Juustoa ja olutta - osa 2 - miedot sinihomeet

Sinihomejuusto lienee yksi ruoista, joka jakaa eniten mielipiteitä. Ihmiset, jotka ilomielin tai suorastaan innostuen syövät muita juustoja, voivat sydämensä pohjasta vihata sinihomejuustoja. Ja toisaalta sitten ne, jotka sinihometta rakastavat, rakastavat sitä syvästi.

Oluesta löytyy tietysti varsin samanlaisia juttuja. Peruskeppanakin on ns. acquired taste eli opeteltu maku. Viha/rakkaussuhdetta herättäviä ääripäitä olueen tottuneellekin on monia. Stoutit. Voimakkaan maltaiset oluet. Erittäin katkerat oluet. Hapanoluet. Smoothieoluet... 

Vaikka olen monella tavalla nirso, sinihomevastaisuus onnistuu ihmetyttämään minuakin. Hyväähän se on! Etenkin kun miedommat sinihomeet eivät niin hirveän voimakkaasti edes elämöi. Noh, toki kyseessä on juustoksi pilaantunut maito, joka on vielä kertaalleen homehtunut, niin sinällään on varmaan ihan luonnollinen reaktio tuntea etovuutta sellaista kohtaan. Sillä vaistolla on moni sukuhaara varmaan selvinnyt.

Silti kehottaisin totuttelemaan tähän herkkuun ja toisin kuin yleensä öyhkätään, kaikki sinihomejuustot eivät suinkaan ole mitään tosi vahvoja ja haisevia. Niitä on paljon helpomminkin lähestyttäviä. Mietokin sinihomejuusto on tietysti mieto vain sinihomejuustona: Ei se mitään oltermannia ole. Mutta pitkään kypsynyt, todella pistävän voimakas sinihome on silti ihan eri asia kuin nämä lempeämmät versiot. Niihin palataan vuoden lopulla. Nyt näitä kivasti kevättalveen sopivia.

Oluet

Kirjassa suosittelen sinihomejuustoille neljää oluttyyliä: Amerikkalaisen IPAn, imperial stoutin, quadrupelin ja barley winen. Eli kaikkein kovinta kamaa, koska juustotkin ovat jyrkemmästä päästä. Koska nyt mennään miedoissa sinihomeissa, oluetkin saavat olla hennompia versioita noista tyyleistä. Valitsin kaksi noista ja yhden haastajan.

Klassikko: Brittiläinen barley wine. Fuller'sin klassikko Vintage Ale on kahdeksan ja puoli prosenttinen eli niin mieto barley wineksi, että voidaan väitellä onko se barley wine lainkaan. Vahva britti kuitenkin. "Mieto barley wine" sopii tietysti miedolle sinihomeelle sitten tietenkin. Vai sopiiko? 

Sitäpaitsi tätä ei tarvinnut erikseen hankkia. Olen hamstrannut Vintage Alea jonkun verran kypsymään kaappiin ja valikoin sieltä 2019 vuoden tuotoksen, sillä viisi vuotta kypsynyt olut on saavuttanut täydellisen pyhän harmonian, jonka ansios... tai siis koska sitä vuotta oli useampia.

Haastaja: Skottiale. Satuin edellispäivänä maistamaan Oskar Bluesin Old Chub -skottialen, jota oli tullut Alkoon ja tuumasin, että tämähän voisi tavallaan toimia juustoillekin. Niinpä käväisin sitä toisen tötsän. Oluessa on vahvuutta ja runkoa ja maltaisuutta juustoille, mutta ei purevaa humalointia. Odotan löytäväni siitä samankaltaista tukea juustolle kuin hyvästä leivästä.

Kotimainen: IPA. IPAhan ei äkkiseltään tunnu kovin hyvältä kombolta sinihomejuuston kanssa, mutta  sen katkerot purevat rasvaa vastaan ja humaloinnin monimuotoisuudesta voi löytyä kivoja yhdistelmiä juuston maulle kun oikein kohdalle sattuu. Ajattelin, että tästäkin miedompaa, joten nappasin lähikaupasta Olarin 5 Mics IPAn. Sessiovahvuinen west coast. En välttämättä ajatellut asiaa ihan loppuun asti, kuten alta voi lukea.

No niin, paritellaan.

Klassikko: Gorgonzola Dolce

Aikonaan, joskus männävuosikymmeninä, oli jokin piirretty tai sarjakuva, jossa oli pahanhajuinen "gorgonzola-hirviö". Gorgonzola on myös tymäkkä sana, ihan puhtaasti äänteiltään. Se on voimakas. Siinä on G ja R ja jumalauta jopa Z! Missä sanassa on muka Z? Pakko olla ätväkkä juusto! 

Juustosta on tosiaan vahvempia pidempään kypsyneitä versioita, jotka myydään kai yleensä "piccante" nimellä. Nekään eivät mielestäni ole mitään ärhäkimpiä sinihomeita, tosin en niin kovin varmaksi tiedä. Olen kuitenkin ostellut muutamaan kertaan Lentävästä Lehmästä nuorempaa, miedompaa "dolce" (=makea/tuore/mieto) versiota, joka on selvästi iisimpää kamaa. Todella pehmeää, suorastaan levitettävää juustoa.

Koska olen oppinut dolcen kautta, että "eihän gorgonzola olekaan ärhäkkää" -totuuden, niin se tulee ensimmäisenä mieleen kun mietin mietoa sinihomejuustoa. Siksi se klassikoksi.

Nimensä juusto saa kotikaupungistaan Milanon lähistöllä. Sillä on EU:n PDO -nimisuoja, eli sitä voi tehdä vain tietyillä Italian alueilla. Lehmänmaitojuusto. Tarinan mukaan juustoa on tehty jopa 800-luvulta asti ja syntyi vahingossa koska juustontekijä unohti juuston. Vastaavia "juusto unohtu ja homehtui" tarinoita on aika monesta sinihomejuustosta, jotka tuskin yksikään oikeasti pitävät paikkaans. Toisaalta ihan hyvin voivat pitää, koska eipä se välttämättä paljon muuta vaadi, kuin sopivat homehtumisolosuhteet ja huonon muistin.

Paritukset:

Barley wine (Vintage Ale): Toimii. Kypsyneeseen vintage aleen on kehittynyt sherrymäistä rusinaa runsaasti ja se nappaa kiinni juuston kevyeen makeuteen ja suolaan kauniisti. Ihan hitusen olut meinaa kiivetä kuitenkin yli, joten mikään täydellinen. Paritusarvosana: 7½.

Skottiale (Old Chub): Mallas toimii kyllä leipänä, mutta liian vahvana leipänä. Olut jyrää. Paritusarvosana: 6.

IPA (5 Mics): Gorgonzola Dolce on liian hento katkeroille, se jää niiden jalkoihin ihan kokonaan ja lisäksi Olarin IPA on aika vaalea, joten mallastakaan sieltä ei oikein kaveriksi tule. Vanhemman koulun karamellimaltaisempi IPA tai jenkkiamber olisi ollut ehkä enemmän mieliksi. Tulikohan huti... Paritusarvosana: 5½

Haastaja: Bleu de Laqueuille

Kysyin juustokaupalla jotain lempeämpää sinihometta, josta en olisi ennen kuullutkaan. Sieltä tarjottiin Blue de Laqeuille (La Memée). Ranskalainen lehmämaito-sinihome. 

Nimensä mukaisesti kotoisin Laqueuillen kylästä Keski-Ranskasta, Auvergnen alueelta Chaîne des Puys -tulivuorijonon seutuvilta. Tuotannon levittyä kylän ulkopuolelle, juusto on saanut tunnetumman nimen Bleu d'Auvergne, josta olin jopa kuullut. Juustoa tehdään vain kesällä ja syksyllä. 

Tämä on vähemmän pehmeä ja hitusen karskimpi ja pistävämpi kuin Gorgonzola, mutta silti selvästi lempeämmän pään juusto. Pariksi suositellaan ronskia punkkua tai jälkiruokaviiniä. Eli viinisiepot ovat työntämässä kaveriksi voimakkaimpia juttujaan. Mites sille äkäiselle Roquefortille sitten jää? Noh, kokeillaan ensin olutta.

Paritukset:

Barley wine (Vintage Ale): Gorgonzolan kanssa alkanut hyvä meno jatkuu ja ottaa vielä parempia kierroksia. Hitusen voimakkaampi juusto pärjää oluen kanssa paremmin. Rusina-meiningin lisäksi katkerot nappaavat jostain homeesta ja suolasta kiinni ja yhdistelmään syntyy kaunis jälkivivahde salmiakkia. Todella kiva, mutta parantamisen varaa olisi vielä. Silti tämän setin paras yhdistelmä. Paritusarvosana: 8½.

Skottiale (Old Chub): Tämänkin kanssa hieman vahvempi juusto pärjää paremmin. Maltainen leipäisyys toimii kauniisti. Ihan mielikseen syö. Paritusarvosana: 7½

IPA (5 Mics): Ei helevetti. Hyi! Olut tekee juustolle jotain tosi outoa. Se ikään kuin korostaa kaikki homeen tunkkaisemmat puolet pintaan. Ihan karmea. Paritusarvosana: 4½

Kotimainen: Peltolan Blue

Joskus reilu kymmenen vuotta sitten en ollut kuullutkaan Peltolan Blue -juustosta. Sitten tuntui, että aina jos meni johonkin parempaan ravintolaan, niin siinä pääruuan ja jälkiruuan välissä tuli tarjolle 1-3 juustoa, joista yksi oli aina Peltolan Blue. Hyvää se onkin. Tarjoilija muisti kertoa, että se on kotimainen hienostunut sinihomejuusto. Palkintoja on voittanut ja lähituotantoa ja upea tuotos jne jne... Ikinä ne eivät maininneet, että se on Suonenjoelta. Savosta! Tämmöinen juusto ja kunta mainostaa itseään jollain pirun mansikoilla...

Sudeettisavolaisena tämä oli siksi tietysti ainoa vaihtoehto kotimaiseksi sinihomeeksi. Niin moneen kertaan maistettukin, ettei tarvitse arpoa onko se hyvää. On, mielestäni Suomen paras sinihomejuusto, josk nyt en ole mitään varsinaista vertailua tehnytkään.

Peltolan Blue onkin jo ulkonäöltään selvästi vähiten homeisin, eikä siinä homeen tuomat maut ole mitenkään erityisen tyrkyllä. Hienostunut, jopa hento juusto siinä mielessä. Juustossa on jopa sellaisia etäisesti cheddarmaisia piirteitä. Varsin kuiva rakenteeltaan noihin muihin verrattuna. 

Vähän siksi jännittääkin, että näinköhän tälle nuo oluet käyvät lainkaan...

Paritukset:

Barley wine (Vintage Ale): No näinhän siinä kävi, että tässä Vintage Ale on jo liian ronski. Juusto jää oluen jalkoihin pahasti. Paritusarvosana: 6.

Skottiale (Old Chub): Skotti pärjää paremmin, maltaisuus tukee juuston pehmeyttä paremmin ja tulee selvemmin sellainen fiilis kuin söisi juusto pienen mallasleipäpalasen kanssa. Paritusarvosana: 7½

IPA (5 Mics): IPA oli jo ollut kahdesti vähän voimakkaampien juustojen kanssa ylilyövä pettymys, niin tässähän se sitten menee sitten ihan vit... hetkinen. Tämähän on hämmentävän hyvä! Juusto itsessään ei varsinaisesti oluesta nauti, jos ei kärsikään, mutta olut sen sijaan nauttii juustosta. Blue parantaa kepeää olutta, ja tuo ikään kuin lisärunkoa ohuehkon sessio IPAn katkeroille. Erikoista, mutta mikäs siinä. Paritusarvosana: Yllättävä 8-.

Bonus klassikko-kotimainen: Aura

No niin. Jos klassikko on sellainen, että se tulee ensimmäisenä teemasta mieleen ja kotimainen vastaavasti sellainen, että se tulee ensimmäisenä kotimaisena mieleen, niin ollaanpa nyt ihan rehellisiä... onhan Aura silloin vastaus molempiin tässä teemassa. Ensimmäisenä se mieleen tulee jos joku ylipäätään sanoo "sinihomejuusto". On itse asiassa melkoinen saavutus, että täällä mietojen makujen mekassa on kohta 90 vuotta ylipäätään tehty sinihomejuustoa. Hyvä Aura!

Hinta-laatu-suhteeltaan Aura onkin tietysti aivan ehdoton Suomessa. Parilla eurolla saa aika ison köntsän juustoa, joka on oikein hyvää. Sitä vain vaivaa samanlainen ärsyttävä jingoistinen kekkoslovakialainen "Hyvä Suomi" -öyhkäys kuin Turun sinappia, Fazerin suklaata, Finnairia, Lordia ja noh, Lapin Kultaa: Että koska juttu on tai on ollut lajissaan Suomen suosituin tai menestynein tai ainoa (ei yhtäkuin paras), sen on pakko olla jotenkin erityisen maagillisen laadukas ja erinomainen ja maailman kärkeä. Vaikka onkin siis oikeastaan kansainvälisesti sellaista peruslinjan kamaa ja kotimaastakin löytyy parempaa. Sen takia ensin teki mieli ihan piruuttaan jättää Aura tästä pois.

Mutta, ei öyhkäys Auran vika ole, ihan hyvää se on. Joten mukaan paritukseen. Tätä tuskin tarvitsee esitellä?

Paritukset:

Barley wine (Vintage Ale): Sama vika Rahikaisella... eli kuten Peltolassa, Aura on sen verran mieto, että jää oluen jalkoihin. Ei ihan yhtä pahasti kuitenkaan, joten paritusarvosana: 7.

Skottiale (Old Chub): Tämäkin seuraa samoja linjoja kuin edellä, tässä leipäisyys-kombo toimii ehkä vielä paremmin ja niin löytyi skottialellekin juusto, jonka kanssa se on kolmikon paras. Paritusarvosana: 8.

IPA (5 Mics): Ei. Ei ei ei. Sama tunkkaisuusefekti kuin Blue de Lagueuillen kanssa, onneksi hitusen miedompana, mutta vastenmielistä silti. Paritusarvosana: 5.

Yhteenveto

Lyhyesti sanoen, vahva britti oli ylipäätään selvästi paras pari, kuten odotettua, mutta näiden miedompien juustojen kanssa käydään aika nuorallatanssia siitä, ettei olut aja juuston yli. Rupesin miettimään, olisiko näille sittenkin pitänyt kokeilla quadrupel-suosituksen hengessä vähän kevyempää belgiä, kuten jotain dubbelia. 

Skottiale jäi aika keskiverroksi, mutta sellainen varma suorittaja. Ei se pahalta maistu, mutta ei siitä mitään erityisiä elämyksiäkään synny. 

Sen sijaan IPAn kanssa täytyy olla varovainen, koska yhdistelmä oli rehellisesti sanoen ihan perseestä parin juuston kanssa. Jos IPAan lähtee, niin parempi pari löytynee ns. vanhan koulun east coast IPAsta (ei siis neipasta, vaan sellaisesta tummempirunkoisesta, hitusen lempeämmin katkeroidusta) kuin katkerolla jyräävästä vaaleasta west coastista. Britti-IPA ei välttämättä myöskään huono valinta.