Noloimmat väärinkäsitykseni oluesta

Kirjaa kirjoittaessa tulin miettineeksi olutharrastuksen alkutaivalta ja miten ei silloin oikein tiennyt mistään mitään. Yksi kirjan pääpointeista kun oli olla teos juuri sellaisille, joita olut kiinnostaa, mutta pohjatiedot ovat heikot, aukkoiset, väärät tai muuten epävarmat.

Silloin kun ESB terassilla kolahti 2004, en tiennyt oluesta oikeastaan yhtään mitään. Olin maistellut jonkun verran erilaisia, pääasiassa brittiläisiä oluita ja tsekkiläisiä tummia lagereita. Sellaisia löytyi siihen maailmanaikaan kauppojen hyllyiltä peruslagereiden rinnalta melkein ainoina poikkeuksina. Sitten päätin ruveta pikkuhiljaa "harrastamaan". Koska keskityin silloin opiskelija/hanttihomma-budjetillani lähinnä uusien oluiden maisteluun, menikin hyvä tovi, pari vuotta, että oluesta oikeasti alkoi tietää edes vähän jotain. Kirjat joita onnistuin hankkimaan olivat aina vain olutluetteloita. Eikä silloin netissä ollut tieto ollut mitenkään erityisen aloittelijaystävällistä tai edes paikkansa pitävää. Ei ole aina nykyäänkään.

Siksi minulla olikin jotain todella outoja väärinkäsityksiä oluesta, joista pinttyneimmät pysyivät pitkäänkin. Jälkikäteen katsellen ne ovat varsin noloja virhetietoja, mutta toisaalta se muistuttaa siitä, miten vähän "ulkopuolisena" tai aloittelijana mistään asiasta tietää vaikka olisikin siihen muka vähän perehtynyt.

Listaan opetusmielessä tähän muistamani noloimmat väärinkäsitykset, jos vaikka joku elää samoissa harhoissa. Ja onhan nämä vähän hassujakin.

Brittiolut juodaan lämmitettynä

Kiitos René Goscinny, joka halusi piruilla naapurikansalle. Asterix Britanniassa -albumissa gallialaiset juovat brittien vieraana paikallsita olutta ja eivätkä pidä siitä. Brittiserkku kysyy "Eikö olut ole tarpeeksi lämmintä? Pyydän lämmittämään."

Olin lukenut ko. sarjakuvan varmaan kymmeniä kertoja ja ymmärsin toki, että siinä piruillaan briteille niiden lämpimästä oluesta. "Britit juovat lämmintä olutta" kun on edelleen uskomus Asterixin ulkopuolellakin. Sitä en tajunnut, että kuittailu oli rajusti liioiteltu. Oikeasti joskus luulin, että perinteinen brittiolut tarjoillaan lämmitettynä.

Jostain jo ennen ESBin juontia oli päähäni valunut tieto, että englantilainen olut on "bitteriä". Tästä päättelin bitterin olevan se lämpimänä juotava juttu. Joskus sitten olin ostanut yhden tölkin jossa luki maaginen sana "bitter". Olin viemässä olutta jääkaappiin kun kysäisin kaverin asioista tietävältä isältä, että juodaanko bitter lämpimänä. Hölmistynyt katse ja kieltävä vastaus saivat uskomaan. Kiitos siitä Tapsa.

Jos myös luulet näin, niin tiedä: Brittiläinen olut juodaan kellariviileänä niin kuin lähes kaikki oluet. Se ei ole yhtä kylmää kuin vaalea lager, joka usein tarjoillaan jääkylmänä. Silti se ei ole myöskään missään nimessä lämmintä. Uskomus juontaa juurensa tuohon pieneen eroon, sekä joidenkin (huonojen) pubien vanhaan tapaan pitää tarjolla olevia oluttynnyreitä huoneenlämmössä. Tämä ei nykyään ole ongelma.

Mallas maistuu katkeralta

Tiesin, että olut valmistetaan ohrasta ja humalasta. Ohran tietenkin tiesin viljasta, mutta en tiennyt mikä se humala oikein on. Jonkinlainen kasvi kai. Vastaavasti en oikein tiennyt mitä on mallas, jonkinlaista erityistä ohraa kai. Makeat mallasleivät kun eivät kuuluneet lapsuuteeni, enkä oikein välittänyt sellaisista nuorenakaan, joten mielleyhtymää esim. maltaan ja makeuden välillä ei ollut. 

Jostain olin myös lukenut, että "humala on oluen sielu". Sieluhan on sillai syvällä, se on se ydinasia, siellä taustalla? Ja ohra ja viljat... no nehän myydään jauhoina eli ovat niinkuin sellaisia jauhomaisia hommia, karheita. Ruisleipäkin on semmoinen vähän hapan ja katkeran tuntuinen. Eli tämä kevyt katkeruus mikä tulee ikään kuin oluen maun loppuun ja päälle, ei voi olla se sielu. Se on varmaan sitä viljan karkeutta.

Tämä harhaluulo toki karisi varsin nopeasti, varmaan joskus luettuani ensimmäisen kerran siitä mitä humala oikein on ja miksi sitä olueen laitetaan. 

Jos myös luulet näin, niin tiedä: Katkeruus tulee humalasta. Mallas on viljaa, johon on muodostunut sokeria. Se antaa olueen siis sen makeuden ja leipäisiä makuja. Enintään hyvin mustissa oluissa siitä voi tulla vähän palanutta kitkeryyttäkin (mikä on ihan eri asia kuin katkeruus, mutta ei nyt mennä siihen).

Hiiva on pinnassa

Tämä on oikeastaan harhaluulo, joka syntyi kun yritin oppia jotain. 

On pohjahiivaoluita ja pintahiivaoluita. Sen tiesin. Oluet erotettiin usein tällä perusteella, joten yksi ensimmäisistä asioista minkä "selvitin" oli, että mikäs näiden hiivojen ero nyt sitten on. Jostain luin, että pohjahiivaoluessa hiivan luonne ei tule esiin ja pintahiivaoluissa hiivan tuottamia makuja on enemmän.

Se mikä jäi selvittämättä oli ensinnäkin, että mitä ne hiivan tuottamat maut ovat. Luonnollisesti muka tiesin tämän: Hiiva tuottaa tietenkin hiivaista makua. Olinhan opiskelijana Presto-kotiviinin alkoholi-ennen-laatua-koulukunnan kokenut tekijä, kyllä minä hiivaisuuden tunsin. 

Toisekseen vedin mutkia suoriksi ja tulkitsin, että koska lager on kirkasta, on hiiva jätetty (kotiviinipöntön tyyliin) sinne pohjalle. Tämän mystillisen pintahiivan täytyy olla sellaista, joka kelluu siinä pinnalla koko ajan. Ja koska pohjahiivaoluiden mainittiin olevan suodatettuja, niin pintahiivaoluissa hiivaa on siis mukana. Siinä pinnalla tietenkin, sanoohan sen nimikin. Ja siinä se sitten kelluu juodessakin jotenkin mukana ja siksi pintahiivaoluet ovat hiivaisemman makuisia.

En oikein muista milloin tästä harhasta opin ulos. Luultavasti kun käsitin, että pääosa lempioluistani oli pintahiivaoluita, eivätkä ne olleet yhtään hiivaisia. Tai viimeistään kun perehdyin muutaman belgiin ja käsitin millaisia ne hiivan luomat jutut oikein voivat olla.

Jos myös luulet näin, niin tiedä: Molemmat hiivat ovat käymisen lopuksi pohjalla ja molemmat poistetaan oluesta. Suodattaminen vain poistaa vähän tarkemmin ja sitä voidaan tehdä ihan mille tahansa oluelle. Hiiva ei myöskään maistu oluessa hiivalle vaan hiiva tuottaa käymisen aikana hedelmäisyyttä, mausteisuutta, happamuutta ja montaa muuta makua hiivasta ja oluesta riippuen. Hiivaiselta maistuva olut on huono olut.

Jouluoluet ovat maustettuja

Tämä uskomus syntyi joskus teininä ja sinnitteli vuoden pari olutharrastukseen asti. Pääosin siksi, että jotkut jouluoluet ihan oikeasti ovat maustettuja. Tarkoitan kuitenkin perinteisiä suomalaisia suurten panimoiden jouluoluita.

Jouluoluita kammoksuttiin kaveripiirissä, koska niitä pidettiin jotenkin joulupöydän mausteiden makuisena. Oli kelju pila ostaa kaverille jouluolutta helmikuun tarjousmyynnistä, jos tämä ei muistanut speksata oluttilaustaan tarpeeksi hyvin. Sitä sitten siemailtiin kiroillen, että hyh kun on oudon makuista. Mielikuva mausteista loi vakaan uskon, että kyllä tässä mausteet maistuu.

Ensimmäisessä ostamassani olutkirjassani oli Sinebrychoffin Jouluolut. Michael Jackson ei puhunut mausteista mitään, häh? Pikkuhiljaa asianlaita selvisi.

Jos myös luulet näin, niin tiedä: Perinteinen suomalainen käsitys jouluoluesta on vain hieman tavallista tummempi ja maltaisempi lager. Lähellä ns. wieniläistyylistä. Siinä ei ole mausteita, vain vähän enemmän leipäisyyttä ja ehkä hento karamellisoidun maltaan vivahde.

Vehnä tekee oluesta hapanta

Tämä ehkä kummallisin uskomukseni syntyi jotenkin oudosti mielessä vääristyneen huonon olutkokemuksen kautta.

Maistoin ensimmäisen vehnäolueni joskus vuoden parin sisällä siitä kun olin täysi-ikäistynyt. Olin bongannut "vehnäolut"-sanan lempilehdestäni, Alkon Hinnastosta. Vehnäolut kuulosti jotenkin lempeämmältä kuin tavallinen olut, vähän niin kuin vehnäleipä ruisleipään verrattuna. Ostin kokeeksi. Muistan odottaneeni juomalta jotenkin erityisen paljon, tietämättä mitä odottaa. Illanviettoa odotellessa ihastelin pulloa moneen otteeseen. 

Olut, jonka tietenkin maistoin pullon suusta, iski vasten kasvoja. En pitänyt juomasta yhtään. Annoin pullon kahden hörpyn jälkeen tutulle, joka joi sen ilomielin. En muista siitä kokemuksesta sen enempää, mutta mieleen jäi vahva kuva jotenkin todella vastenmielisen pistävästä juomasta. Tämä mielikuva vahvistui vuosien varrella ja muotoutui päässä "vehnä tekee oluesta kirpeää" -muotoon. Suurin osa muistoistahan on ihan valheellisia kun niitä on päässään vuosikausia muhittanut. Kartoin vehnäoluita joka tapauksessa vuosia.

Noh, sittemmin tutustuin hefeweisseihin ja ymmärsin olleeni väärässä. Kun opin hapanoluista, mietin pitkään, että se ensimmäinen vehnäolut oli varmaan tajuamattain ollut hapanolut. Hapanolut Alkon katalogissa niihin aikoihin kuulosti kuitenkin epäuskottavalta. Oli siellä kai jotain lambicia 2000-luvun alullakin ollut, mutta ei juomani ollut lambicia, eikä lambicia olisi varmaan vehnäoluena listattukaan. 

Jostain tuli sitten vastaan "Kapuziner". Se se oli! Etikettikin näytti tutulta. Ja sehän on... perushefe. Ihmettelin vähän miten sitä on voinut pitää happamana edes ensikertalaisena. Lopulta päättelin, että vastareaktioni on aikoinaan johtunut ehkä kahdesta asiasta. Ensinnäkin hefeweisset tuoksuvat usein banaaniselle ja banaani on edelleen yksi yököttävimmistä tietämistäni asioista, vaikka tuoksuun olenkin alkanut jotenkin tottua kymmenien vuosien yrittämisellä. Lisäksi olut lienee tuntunut pistävältä, luultavasti koska se on ollut todella hiilihappoisen tuntuinen pullosta juotuna. 

Älä luota epämääräisiin muistoihin.

Jos myös luulet näin, niin tiedä: No ei tee vehnä happamuutta. Happamuus tulee hiivoista ja bakteereista.