintainen. Litrahintaan on siis tullut n. +50% lisää reilussa neljässä vuodessa, samalla kun inflaatio on ollut muuten lähes nollassa. Kertokaas vielä miten se olikaan, että craft-oluen hinnat eivät ole muka nousseet aivan holtittomasti?
Craftin pastellinen hype ja olutkulttuurin keskiluokkaistuminen on todella nostanut hintoja! Kauhuissani huomasin, että sovellan oluissani nykyään hyvin usein sysiläläistä laatusuhdestandardia. Tästä huolimatta laatua löytyy lasistani, mutta lähtökohtaisesti hypeskenen ulkopuolelta.
VastaaPoistaMarkkinat ovat sosiaalinen rakennelma.