Edellispäivinä koettua: Olin tullut panimokaupunki Bambergiin ja kärsinyt helteestä, humalankatkeroista ja Lasse Mårtensonista. Lue lisää ensimmäisestä osasta.
Päivä 3: Ylämäki, alamäki, lupaan sinulle sen...
Joskus keväällä olin saanut ajatuksen, että olisikohan Frankenissa näppärä liikkua sähköpyörällä. Tutkin asiaa ja kävi ilmi, että ilmeisesti erittäin näppärä. Sähköpyörähän on vähän niin kuin sähkökitara: sillä voi vetää kovempaa kuin akustisella. Tai ainakin siis pidemmän matkan ilman, että kunto ihan niin pahasti loppuu. Niinpä varasin sähköpyörän vuokraamosta. Olin sopinut sähköpyörän noudon Bamberg & Rad -pyörävuokraamosta aamuksi. Käppäilin paikalle ja kauhistelin liikennettä, jonka seassa joutuisin ajamaan paluumatkalla. Pyörän varaaminenkin oli ollut ihan farssi kun puljun meilit menivät spämmikansioon.
Erittäin pyöräilynharrastajan näköinen ukkeli esitteli vängän ja kertoi, että Saksassa ei tarvitse kypärää kun on niin hyvät tiet. Okei, dude, otin sen silti ihan Suomesta asti mukaan, niin jos nyt kuitenkin käytän... Vuokrapulju järjesti myös olutaiheisia pyöräretkiä alueella ja kun kerroin reittisuunnitelmani, tyyppi merkkasi karttaan omasta mielestään parhaat bierkellerit seudulla. Kummatkin olivat jo omallakin kartallani, mutta oli kiva saada selvä suunta, koska valinnanvaraa meinasi olla turhankin paljon.
Hyppäsin pyörän selkään ja ajelin hotellille. Pyöräreitit todella olivat hyviä! Liikenteen seassa joutui ajamaan vain pienen parin sadan metrin pätkän. Hotellilla reppu selkään ja kohti kaupunginpuistoa. Sähköpyörä veti hyvin ja poljenta oli kevyttä. Kun pääsin puistoon pois liikenteestä, alkoi meno rentoutua henkisestikin.
Bambergin vanha osa on pääasiassa pitkulaisella saarella, joka jakaa Regnitz-joen kahteen. Kaupunginpuisto Hainpark on saaren eteläkärjessä ja aivan sen kärjestä pääsee sillan kautta jatkamaan Regnitzin pyöräilyreiteille. Reittejä on kaksi vaihtoehtoista, joiden välillä voi lennosta vaihdella: Kanaalireitti ja kyläreitti. Ensimmäinen etenee Regnitzin rinnalla kulkevan Main-Tonava-kanaalin vierellä. Se on erittäin tasainen, mutta vähän tylsä. Jälkimmäinen sitten kiertää hieman enemmän seudun pikkukylien kautta, pysyen silti varsin lähellä jokea.
Heti Bambergista poistuessa reittini suuntasi oudolle joen ja kanaalin välissä olevalle puolisen kilometriä leveälle peltokaistaleelle. Seudun pyöräilyreittien nerokkuus alkoi aueta. Peltomaiden välissä on peltotöitä varten tehtyjä traktoriteitä, joilla ei tietysti ole käyttöä kuin peltotöiden aikana. Näistä on sitten päällystetty pyöräreittejä. Niillä on sallittu ainoastaan työkoneet ja kevyt liikenne. Koska seutu on täynnä peltoja, näitä pyöräreittejä on varsin laajalti. Elonkorjuuaikaan en ehkä lähtisi.
Joki-kanaali-kaistaleen pelloilla ei paljon varjoa suotu. Aurinko porotti onneksi kohtuullisen pohjoismaisissa hellelukemissa, eikä missään neljässä kymmenessä. Pyörä kulki kevyesti ja lanta haisi tuulessa. Pienen virhesuuntiman jälkeen löysin tieni kaistaleen eteläpäässä olevalle pyörälossille. Tai kevyen liikenteen lautalle, mitä näitä nyt on. Olin vähän odottanutkin pyörälossilla ajoa. Lautta oli vastakkaisella rannalla kun tulin paikalle. Sen puolen penkan päällä oli pieni mökki ja ukkeli sen kuistilla istuskelemassa. Tavasin kääntökoneen avulla runomuotoon kirjoitettua ohjetta: Jos vastarannalle haluat, lossikuskille mölyät.
|
| Kuivaa oli. |
Jatkoin matkaa. Pieniä pittoreskejä kyliä tuli vastaan ja sähköpyörällä polkeminen oli kevyttä. Nautin matkanteosta täysin rinnoin. Tämä pyörähommahan oli paras ratkaisu mitä olen koskaan lomalla tehnyt! Hirschaidin seutuvilla käännyin reitiltä kohti Hallerndorfin kylää. Siellä olisi pari panimoa, joita oli kehuttu sekä internetissä että pyörävuokraamossa: Rittmayer ja Lieberth.
 |
| Lieberthin panimo |
Kaartelin alamäkeä Hallerndorfiin. Päätien varrella olevan Rittmayerin terassilla istuskeleva henkilökunta ilmoitti jo ennen kuin ehdin pysähtyä, että ravintola on tänään kiinni. Niin oli Lieberthikin. Tuopillisen matkakirous iski jälleen, tällä kertaa vieläpä sillä lailla ärsyttävästi, että olin etukäteen selvittänyt, että paikkojen olisi pitänyt olla auki. Mutta eivätpä olleet. Sellainen kymmenen kilometrin lisäkierros sitten.
Syvä huokaus, U-käännös ja takaisin koilliseen kohti Buttenheimia. Sielläkin olisi kaksi panimoa: Löwenbrau (ei se iso) ja St. Georgen Bräu. Jälkimmäisellä oli kylän pielessä biergartenkin. Se olikin kolmas myös pyöräukon suosittelema paikka.
St. Georgen Bräu on alueella varsin tunnettu ja näkyvä panimo. Myöhemmin bongasin panimon oluita mm. monella Nürnbergin terassilla. 1624 perustettu panimo onkin oikein oppikirja esimerkki saksalaisesta kyläpanimosta: Vanha kuin taivas, toimittaa lähinnä lähialueelle, muutaman oluen vakiovalikoima, ei paljon kikkailla.
Tilasin paljon kyselemättä talon kellerbierin, josta puolet meni janojuomana jo ennen ruuan saapumista. Se oli erinomaista, joskin myönnettäköön, että pyöräilyn ja helteen tarjoilema jano nosti pisteitä aika paljon. Ruuaksi ehkä paras koskaan syömäni flammkuchen, jonka nautin paikallisen kukkakärpäsen kanssa solidaarisesti jakaen.
Vielä viimeinen kymmenisen kilsaa Forchheimiin ja the Niu Hop -hotelliin. Olin bongannut varaussivustolta humalateemaisen hotellin niin pakkohan se oli varata. Hotellin teemasta voikin arvella miksi matkaajia tähän vähän Keravaa pienempään kaupunkiin oikein tulee. Siellä kun järjestetään Annafest, jonne olin tietenkin matkalla. Hotellilla odotteli myös omia reittejään Saksanmaalla kulkenut kaveri, jonka kanssa törmättiin Forchheimissa keekoilun ajaksi. Kunhan huoltotoimenpiteet oli suoritettu, suunta oli suoraan Annafestille.
Annafest on kymmenpäiväinen kesäfestari, jota on järjestetty vuodesta 1840 eli melkein yhtä kauan kuin Münchenin kuuluisaa Oktoberfestiä. Festivaalissa olutnörtille mielenkiintoisinta on sen järjestyspaikka, Kellerwald eli kellarimetsä. Metsä on kukkulalla, joka on aikoinaan porattu täyteen lagerointikellareita, joista olutta sitten ulos on tarjoiltu. Nykyään alue toimii biergartenalueena myös festarin ulkopuolella kesäisin. Festivaalin aikana tarjoillaan "Annafestbieriä", litran tuopeista tietenkin. Festbierin mainitaan jossain teksteissä olevan "bockia", mutta ei se aivan niin vahvaa ole. Suurin osa on vahvuudeltaan noin viiden ja puolen prosentin kieppeillä.
Metsässä on siis useita biergarteneita, mutta jokaisessa ei välttämättä ole uniikkia panimoa. Juottoloita on 23, mutta panimoita vain 15, eli pientä päällekkäisyyttä on. Forccheimin omat panimot Hebendanz, Greif, Eichhorn ja Neder ovat tietenkin paikallisia ylpeyksiä, mutta lähialueen muitakin panimoita siellä esiintyy. Esim. jo aiemmin mainitut St.Georgenbräu, Rittenmayer ja Mahr's.
Annafest on ns. "Volksfest", joita järjestetään ympäri Saksaa ja niihin liittyy usein myös tivolilaitteet ja musiikki. Annafestilläkin tivoli ja musiikki ovat vähintään yhtä isossa roolissa kuin olutkin.
Päätettiin kävellä Annafestille vaikka hotellin vierestä meni bussikin. Matkaa Kellerwaldiin on kaupungin keskustasta reilun parisen kilsaa. Lähestyessä aluetta ihmismäärät alkoivat kasvaa ja alueelle päästyä olikin varsinainen ruuhka. Tiistai oli festarin "perhepäivä", joten paikalla oli hitosti lapsia. Kaiken lisäksi en ollut jotenkin koskaan rekisteröinyt, että "kellarimetsä" oli tosiaan kukkula. Jälkikäteen ajatellen tottakai se on kukkula, kun sinne niitä kellareita on kaiveltu, mutta mielikuvissani se oli ollut suomalaishenkinen tasaisempi metsä.
 |
| Tultiin Suomesta asti tänne hymyilemään ja pitämään hauskaa. |
Ruuhkan, helteen, lasten ja ylämäkien yhteisvaikutuksesta suunnitelmat mistään paikan valinnasta heitettiin romukoppaan heti kättelyssä. Tuolla ekassa kellarissa olisi pöytä vapaana, sinne siis. Greifkellerissä tietenkin tarjoiltiin paikallisen Greifin olutta. Se oli oivaa festbieriä, helppoa juoda, hyvää, raikasta, eikä sitä tarvinnut liikoja miettiä. Litran savituoppien menekki matkamuistoina oli ilmeisesti sitä luokkaa, että niistä joutui maksamaan melko reilun pantin. Joimme olutta ja puhuimme juuri niin typerää juttua kuin kaksi toisensa 30 vuotta tuntenutta tyypiä nyt keksii puhua. Eli lähinnä istuttiin suomalaisittain hiljaa. Mikäs siinä oli istuessa, lehtimetsä teki paikasta miellyttävän viileän helteisen sään keskelläkin.
Olin katsellut alueen bierkellereitä internetistä tietysti valmiiksi ja yksi, kaikkein perimmäisen polun päässä oleva nr.23 Blümleinskeller, kiehtoi eniten. Se nimittäin näytti lukemani listan kuvassa sellaiselta paikalta, josta löytyy elokuvissa sarjamurhaajan uhrit. Umpimetsän varjossa ikivanha tiilimuuri, jonka päädyssä on pimeä reikä. Pakko kai sinne oli mennä heti.
Blümleinskeller olikin juuri paras paikka. Kellari oli tosiaan aivan Kellerwaldin kävelyreitin perällä. Muut viimeisessä päädyssä olevat juottolat (nr.20-22) olivat metsän isoimmat ja niissä oli musiikkiesiintyjää, ruokaravintolaa ja muuta humpuukia. Blümleinskeller löytyi niiden jälkeen syrjästä, kun käveli jonkun matkaa metsäpolkua pitkin. Mesta oli varsin kirjaimellisesti reikä seinässä. Ikivanhan kellarin muurauksista tuli mieleen keväällä käväisemäni Forum Romanum, joka oli kuitenkin vähintään puolitoista vuosituhatta vanhempi. Muurin päällä kasvoi metsä. Toisella puolella ennen kellariin laskeutumista, pienelle aukiolle oli vetäisty pari muovikatosta ja pitkiä festaripöytiä. Nekin olivat vähän epävarmasti rinteessä. Kaikesta tuli jotenkin mieleen 1970-luvun leirintäalue, vaikka en ole sellaisella koskaan käynytkään. Blümleinilla ei musiikki soinut, ei tivoli pyörinyt, eikä leikitty. Kaiken lisäksi mestassa oli omat vessat, mikä ei ollut millään tavalla selviö muualla festarialueella.
Kellarin ukkeli otti meidät iloisesti vastaan, laittoi oman oluensa syrjään ja tarjoili paikallista Eichhornia (eli oravaa). Se oli parempaa, vähän rapsakkaampaa kuin Greif, mutta toki aika samansuuntaista. Suoritimme oluenjuonti- ja paskanjauhantarituaalin samaan tapaan kuin aiemmin ja ihastelimme mestan karuutta, tyhjyyttä ja rauhallisuutta verrattuna muun festivaalin loputtomaan härdelliin. Toinen litran tuoppi alkoi myös nousta pikkuhiljaa päähän. Iltakin alkoi pikkuhiljaa hämärtää.
Nälkä vaivasi, niin kävin hankkimassa leberkäse-leivän. Kaveri halusi tukea seudun ainoaa vegekoppia, joka tosin oli unohtanut, että kasvisruuassakin voisi olla proteiinia. Noh, ei tuomita, nää on uusia asioita täälläpäin. Jostain syystä käytännössä kaikki esiintyjät festareilla tuntuivat olevan coverbändejä. Yksi niistä raiskasi jossain lähistöllä Sweet child o'minea. Lapsien määrä oli vähän illan edetessä vähentynyt. Kukaan ei ollut kännissä. Kaveria väsytti matkustaminen, minun pohkeitani pyöräily ja sen päälle Kellerwaldin rinteiden kapuaminen. Päätettiin, että yksi vielä ja sitten nukkumaan. Halusin vielä maistaa Rittermayeria, mutta metsässä vaeltaen päädyimme jotain piiloreittiä pitkin bambergilaisen Mahr'sin kellerille. Ihan hyvää se Mahr'sin festbierkin oli, mutta jäi paikallisista.
Paluumatkalla törmäsimme valkoiseen kissaan, joka vahti festarivieraiden liikettä jalankulkusillalla. Kissa tuli ja puski jalkojani vasten. Pidin sitä hyvänä merkkinä. Huomenna uudestaan.
Leberkäse on outoa vuo'assa valmistettua mietoa "makkaraa". Muistuttaa jonkin verran lauantai- tai sipuliteemakkaraa, mutta on vähän rouheampaa ja ehkä maukkaampaa. Lidlistä saa sitä joskus Saksan teemaviikoilla, jos haluaa kokeilla.
Leberkäsen nimi tarkoittaa "maksajuustoa". Vitsi siinä on, että siinä ei ole maksaa eikä juustoa. Näin leberkäsen määritelmä onkin, että siinä ei ole maksaa eikä juustoa. Niinpä kaikkien asioiden, joissa ei ole maksaa tai juustoa voidaan sanoa olevan leberkäseä. Pitkälti koko universumi on siis leberkäseä. (Tämä teoria on ihan omaa tekoa, ei saksalaisten.)
Päivä 4: Lisää festiä ja festbieriä
Seuraava päivä aloiteltiin kiertämällä Forchheimin piirikunnan (landkreis) historiallisessa museossa ja vanhassa kaupungissa. Ihmeteltiin myös kaupungin läpi menevää Theodor-Haus-Allee tietä, jolla tuntui olevan loputon 24/7 autoruuhka (miksi??). Sitten alkoikin iltapäivä painaa jo päälle, joten siirryttiin taas kohti festivaalia. Olin alunperin miettinyt, että olisin ehkä käynyt ajelemassa lähiseudulla panimoissa, mutta kun nyt oli seuraa ja ne kyläpanimot kuitenkin kaikki kiinni, niin sama jatkaa festivaaleilla.
 |
| Schlösslakellerissä oli tilaa alkuiltapäivästä |
Toisena päivänä saimme suoritettua kokonaista neljä tuoppia. Ensimmäisenä Schlösslakellerissa napattu paikallisen Habendanzin olut osoittautui parhaimmaksi koko festarilla. Siinä oli tasapaino ja tuoreus erityisen kohdallaan. Sen lisäksi sain maistettua myös sen edellispäivänä haikailemani Hallerndorfin Rittermayerin ja Lauf-an-der-Pegnitzin Simonin festbierit (ihan ok molemmat). Kävimme myös kertaamassa Blümleinskellerillä yhdet Eichhornit. Siellä kaverin pitkät rastat houkuttelivat juttukaveriksi tiskiä hoitaneen ikääntyneen hevimiehen, jonka kanssa totesimme maailman tilan sellaiseksi, että Kreator on hyvä, Rotting Christ on kreikkalainen ja Carcassin laulaja ajaa autoa.
Illalla alarinteen kellereiden musiikkilavalla soitti jokin alueen tuntematon suuruus Die Gerchli. Se ei millään tasolla kuulostanut sellaiselta musiikilta, josta nuoriso tykkäisi, mutta niin vain paikalle (ja ainoalle järkevälle kulkureitille) oli ahtautunut teinejä niin paljon, että massan läpi tunkeminen oli karmeaa tervanjuontia. Koronan jälkimaastoissa tuommoinen tungos tuntui jotenkin laittomalta ja moraalittomalta. Aivoja piti tuulettaa katsomalla tivolivehkeitä hetki. Eniten ehkä ihmetytti pyörivä laite, jonka laidoilla istuttiin ilman mitään vöitä tai kiinnikkeitä pelkän keskipakoisvoiman avulla. Siinä sitten muutaman Maßin tuiskeessa pystyi porukka haastamaan itseään nousemalla kävelemään sen pyörivän levyn keskelle. En yleensä ole kieltämässä mitään, mutta jossain "alkoholi + idiootit + tivolilaite ilman turvavöitä" kombon tienoilla alkoi sisäinen Matti Helenius-Seppälä heräillä. Kuvaa en tietysti juuri siitä ottanut.
Päivä 5: Taukopäivä
Hiljalleen nautittuna neljä Maßia ei onnistunut aiheuttamaan edes minkäänlaista jälkitilaa seuraavaksi päiväksi. Niinpä hyvästit kaverille ja pyörän selässä Erlangenia kohti. Vähän aikaa jollain Siemensin tutkimuslaitoksen työmaalla harhailtuani pääsin kanaalireitille. Se seuraa Main-Tonava-kanaalin rantaa, joka oli kyllä suoraa, tasaista ja vauhdikasta mutta kyläreitteihin verrattuna perin tylsää.
Erlangen oli suunniteltu alun alkaenkin välietapiksi ja lepopäiväksi. Paikan päällä kaupunki osoittautui siihen tarpeeseen täydelliseksi. Siellä ei nimittäin ollut mitään kiinnostavaa. Kuin kaupungin kokoinen Espoon Keskus, johon joku on tiputtanut pari korttelia vanhoja rakennuksia ja myynyt sitten lopuista kolmanneksen Siemensin lääketieteelliselle tuotannolle. Se Erlangenista.
Hotellin telkkarista tuli illalla ohjelma nimeltä Astrobrot, jossa masentunut vuokaleipä (luit oikein) pukeutui avaruusasuun ja kellui sitten tyhjyydessä kuunnellen kai jotain radiolähetyksiä. En ymmärtänyt siitä mitään, mutta nautin ja tuumasin, ettei näin älyvapaan ohjelman tehnyt kansa voi ihan paha olla.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.