Viikko saapuu päätökseensä Nürnbergissä. Aiemmat osat Bambergista ja Annafesteiltä voit lukea klikkaamalla linkkejä
Päivä 6: Punaisen oluen jäljillä
Nürnbergin miljoonakaupunkiin ei kiinnostanut lähteä polkupyörällä
sekoilemaan, niinpä olin sopinut pyörän noudettavaksi Erlangenista ja siirryin
etelään junalla. Saksassa oli tänä 2022 kesänä hämmentävä kampanja, jossa
yhdeksällä eurolla sai lipun jolla pystyi
ajamaan kaikkien kaupunkien lähi- ja
paikallisliikenteessä koko kuukauden. Siihen nähden pyörän
vuokraus oli rikollisen kallista, mutta toki vähän hauskempaa, joustavampaa ja
kunnollekin parempi. Neun-euro-ticketillä ajelin kuitenkin kaikki loppureissun
matkat, lukuunottamatta IC-junaa takaisin Müncheniin. Senkin välin olisi
voinut lähijunilla hoitaa jos olisi ollut vähemmän mukavuudenhaluinen.
Nürnbergin ja lähiseudun erikoisuus on "punainen olut" rotbier. Noin kaupallisessa valmistuksessa olevista oluttyyleistä se oli yksi viimeisiä, jotka minulla oli kokematta. Paikallisen lyijykynätehtaan ihmettelyn jälkeen suuntasin sitä maistelemaan. Päivä alkoi olla taas ihan hemmetin kuuma ja kaupungissa oli kansainväliset katumusiikkifestivaalit, josta minulla ei ollut ollut mitään hajua matkaa varatessani. Vanhan kaupungin joka nurkalla soitti katusoittaja ja joka toisella oli jonkinlainen lava ja lisäksi ruokakärryjä oli tuhottomasti ympäri ämpäri. Hyvä meininki!
Jaa, onko rotbier oma tyylinsä vai ei? Riippuu keneltä kysyy.
Tyylirajoja voi toki aina vedellä tarkemmiksi tai löyhemmiksi niin miten senkin nyt sitten ottaa. Se on makunsa puolesta altbierin, wieniläistyylisen lagerin, dunkelin ja muiden vähän tummempien lagerien seutuvilla niin, että kun sopivan tyylin reunoja vähän höllää niin ihan hyvin rotbierin sinnekin survoo, eikä kukaan ole hullua hurskaampi. Toisaalta sillä sitten on kyllä oma historiansa ja paikallinen asemansa, niin enemmän se on tyyli kuin moni muu.
Ja sitten taas toisaalta pelkän alueellisen nimen perusteella sitä ei oikein voi tyylinä pitää. Tämmöinen värin mukaan oluen jakaminen kun on ollut ennen Saksassa yleinen tapa ja niin weissbier, braunbier, rotbier kuin schwarzbierkin ovat voineet tarkoittaa vaikka mitä, kunhan väri on osunut kohdalleen. Esim. weissbier ei ennen ollut pelkkää vehnäolutta vaan myös vaalea ohraolut kelpasi nimikkeen alle.
Sovitaan nyt tämän kerran, että on se tyyli.
 |
| Noh, niin noh. Miten tässä nyt näin kävi? |
Ensimmäinen ohikulkemani aika turistinen paikka mainosti terassitiskillään, että rotbieriä olisi siellä. Niinpä istumaan. Epäonnekseni mahduin vain auringon alle paahtumaan. Tilasin ruokaa ja "ein rotbier, bitte". Pöytään tuli Schlenkerlan savuolutta. Mitäs hittoa? Tutkin ympäristöä tarkemmin ja eihän se ollutkaan tämän terassin tiski, joka mainosti vaan joku satunnainen katuruokakoju terassin kyljessä. Ravintola ei paikallista ihmettä edes myynyt ja ilmeisesti lausuntani kuulosti tarpeeksi lähelle "rauchbier" -sanaa, että tuli savuolutta. Noh, meneehän tämäkin ruuan kanssa. Auringon porotuksessa bratwurst-annoksen syöminen teki lähinnä pahaa, vaikka paikalliset pikku-bratwurstit ovatkin paras bratwurstin muoto ja ne oli hyvin tehtykin.
Jatkoin matkaa Keisarilliselle Linnalle sekä Albrecht Dürerin talolle, jotka ovat vanhan kaupungin "huipulla". Dürerin talo ja muukin osa vanhaa kaupunkia on upean näköinen, mutta ikävä kyllä se, kuten koko vanha kaupunki on sodan jälkeen rakennettu replika. Liittoutuneet kun olivat pitkälti tasoittaneet koko pitäjän ilmapommituksilla, kuten niin monen muunkin Saksan kaupungin. Siihen nähden vanhaa kaupunkia muureineen, kirkkoineen ja raatihuoneineen oli rakennettu suorastaan valtavat määrät uudestaan. Onneksi niin, sillä sodanjälkeisellä betonibrutalismilla täytetty keskusta olisi suhteellisen masentava paikka.
Auringon paahde tuntui nyt erityisen armottomalta. Viimeisen mäen nousu meinasi vetää paukut loppuun. Ostin pullon vettä ja se varmaan imeytyi kaikki pelkän kielen kautta. Onneksi alamäkeen kääntymällä löytyi pelastava enkeli. Hausbrauerei Altstadthof. Vanhan kaupungin panimo ja tislaamo tarjoilisi varmasti sitä rotbieriä. Panimolla oli hyvin turistitietoinen meininki, sen matkamuistomyymälän vieressä odotti ryhmä amerikkalaisia pääsyä panimokierrokselle. Olin niin finaalissa helteestä, etten edes harkinnut liittymistä mukaan. Nyt piti vain saada istua sisällä.
Astelin sisälle ja päätin tökkäytyä tapojeni vastaisesti baaritiskille istumaan, kun se vaikutti täällä harvinaisen kutsuvalta. Jotenkin brittipubimaiselta. Kokeneen oloinen vanhempi rouva kysyi tilaukseni suoraan englanniksi ja sitten mitään olutta ei kuulunutkaan hyvään toviin. Terassi oli nimittäin täynnä ja alimiehitetty henkilökunta helisemässä ruokatarjoilujen kanssa. Eipä minulla kiire ollut, niin en nyt erityisemmin ruvennut asiaa kuuluttamaan. Hoitakoon tarjoilunsa. Sisällä oli kivan viileä.
Jonkun ajan päästä samainen rouva kysyy turhautuneen oloisena, että "unohdinko minä sen oluen, nuori mies?" Sanoin, että joo, mutta että eipä siinä vahinkoa tapahtunut. Olutta tuli nopeasti. Hiljaa olin tyytyväinen siitä, että neljäykkösenä vielä joku sanoo nuoreksi mieheksi.
Altstadthofin rotbier oli erinomaista. Karamellista, leipäistä, ihan ruskean makuista olutta vaikka punertavaa tietysti olikin. Maku oli itse asiassa erittäin lähellä monia Düsseldorfin altbierejä maltaisuudessaan. Kaikista matkan oluista tämä oli tähän mennessä paras. Otin toisenkin.
Vastapäätä Altstadthofia on Wirstshaus Hütt'n, jolla on myös yhtenä talon oluena rotbieriä. Se ilmeisesti on tehty talon omassa panimossa, tuopissa seisoi "Nürnberger Burgbräu". Osa Hütt'nin "talon oluista" on pantu nimittäin muualla, tai ainakin pils on Rittmayerin tuotos. En löytänyt tähän ihan satavarmaa vastausta, mutta oletan, että oman talon tavaraa se oli. Hütt'nin rotbier ei ole niin hyvää kuin Altstadthofin, mutta maukasta kuitenkin. Vähemmän leipäistä, vähemmän raikasta.
Päivä kääntyi iltaan, ukkospilvet alkoivat taas nousta ja Hüttn'nilta suuntani eteni takaisin kohti keskustaa. Kävin ihmettelemässä raatihuoneen toria festariterassilla yhden pienen ylihintaisen muovituoppioluen ajan. Siitä päädyin irkkupubiin. Periaatteeni on aina käydä matkoilla yhdessä irkkupubissa, koska niitä on kaikkialla ja on hyvä nähdä paikallisen irkkuuden taso. O'shea's niminen pubi oli varustettu isolla terassilla Pegnitzin rannalla ja olipahan yksi komeimmista irkkupubin terassinäkymistä mitä olen todistanut, kun vastapäätä oli upea vanhan kaupungin tornimaisema. Itse pubi oli sekin ihan hieno kellarikapakka, jota ei toki terassilla juuri nähnyt. Päästyäni terden varjon alle alkoi puskea sadekuuroja sykähdellen juuri sopivaan tahtiin, että aina kun sain tuopin tyhjäksi tuli taas vettä. No siinä meni sitten useampi. Lopulta sopivan sateettoman aukon tullen vaelsin pubista hotellille.
 |
| Paikallinen snägäriklassikko on "Drei im Weckla" eli kolme nürnbergin pikkubratwurstia sämpylässä. |
(Niin se Pegnitz. Pegnitz on siis Nürnbergin läpi menevä joki, joka kohtaa Fürthissa Rednitzin ja muodostaa siten Bambgergiin virtaavan Regnitzin. Joo, tiedän. Pegnitz, Rednitz ja Regnitz. En minä keksi näitä päästäni! Oikeesti nyt hei saksalaiset.)
Päivä 7: Tule Windischeschenbachiin ja näe tähtiä
Olin alustavasti tuumannut, että lähden zoiglia jahtaamaan vain jos tässä vaiheessa reissua intoa riittää. Se kun veisi käytännössä melkein koko päivän ja tarkoittaisi useaa tuntia matkustamista parin oluen takia. Aamulla intoa vielä piisasi ja kun mm. Juntus-Arde vuosia sitten kommentoi yhtä zoigleista yhdeksi parhaista ikinä juomistaan oluista, niin kai sitä nyt on mentävä maistamaan! Seuraavana päivänä hyppäsin neun-euro-ticketin kanssa lähijunaan ja ajelin Windischeschenbachiin koilliseen Baijeriin eli Oberpfalziin. Matkalla on yksi vaihto Weidenissa ja koko pätkä kestää puolisentoista tuntia, eli juuri näppärä päivämatka Nürnbergista. Kylän järjettömältä tuntuvan nimen lausuminen muuten helpottuu kun ajattelee sen osissa Windisch-eschen-bach.
Mikä ihmeen zoigl?
Zoigl on erikoisuus, jota saa vain Koillis-Baijerista Oberpfalzin pohjoisosast. Windischeschenbach ja sen naapuri Neuhaus ovat niin sanotun zoigl-alueen ytimessä. Alue käsittää muutaman hassun kylän (mainittujen lisäksi Mitterteich, Falkenberg ja Eslarn) parinkymmenen kilometrin säteellä. Ennen muinoin aktiivisia kyliä on ollut enemmänkin, mutta viime aikoina touhu on keskittynyt näihin viiteen. Vähän kylästä riippuen zoiglia tarjoilevia kapakoita on yksi tai muutama.
Homman ydin on siinä, että kylässä on kommunaalinen puulämmitteinen panimo, jossa oluen tekijät käyvät oluensa keittämässä ja nimenomaan vain keittämässä. Viilentyvä vierre kun viedään käymään ja kypsymään sen tarjoilevan kapakan kellariin. Koska keittovuoro vaihtelee, niin tarjoiluvuoro vaihtelee myös kapakoittain. Kapakat ovat ties kuinka monta sukupolvea toimineita oluttorppia, jotka vaihtelevat tavallisesta wirsthausista jonkun suvun olohuoneeseen. Nykyään internetistä löytyy näppärä kalenteri tarjoiluvuoroista. Ne perhekapakat mitkä olutta tarjoilevat merkkaavat talonsa tarjoilun ajaksi kuusisakaraisella panimotähdellä, eli paikallisittain "zoiglilla". Kylille on myönnetty "zoigl-oikeudet" (talonomistajat saivat oikeuden panna ja myydä olutta) jo 1400-1500-luvuilla, joten pari hetkeä touhua on ehditty treenata.
Tyylillisesti oluet ovat nykyään käsittääkseni kaikki ihan tuttua Baijerilaista kellerbieriä, toki mitenkään säätämätöntä ja puutulella keitettyä, joka tuo oman karamellisointinsa mukaan. Mutta ei kai mikään estäisi zoigl-kapakkaa tekemästä vaikka Hazy IPAa jos niikseen haluaisivat.
Juna vei Windischeschenbachin asemalle, joka oli vanha vanerilevyillä umpeen naulattu pytinki. Tulipa jotenkin pohjoissavolainen fiilis. Matkalla kylän keskustaan ohitin yhden zoigl-puljun, joka mainosti lakanoilla jopa pullottavansa tavaraa. Koska pulju ei ollut auki, ei siitä tarvinnut välittää. Postikorttikylään saavuttua varsinainen zoigl-kuppila löytyi helposti. Beim Gloser nimeltään. Beim Gloser on tosiaan ihan Windischeschenbachin kylän keskustassa, kirkon vieressä ja siellä myös vaikuttaa zoigl-panimoiden ainoa ihan oikea panimomestari.
Siellä se tähti keikkui oven yllä. Olutta oli siis tarjolla.
Menin sisään. Paikka vaikutti aika tavalliselta baijerilaiselta bierkelleriltä, joskin maalaismaisemmalta, pienemmältä ja vähän kotoisemmalta. Sisäpihalta löytyi helposti tilaa, melkein ainoana asiakkaana. Iloinen täti-ihminen toimi tarjoilijana ja oli ensimmäinen todellinen vinkkaus siihen suuntana, ettei tämä ollut ihan perusbaari. Tarjoilijan olemus kun tuntui enemmän joltain perheenäidiltä kuin ammattitarjoilijalta.
Tilasin zoiglin ja napostelulautasen, koska ei tehnyt mieli vielä mitään kunnon lounasta. Napostelulautanen olikin sitten sellainen pläjäys talon omia leikkeleitä ja muita makkaroita, ettei tarvinnut syödä ennen kuin illalla uudestaan.
Niin, se zoigl. Se tuli pöytään, oli vähän tummempaa kuin odotin. Sameaa ja suodattamatonta myös. Ensi maisto vakuutti. Olihan tämä nyt hiton erinomaista! Pehmeän maltainen, todella juotava, loistavasti tasapainotettu lager. Siinä oli silti mukana samaa karkeasti höylättyä rosoisuutta, mitä sisäpihan puurakenteissa. Sellaista positiivista kliinisyyden puutetta, joka kaikkoaa täydellisen teollisen prosessin myötä, mutta kuitenkin kokonaan ilman mitään tunaroimisesta johtuvaa amatöörimäisyyttä.
Jos haluaisin olla täysin objektiivinen, niin sanoisin, että se oli tosi hyvää kellerbieriä, mutta oluen nauttimisessa heti oluen jälkeen tärkeintä on konteksti missä olut nautitaan, ja se tietenkin toi tähän kokemukseen paljon lisää. Se, että olin vaeltanut tänne Itä-Baijerin peräkylään asti tätä juomaan. Se, että talon ovella keikkui samanlainen panimotähti, mitä olin kuvissa nähnyt. Ja se, että koko ympäristö viesti, että tällä lailla täällä on olutta juotu jo ainakin viisisataa vuotta. Kun kaiken tämän kontekstin ottaa huomioon, niin kyllähän tämä oli lähellä parhaita juomiani lagereita.
Tilasin toisen. Vaikka olut olisi ollut ihan keskinkertaista, niin jo naposteltavien loppuun saattaminen vaati toisen tuopin. Sen tuhottuani kiitin kauniisti ja könysin itseni taas liikkeelle.
Matkalla yhytin erikoisen näköisen patsaan sivutiellä, jota menin ihailemaan. Kävi ilmi, että se olikin zoigl-patsas! Viiteen zoigl-pitäjään oli kaikkiin pykätty komea veistos zoigl-perinteen kunniaksi. Windiseschenbachin patsaassa suuret kädet käsittelivät oluttynnyreitä ja päällä paloi liekki. Ehdin tuumailla pari minuuttia, että missähän lie se itse kommunaalipanimo on, kun tajusin sen olevan viereinen talo. Ei ollut aktiviteettia siellä.
Suunta toiselle puolelle jokea, jossa oli Neuhausin kylä. Saman kunnan alueella se on, vaivaisen parin sadan metrin päässä, mutta ilmeisesti pidetään omana kylänään. Kylien välissä meni Waldnaab-joen (tai oikeastaan puron) laakso. Tämmöisten kahden pikkukylän välille voi kuvitella helposti jotain vuosisataista kilpailua ja vihanpitoa, kun "Neuhausilaiset taas varasti parhaat ohrat ja siksi Windischin Yksisilmä-Udo kävi piruuttaan kusella Neuhausin kastemaljaan".
 |
| Sateensuojatunneli ja Neuhausin mäkilinna taustalla |
Windiseschenbach nousi joelta vain hieman, mutta Neuhaus ja sen linna sijaitsivat korkean ja jyrkän kukkulan päällä. Pieni puolustuslinna tai aatelisten metsästysmaja on 1300-luvulta asti, mutta ei varsinaisesti mikään kovin vaikuttava näky, mitä linnoihin tulee. Neuhaus onkin oikea zoigl-central: kylällä on vanhimmat zoigl-oikeudet, aina vuodesta 1415 ja kapakoitakin siellä on huimat kuusi (naapurissa on vain viisi, varmasti naureskellaan mäen päältä sille).
Juuri rataa alittaessani taivas viimein repesi, joten vietin sitten puolituntisen kivisillan suojassa odotellen. Sitten ylämäkeen. Kartta oli vinkannut "oikotien" kylälle, joka osoittautui alle metrin levyiseksi kävelytieksi metsän läpi järkyttävän jyrkkään ja märkään ylämäkeen. Olin nippa nappa ehtinyt puuskuttaa ylös kun taivas repesi taas ja vietin lisävartin satunnaisen talon seinää vasten, mutta säilyinpäs kuivana!
Seuraava zoigl-mesta olikin onneksi heti kylän pienen keskusaukeaman vieressä. Siinä oli itse asiassa kolmekin zoigl-mestaa ihan vierekkäin, mutta tietty vain yksi vuorossa. Keskusaukeamalla oli myös Neuhausin zoigl-patsas, jossa kaksi tyyppiä kantoi ilmeisesti vierrettä kypsymään kapakin kellariin.
Auki oleva kapakki oli Teicher Zoigl. Paikka näytti pienkerrostalolta, joskin nurkalla oli jokin terassin tapainen. Etsiydyin ovelle, astuin sisään ja kävelin pientä käytävää peremmälle. Paikassa tuoksui suolainen, savuinen ja lihainen tuoksu, jonka yhdistin jotenkin makkaranvalmistukseen. Oikealla avautuikin keittiö, jossa oli kova tohina päällä. Keittiö ei tosin ollut mikään ravintolakeittiö vaan vaikutti enemmän jonkun kotikeittiöltä. Muutenkin paikka vaikutti vähän kuin olisi astunut jonkun vähän erikoisen malliseen kotiin. Noh, tällaisiahan näiden huhuttiin olevan. Käytävän perältä löytyi "olohuone", joka oli sentään ihan oluttuvan oloinen. Tuvasta pääsi hyvän kokoiselle takapihan terassille.
Tilasin zoiglin. Teicherin zoigl oli myös erittäin hyvää, joskin Beim Gloserin tasolle ei päästy. Hyvin samankaltaista kellerbieriä kuitenkin. Makkaranteon tuoksu oli paikassa niin kaikkivoipa, että se rupesi käymään vähän päälle ja vielä melkein kaksi kuukautta myöhemminkin se tulee ensimmäisenä mieleen kun Teicheria muistelen. Kello alkoi Zoiglin jälkeen näyttää kriittisiä merkkejä, joten tyydyin kohtalooni ja lähdin takaisin juna-asemalle.
Olutnörtin kohteena ehdottomasti suosittelen Windischeschenbachia ja Neuhausia, kyllä zoigl kokemisen arvoinen on. Kannattaa kuitenkin tarkistaa zoigl-kalenterista etukäteen, missä tavaraa on tarjolla. Muiden kuin näiden kahden kylän paikat ovat nimittäin paljon hankalammin saavutettavissa, kun niihin ei junalla pääse. Falkenberg ja Mitterteich tosin ovat ihan pyöräilymatkan päässä Windischeschenbachista.
Palasin siis Nürnbergiin ja suuntasin jo perinteiselle
matkanlopetusillalliselle amerikkalaiseen franchise-ravintolaan. Tällä kertaa
Five Guysiin, kun en ollut ennen kokenut. Aika hyvät burgerit siellä.
Seuraavana päivänä koitti paluu Suomeen Münchenin kautta, eikä siitä ole
juurikaan kertomista. Mitä nyt Ayingerin Jahrhundertbier maistui Ayinger am
Platzissa aika taivaalliselta.
 |
| Matkalla Müncheniin näkyi Hersbruckin seutuvilla hirveästi jotain tämmöisiä outoja köynnöksiä. |
Kommentit
Lähetä kommentti
Jos odotat jonkinlaista vastausta, älä ole vässykkä vaan käytä nimeäsi.