Frankenissa 2022 - osa 1: Univajetta ja hikoilua Bambergissa

Kuten jo aiemmin avasin, lopetin oluttauon Frankenissa. Niille, jotka eivät ole Saksan maantietoon tarkemmin perehtyneet: Franken on siis Baijerin pohjoisosa ja Baijeri taas Saksan eteläosassa. Tässä pieni yhteenveto reissusta. 

Miksi Franken? Ensinnäkin ihan käytännön syistä: Sinne pääsee helposti ja nopeasti, se on tunnettu hyvästä oluestaan ja alueena se on mukavan tiiviisti täynnä näkemistä ja maistamista. Toisekseen siellä järjestettiin Annafest, jonne menoa korona oli siirtänyt jo kahdella vuodella. 

Kolmannekseen tauon lopettamiseen se tuntui erityisen hyvältä siksi, että (perinteinen) saksalainen olut oli sellaista, jolle olin lämmennyt hyvin hitaasti vuosien saatossa. En oikein koskaan ollut saanut niistä sellaisia superpäräyttäviä kokemuksia kuten esim. brittiläisten, amerikkalaisten ja belgialaisten oluiden kanssa. Pikkuhiljaa niitä oli vain alkanut arvostamaan enemmän. Tuli oli syttynyt kytemällä, ei leimahtaen. Oletin tauon lopettamisen tuovan saksalaisiinkin oluisiin hyvän perusolemuksen päälle pientä uutuuden ja jännittävyyden särmää, mikä niistä oli aina jotenkin puuttunut.

Päivät 0 ja 1 - Miltä meno nyt maistuu?

Olin Rantasalmen ja Varkauden rajalla saaressa. Paikalla oltiin juhlittu kaverin nelikymppisiä ja nyt pitäisi päästä pois. Olin vetäytynyt juhlista hyvissä ajoin jo ennen kymmentä, ja siksi juhlinnan runsauteen nähden verrattaen vetävässä kunnossa, tosin herännyt jo aamuviideltä ukkoseen ja kaatosateeseen. Lento olisi seuraavana aamuna kuudelta. Olin varannut aamulennon, koska katselin sillä ehtiväni ajoissa kohteeseeni, eli Mahr'sin panimolle Bambergiin ennen kuin se menisi sunnuntaina kiinni.

Juuri sopivasti sadekuurojen välissä venekyyti sai heitettyä selän yli venerantaan jonnekin Harjunrannan perähelvettiin. Olin tilannut sinne taksin valmiiksi ja sitä siinä sitten odoteltiin. Seuranani edellisiltana ensi kertaa tapaamani vähän vanhempi jantteri, jolla oli sama suunta, mutta joka oli edelleen tuhannen päissään. Hyvä ja lupsakka seuramies kuitenkin, jutut naurattivat. Taksia ei tietenkään kuulunut missään. "Miltä meno maistuu?" seuramies kyseli ja naureskeli. Edellisiltana oli  näet kuunneltu lukuisia kertoja vanhaa Lasse Mårtensonin käännösversiota Lou Reedin klassikosta Walk on the wild side.

Alkoi vähän ripeksiäkin taas. Metsässä rapisi joku elikko. Jotenkin mehtäsavolainen meininki, tuumailin. Keskellä ei mitään vesisateessa loputtomasti huastelevan joviaalin jurriukon kanssa. Ryteikössäkin rytisi varmaan seudun legendaarisen pontikankeittäjä-erakko Peis-Immosen haamu. Ehkä tästä on ihan hyväkin lähteä Keski-Eurooppalaistumaan toviksi. Onpahan kontrastia.

Lopulta taksi tuli vartin myöhässä. Jotenkin uskovaisen oloinen, mutta hyvin huastattava kuski otti  seuramiehen jutuista kopin, niin pystyin itse vain myhäilemään. Seuramies jäi matkan varrella kotiinsa. Kysyi vielä lopuksi kuskilta "Ootko kuullu semmosta biisiä kuin 'Miltä meno maistuu'?" Oli kuski sen kuullut. Niin minäkin ja nyt biisi alkoi soimaan päässä. Duddudu-duddudu-duududu...

Reilusti myöhässä oleva Onnibussi suoriintui kymmenen jälkeen illalla Helsinkiin. Jossain Mannerheimintielle kääntyessä tuli mieleen olisko pitänyt yrittää nukkuakin tässä matkalla. Noh, ehtiihän tuota. Pakkasin, säädin, peseydyin ja olikin jo puoliyö. Kentällä olisi hyvä olla pari tuntia ennen, kun oli kuulemma ruuhkiakin ollut. Toisin sanoen kolmelta ylös sängystä, jossa olin maannut kaksi ja puoli tuntia hereillä kun mietin, että olihan kaikki varmasti nyt mukana ja mitäs sitten jos en ehdikään siihen Münchenin junaan. 

Taksin kaartaessa Helsinki-Vantaalle taputtelin taskujani. Niin joo, passi. Kai minä sen reppuun laitoin. Terminaalissa avasin repun. En muuten laittanut. Kävelin terminaalista ulos uuteen taksiin ja sanoin, että ajellaanpa hakemaan passi. Halpaa lystiä. Mietin, että ehkä voisi ottaa taksissa pienet torkut. Tai sitten en. Matkakohteen kuultua puhelias taksikuski innostui keskustelemaan oluista, kun oli alkanut niitä vähän maistella viime aikoina. "No niin Yrtsi, miltä meno nyt maistuu?" sanoi Mårtensonin Lasse takaraivossa. Älä Lasse nyt rupee mulle.

Passi kourassa kentällä kaikki meni nopeasti. Passia tai henkilötietoja ei tarkastettu missään vaiheessa. Vuorokauden valvomisen jälkeen alkoi olla melko valvekooma, mutta olin suhteellisen varma, etten nähnyt unta kun kone viimein nousi kiitotieltä. Lento kesti omasta näkökulmastani noin viisi sekuntia. Laitoin silmät kiinni, avasin ne ja oltiin jossain Itämeren päällä. Suljin ja avasin ne uudestaan ja oltiinkin jo laskeutumassa. Münchenin päässä passia tai muita henkilötietoja ei tarkastettu.

"Joko osataan duddudu-duddudududu..." Lasse vittuili.

Kone oli täydellisesti ajassaan, eikä ollut ruuhkaa, mikä tietysti on ihan perseestä kun on varautunut siihen, että kaikki on myöhässä ja on ruuhka. Odottelin oikeaa junaa siis tunnin. Puolentoista tunnin matka Münchenistä Bambergiin meni pitkälti lennon tavoin. Bambergissa hotellissa ilmoitettiin, että huone olisi valmis vasta kolmen tunnin päästä, joten suunnittelemani päiväunet eivät tulleet kysymykseen. Noh, kai minä sitten menen sinne Mahr'sille samantien kun kerran on tänne asti tultu.

Hotelli Messerschmitt
Voin suositella Bambergin vierailulle!

Bambergissa oli helvetin kuuma. Mahr's ja vastapäinen Keesmann löytyvät Bambergin vanhan kaupungin ulkopuolelta, mutta kuitenkin aika läheltä. Vajaan parin kilsan kävely ydinkeskustasta Mahr'sille oli yhtä varjonpuoleisen tien etsimistä ja tuntui kestävän vuoden. Pihan pieni Biergarten oli onneksi varjostettu. Saksassa on muutenkin ymmärretty paljon paremmin kuin Suomessa, että terdellä suorasta auringonpaahteesta "nauttivat" ihmiset ovat kummallisia friikkejä, joiden outoja tapoja ei pitäisi kannustaa. Ulkona on kiva olla, mutta varjossa.

Mahr'silla oli rauhallista. Panimon viime vuosina kosiskelemasta modernimmasta meiningistä ei näkynyt jälkeäkään, mitä nyt naapurissa oli sunnuntaisin suljettu bränditavarakauppa. Itse kapakka oli hyvinkin perinteinen wirstshaus. Myöhemmin kävikin ilmi, että juuri noihin aikoihin tätä modernimpaa menoa ajanut Mahrin veljes oli syrjäytetty paikaltaan ja toimariksi oli siirtynyt nuorempi veli. Ymmärrän hyvin. Siinä touhussa olikin aina aika vahva ns. "hei kaverilapset"-fiilis. Saa nähdä mitä tuleman pitää.

Tarjoilija tuli hetken venttailun jälkeen. Tilasin schäuferlan, kun nyt Frankeniin oli tultu. Tarjoilija kyseli juomista. Viimein. "Ein A U, bitte!" mongersin. Tarjoilija hymyili ja ilmoitti "U!". Siinä on maailman parhaimmin nimetty olut, ei turhia kirjaimia. Pidemmin Ungespundetina tunnettu panimon klassikko tuli pöytään nopeasti.

---

Schäuferla tai Schäufele on eteläsaksalainen ruoka, joka on erityisesti Frankenissa alueen klassikon asemassa. Possunlapaa rapealla nahkakuorella. Saksalaista ja etenkin baijerilaista keittiötä voi muutenkin kutsua aika vahvasti popedalaiseksi keittiöksi. Tarkoittaen, että melkein kaikki perinteiset annokset ovat jossain muodossa lihaa ja perunaa. Vielä tarkemmin porsaanlihaa.

Yksi näistä perunamuodoista on Kloß eli knöödeli. Se tarkoittaa vapaasti käännettynä "etovaa palleroa, jonka olemassaolo on loukkaus kaikkia jumalia kohtaan ja sen keksijä tulisi polttaa pyhällä tulella". Etenkin Baijerissa kannattaa olla varuillaan menussa väijyvien Kloß- tai Knödel-sanojen kanssa.

---

Siinä se nyt sitten oli. Ensimmäinen olut puoleen vuoteen. Kolmenkymmenen asteen helteessä lasiin oli muodostunut välittömästi huurteinen pinta, joka hikoili houkuttelevasti. Vaahtokin oli kaunis ja täydellinen. Kävellessä tullut jano ei vähentänyt houkuttavuutta. 

"Niinpä niin Kake, miltä meno nyt maistuu?" No kuule Lasse, nyt se maistuisi erityisen hyvältä.

Vedin syvään henkeä oluen päällä. En ruvennut erittelemään aromeja. Ihana raikkaan oluen tuoksu, oli sitä ollutkin ikävä. Nostin tuopin huulille ja otin alkuun varovasti pikkuruisen... yli kolmannestuopin kulauksen. Mallasta, humalaa. Suusta pääsi ehkä ähkäisy. Se on niin hyvää, niin...

...yh! Onko humalan katkero aina ollut noin vastenmielinen? Voi helvetin tauko. Pilasinko makuaistini?

"...siinä on taas joku jeejeejee. No hei Sisko, miltä meno maistuu?" Lasse naljaili. Saatanan Mårtenson.

Söin possuaterian ja tissuttelin ungespundetia. Oli se hyvää, mutta tosiaan joka siemauksen lopuksi kärähtävä katkero tuntui epämiellyttävältä. Vähän samalta kuin teininä kun opetteli Karhu-pullo kourassa juomaan olutta ja irvisti jokaisen suullisen jälkeen. Kai tähän oli taas totuteltava. Tilasin toiseksi itseäni kiusatakseni vielä humaloidumman pilsin ja vähemmän yllättäen siitä tuli sama reaktio. 

Vastapäinen Keesmann oli kiinni sunnuntaisin, joten HerrenPils jäi tälläkin reissulla maistamatta, en nimittäin palannut enää seuraavana päivänä tännepäin pitäjää. Vähän pettyneenä kuljeksin takaisin hotellille, jonne ei vieläkään päässyt. Onneksi Bambergin keskusta on sillä lailla näppärä, että tien toisella puolella oli panimo. Zum Sternla on kapakkina ollut olemassa 1300-luvulta asti, mutta nykyinen panimopuoli on aktivoitunut vasta edellisen vierailuni jälkeen, tarkemmin sanoen 2019. 

Tilasin kellerbierin. Voihan perkele, että oli mukava juoda taas olutta. Kolmas tuoppi menossa ja suuta ei peittänyt sokerinen imelyys tai ikeniä kutitelleet tanniinit tai happamuus. Juotavuus oli jotain melkein hämmentävää. Loppumaussa tulevat katkerot siellä hiersivät edelleen, mutta kai niihin taas tottuisi. Tottuisihan?

Hotellin respa viimein myönsi anomukseni ja pääsin pitkälleni. Nukuin muutaman tunnin siihen asti, että oli iltaruuan aika. Suunta oli selvä. Savuolutpanimoiden ylijumala ja paikkakunnan kuuluisin eli Schlenkerla tietenkin. Muistot seitsemän vuoden takaa olivat hyvät. Suoraan tynnyristä valuteltu savuolut on edelleen yksi parhaista olutkokemuksistani.

Pakollinen kuva Bambergin upeasta raatihuoneesta
(lähes identtinen kuva vuodelta 2015 löytyy myös kirjastani)

"No niin Leiska, miltä meno nyt maistuu?" tuumasi Mårtenson kun kävelin edelleen jotenkin pätkäunisen horteisena kohti kaupungin komean raatihuoneen läpi menevää siltaa. Juuri kun nousin sille, katusoittaja aloitteli uutta biisiä. "Holly came from Miami FLA..." 

Aloin epäillä mielenterveyttäni. On se se. Lou Reedin Walk on the wild side. Hämmentyneenä tästä Lassekin hiljeni kerrasta koko loppumatkaksi. Keräsin kaiken tahdonvoimani, etten mennyt kysymään soittajalta: "Ootko kuullu semmosta biisiä kuin 'Miltä meno maistuu'?"

Maailman pienuudesta ja synkronisuudesta iloisena harhailin perille. Schlenkerlan talo on itsessään ihastuttava satoja vuosia vanha rakennus, jossa on monia pienempiä tupia, joissa syödä ja juoda. Viime reissulla paikalla oli ollut aivan helvetillisesti porukkaa. Nyt oli rauhallisempaa, melkein tyhjää. Löysin paikan amerikkalaisten täyttämän pöydän vierestä. Tilasin ruokaa, knöödeleitä varoen.

Schlenkerlalla on joka kaudella oma kausiolut tarjolla suoraan puutynnyristä normaalien tuotteiden lisäksi. Tilasin tietenkin sitä. Kesän kausiolut on Kräusen, eli talon (kevyesti savuinen) helles, joka on kypsymisen loppuvaiheessa "kräusenoitu" nuoremmalla vielä käyvällä oluella. Schlenkerlan tapauksessa talon perusoluella, eli vahvasti savustetulla märzenillä. Lopputulos on pirtsakka, talon muuta tuotantoa vähän kevyemmin savuinen olut. Joka on suoraan tynnyristä herkullista. 

Tai olisi, jos ei olisi sabotoinut makuaistiaan teini-ikäisen tasolle ja jokaisen siemauksen jälkijunassa seuraisi katkera ärsytys. Eikö tätä nyt nukkuminenkaan korjannut? Melkein pahemmin ärsytti kuin päivällä. Tässäkö tää olutharrastus nyt oli? Vähän jo vitutti.

Tilannetta ei auttanut se, että amerikkalaispöytä elämöi tuskissaan kun tarjoilijatäti ilmoitti, että ravintolassa käy vain käteinen. En nimittäin minäkään ollut muistanut, että Saksa on vielä monin paikoin höyryajalla maksuvälineiden suhteen. Mahr'silla, Sternlassa ja hotellilla oli käynyt kortti. Viikon viimeisiä pöytiä hellehiessä hoiteleva teräsmuori ei paljon jenkkien itkemistä kuunnellut vaan passitti seurueesta jonkun automaatille. Jenkki lähti kävelemään ja täti meni kollegansa luokse tiskin taakse. Muorit vetivät snapsit huuleen ja nauroivat keskenään. Ei noille parane vittuilla, tuumin. 

Selitin tilanteeni nöyrästi, jätin kamani pantiksi ja kävelin kilsan päähän automaatille. Joka oli kiinni. Kolmas automaatti sentään toimi. Lönttäsin takaisin, maksoin, kävelin hotellille, tipuin sänkyyn ja sain viimein nukkua kokonaisen yön. 

Yrtsi, Kake, Sisko ja Leiska tapaavat
Hollyn, Candyn, Little Joen ja Jackien.

Päivä 2 - Helle, siitä suomalaiset tykkää

Heräilin ja tuumin, etteivät kaksi edellistä päivää nyt ihan putkeen menneet. Katkerot pilasivat oluet ja univaje aivotoiminnan, jonka takia joutui kaiken maailman passi- ja käteissekoiluihin. Tänään paremmin, uhosin. 

Suunnistin aamupalan jälkeen Fässlalle, koska Spezial oli vielä kiinni. Kesän ties monennenko Euroopan helleaallon jämät pyyhkivät vielä viimeisiään yli Frankenin ja tästä päivästä lupailtiin erityisen kuumaa ja ukostavaa. Ennen puoltapäivää lämpötila pysytteli vielä jokseenkin järjellisenä, alle kolmessa kymmenessä. 

Fässla olikin edelliseltä reissulta tuttu. Tunnetumpaa savuolutpanimo Spezialia vastapäätä sijaitseva paikka ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta silloin. Päinvastoin olut oli ollut suuhuni kovin löysää ja vetisen oloista. Fässla tuntui myös olevan näkyvin panimo Bambergissa. Sen maskottitonttuja näkyi monien kapakkojen päivänvarjoissa ja kylteissä.

Fässlassa oli muutama hassu asiakas, lähinnä hotellin asiakkaita kai. Panimoravintolan rakennus kun toimii myös hotellina. Rakennus itsessään on mukavan vanhanaikainen. Voisin kuvitella sisustuksen pysyneen pitkälti samalla linjalla viimeisen sata vuotta ainakin. Etsiydyin pienelle katetulle sisäpihalle. Edellispäivän katkeroista oppineena tilasin hellesin ja ensi hörpyllä huomasin, että yöuni oli tehnyt tehtävänsä. Aivoradat olivat taas oppineet takaisin kohti vanhoja ratojaan, eikä katkerotakapakkia tullutkaan enää niin kovaa. Päinvastoin, olut oli herkullista. Huh. Kyllä tämä tästä.

Oluen jälkeen kävin juuri auenneessa Spezialissa lounaalla. Edellisestä Spezialista oli yhtä kauan kuin edellisestä Fässlasta, eli seitsemisen vuotta. Spezialin kepeästi savustettu olut on hyvää, erittäinkin hyvää, mutta kyllä Schlenkerlan ronskimpi savu on silti enemmän omaan makuuni. Kun kerran lähdetään savustamaan niin ei leikitä. Ruokajuomana Spezialin Rauchbier Lager loistaa parhaimmillaan ja bratwurstien kaverina se menikin erityisen hyvin.

Elohopea oli kohonnut ja olo alkoi nihkeentyä. Spezialin sisäpiha oli markiiseilla katettu, mutta pelkästä varjosta oli yhä vähemmän apua. Hiki virtasi. Päätin lähteä hotellille ilmastoinnin alle pienelle tauolle. 

Päädyin matkan varrella Bierothek -craft-olutkauppaan, jossa tuli käytyä viime reissullakin. Meno oli muuttunut jonkin verran. Ei ollut enää "maailman oluita" ja siellä lapparia Suomen kohdalla. Nyt oli pääasiassa amerikkalaista ja saksalaista craftia, puolet hyllyistä pelkkää hazya. Toki myös kaupungin omia löytyi. Kotiin ostettavien hazytölkkien lähes Suomen hintoja vastaavat hinnat vähän naurattivat kun naapurikorttelin panimoissa tarjoillaan olutta alle kolme euroa tuoppi pöytään ja hoidetaan tiskitkin vielä päälle. Joten tietysti ostin yhden kuuden ja puolen euron tölkin Hertl-panimon Boosterstoff NEIPAa, jossa oli aivan idioottimainen määrä kuivahumalaa. Hotellille päästyä join sen. Se oli aika hyvää, kivan hedelmäistä. Etenkin kun mitään häiritsevää katkeropotkua ei tullut. Tämä helppoushan näiden suosiota kasvattaa, tajusin. Hintansa väärti olut ei tosin mitenkään ollut, etenkään tässä maassa ja juuri tässä kaupungissa.

Kun astuin tunnin jälkeen taas ulos hotellista, pääsi spontaani kirosana. Mittari näytti ruumiinlämpöä. Onneksi tajusin varustautua kahdella vesipullolla. Tiedossa oli nimittäin kävelyretki raiteiden pohjoispuolelle, jossa oli edellisellä kerralla käymättä jäänyt paikkakunnan ylpeys eli Weyermannin mallastamo. Tai oikeastaan sen fanikauppa. Itse mallastamolle en ollut jaksanut mitään vierailua järjestää, joka oli varmaan ihan hyvä ratkaisu ottaen lämpötilan huomioon. Yhdetkin rappuset ja se olisi henki pois lihavalta. 

Weyermannin kaupan vierailu oli vähän surkuhupaisa. Toivoin oikeastaan löytäväni jonkun paidan tai muuta vastaavaa. Pääasiassa kaupassa oli kuitenkin mallastamon oluita, hyvin mielenkiintoisiakin, mutta niitä ei viitsinyt ottaa helteeseen kanniskeluun kun hotellissa ei ollut edes minibaaria missä viilentää niitä. Kirjojakin oli, mutta kaikissa englanninkielisissä oli kirjoittajana Horst D. Dornbusch, joka tuntuu olevan ainoa englanniksi saksalaisesta oluesta kirjoittava tyyppi. Ikävä kyllä Dornbuschin "Prost!" on yksi kököimpiä olutkirjoja, joita olen lukenut, joten jätin Horstin muut tuotokset hyllyyn. Ostin lopulta desin Weyermannin viskiä ja pinssin. Hyvä reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Kas, lihaa ja perunaa!

Pari tuntia hotellissa viillennyttyä ei enää tehnyt isommin mieli ulos. Sinnittelin silti itseni vielä iltaruuaksi "panimomestarin schnitzelille" Fässlaan. Jossain välissä sateli vähän vettä, kauempana ukosti. Keli viileni sen verran, että paluumatkalla pystyi taas keskittymään muuhunkin kuin hikoiluun. Bamberg oli palvellut pitkälti samoin kuin seitsemän vuotta aiemminkin. Hyvä kaupunki, joskin vähän turhan kuuma näin heinäkuussa. 

Kiva kun on läskillä lämmin, tuumin. Seuraavana päivänä nimittäin pitäisi siirtyä neljäkymmentä kilometriä etelään. Pyörällä.