Belgia 2024 - Osa 1: Brysseli/Pajottenland

Belgia on äärettömän kätevä maa olutmatkustaa, sillä se on pieni, siellä on hyvät julkiset yhteydet ja paljon sekä oluthistoriaa, hienoja baareja ja tietenkin itse olutta. Negatiivisempana puolena monet, etenkään pienemmät ja vanhemmat panimot eivät usein näe itseään oikein vierailukohteina, eli ne harvemmin ottavat vieraita vastaan noin turistimeiningissä ainakaan. Eikä perinteisimmillä välttämättä ole mitään modernin vinkeitä hanahuoneita koska tuotteet myydään ihan toimiviin baareihin lähelle niin piruako niille huoneita rakentelemaan. Lisäksi etenkin aukiolojen osalta kaikki tuntui olevan kesäsesonkinakin hyvin viikonloppukeskeistä. 

Viikonloppukeskeisyys muutti suunnitelmanikin aika viime metreillä. Tarkoitus oli aloittaa Brysselistä, mennä pistäytymään Florenvillessä Orvalin trappistiluostarissa ja sieltä saapua alkuviikoksi Monsin kaupunkiin Hainautin alueelle ja lopettaa reissu Gentissä. Mons olisi ollut vähän vähemmän ilmiselvä ja siten mielenkiintoisempi kohde. Lisäksi sen lähistöllä olisi ollut pistoreissuiksi montakin mielenkiintoista panimoa (tosin niin kaikkialla). Noh, kaikki olennaisimmat mestat olivat alkuviikosta kiinni, jonka onneksi huomasin kerrankin ajoissa. Vedin viivan Monsin päälle ja logistisista syistä saman viivan alle jäi Florenvillekin. Vaihdoin ne miljoonakaupunki Antwerpeniin jossa luulisi olevan arkipäivänäkin jotain elämää.

Belgian matkustuskätevyyden henkilökohtaisena vastapainona on sitten se, että Euroopan ns. kolmesta suuresta olutmaasta Belgia on itselleni oikeastaan vähiten kiinnostava. Yhtään Belgiaa muuten väheksymättä, nykyään valitsen Brittein saaret tai Saksan paljon mielummin. Vaikka Belgiassa tehdään sadoittain upeita oluita, suurin osa belgityyleistä ei koskaan ole ollut niin hirmuisen lähellä sydäntä. 

Toisaalta siksi(kin) näillä reissuilla käydään ja juuri siksi valitsin Belgian tänä kesänä. Paikallisesti maistellessa yleensä kummasti innostuu siitä paikallisesta.

--

Ensin siis Brysseliin, tuohon Beneluxin Turkuun. Lentokapteeniksi sattui pikkuserkku, niin matkaa ei voi moittia.

Edellisellä reissulla olin majoittunut vaimon kanssa yhdessä niistä hirvittävistä betonikolosseista, joita Brysseli on rätvitty täyteen. Jottei menisi fiilikset ihan ristiin, olin valinnut myös tälle matkalle Thon-ketjun hotellin. Olin aiemmin keväällä Oslossa pistäytyessä ihastellut norjalaisen ketjun lukuisia Oslon hotelleja ulkoapäin. Ne nimittäin näyttivät kaikki siltä, kuin joku olisi uhannut aseella DDR:läistä arkkitehtiä ja käskenyt suunnitella jotain, joka ei pelkästään näytä kadulle tumpatulta röökiltä rakennuksen muodossa, mutta myös tuntuu siltä.

Niihin verrattuna Brysselin Thon EU oli siistimpää harmaata peltiä ja lasia, mutta toisaalta siltä puuttui kaikki se tumpatun röökin karisma. Thon - Jos hotelli olisi kirpparilta löydetty puku!

Noh, rehellisyyden nimissä sisältä se oli ihan siisti hotelli, jossa kaikki toimi erinomaisesti. 

Hotellimuodollisuuksista selvittyä kello kävi jo melko pitkällä iltaa ja seuraavan päivän Pajottenlandin kierros jo kuumotti aikaisella aamulla. Lähdin metrolla keskustaan pariksi tunniksi ensi sijassa syömään.

Entiseen pörssipalatsiin Place de la Boursella on rakennettu viime vuosina Belgian Beer World -"kokemus" belgialaisesta oluesta. Kuulemma isolla rahalla tehty ja varsin näyttävä, mutta toisaalta painotukset kai myös ovat isommissa tuottajissa. Ikävä kyllä museo oli jo kiinni kun saavuin kaupunkiin, enkä sinne seuraavanakaan päivänä ehtinyt lambiceiltani. Rakennuksen vierestä löytyi kuitenkin maineikas Fritland -pikaruokala, josta tarinan mukaan saa Brysselin parhaan Mittraillette-leivän, joka edellisellä reissulla jäi testaamatta.

Mittraillette tarkoittaa konepistoolia. Muualla huomasin myytävän pienempiä leipiä nimellä "pistoler", joten oletan nimien syntyneen viittauksesta toiseen. Kumpaan suuntaan, sitä en osaa sanoa.

Ruumiita Mittrailletella kuitenkin syntynee. Kyseessä on näet pitkähkö pätkä patonkia, johon mätetään väliin rasvaista lihaa (tuntuu vaihtelevan makkarasta kebablihaan, Fritlandin oletus oli kaksi jauhelihapihviä), paistettua sipulia, salaattia, iso kasa ranskalaisia sekä itse valittava (majoneesi)soossi. Leipä vaikuttaa melko älyttömältä kun sen saa eteensä, mutta Varkauden Riittulan Autokioskin kasvattina koin siinä sellaista kotoista tumimaista hulluutta: Siis miksei laitettaisi jäätävää kasaa uppopaistettuja perunoita patonkiin? Kyllä yksi Mittraillette elämässään kannattaa syödä, kahdesta en ole niin varma. Se ei sitäpaitsi maksanut kuin kahdeksan euroa.

Konepistoolin kanssa taisteltuani siirryin ensimmäiselle oluelle kävelymatkan päähän Poechellekelderiin. Viime reissulla kaupungin turistisin olutpaikka oli niin täynnä, että jäi välistä. Kapakkahan on välittömästi kaupungin pienimmän suurimman nähtävyyden, Manneken Pis-patsaan, vieressä. Asiakaskunta vastaavasti tietenkin puhtaasti turistia. Paikassa on kuitenkin ihan hyvä olutlista sellaiseksi ja kiva terassi, josta pissapoikaa valokuvaavia laumoja voi näppärästi seurailla. Otin ensi olueksi tietysti Orvalin, jota olisi saanut myös huoneenlämpöisenä*. Lämpimänä päivänä päädyin kylmään. Olut oli erityisen tuoretta, alle kuukauden vanhaa ja maksoikin vain kuusi euroa. Ei valittamista tällä sijainnilla.

Täyttä terassia hoiti yksi ainoa vipattavaviiksinen tarjoilija, jolla ei meinannut aika tai jalat riittää mihinkään. Niinpä pöytiintarjoilun ja laskun odottelun ansiosta yhden oluen nauttimiseen meni yli tunti. Katselin kartasta, että lähellä oli vielä Gist-niminen nuorekkaampi kuppila, jossa voisi yhdellä pistäytyä ennen kuin oli pakko siirtyä yöpuulle.

Gist on vain reilun sata metriä Manneken Pisiltä ylämäkeen Rue de Chêneä pitkin. Sisältä suhteellisen perinteinen bruin cafe noin muuten, mutta hanoissa oli ensi sijassa kaikenlaista craftia kuten paikallista Brussels Beer Projectia. Otin yhden Saison Voisinin, miedon 5% saisonin, joka sopikin lämpimän päivän raikkaaksi lopetukseksi oikein hyvin. Mukava baari, jota voi suositella ja jossa olisi voinut istua pidempäänkin. Aika ei vain antanut periksi enää.

----

Pajottenlandiin oli nimittäin kiire aamulla. Olin varannut etukäteen Boonille panimokierroksen ja se alkoi jo yhdeltätoista. Paikallisjuna Central-asemalta Lembeekiin ottaa vain parikymmentä minuuttia ja pari euroa. Lembeekissäkään ei tarvitse kauaa ihmetellä, panimo kun on melkein aseman vieressä.

Hötkyiltyäni olin jopa etuajassa. Paikkaa kuntoon luuttuillut myyjätär merkkasi saapumiseni ja kehotti odottelemaan opasta. Kyselin, että voisinko ehkä ottaa oluen terassilla odotellessa, mutta tästä myyjän pasmat menivät aivan sekaisin. Kun hän ei tiedä mitä olutta antaa. "Kun on niin monia oluita!" Täh? Ehdotin, että jos gueuzeä? "En tiedä mitä oluita oikein on!" Luovutin ja sipittelin vettä omasta pullosta. Kierroksen jälkeen tajusin, että ilmeisesti hän luuli, että halusin etukäteen jonkun kierrokseen kuuluneista oluista.

Koelschip

Frank Boonin 1978 perustama/pelastama lambic-panimohan on siitä maineikas, että Boonin ajatusta ryhtyä lambicin tuottajaksi voi ajoituksen suhteen pitää melko hullunrohkeana. Lambic oli unohdettu ja kuolemassa ollut olut, jonka tulevaisuuden arvostuksen ja suosion päiviä ei voinut pitää millään tavoin varmana niinä päivinä.

Täällä sitä käsintehtyä maalaisolutta puumelalla värkätään.

Boon onkin lambicin henkiinheräämisen merkittävimpiä tekijöitä ja siksi käymisen arvoinen paikka. Toisaalta Boonista on kasvanut niin iso tuottaja, että jos elättelee jotain romanttisia mielikuvia nyrkkipajassa tehtävästä maalaisoluesta, ne rapisevat kierroksella vauhdilla. Keittohuone oli modernin suurpanimon steriili tila ja valtavia vesisammioita katsellessa opas kertoi koko homman olevan niin automatisoituakin, että Frankilta ohjat ottaneet pojat voivat kontrolloida koko prosessia kotisohvaltaan läppäriltä. Se on sitä käsityöläisolutta.

Tynnyrivarasto (yksi useammasta) on tietysti lambic-kierroksen ydintä. Punarimoitettuja tynnyreitä oli valtavat määrät, eri kokoisia ja eri paikoista hankittuja. Monet Boonin tynnyreistä olivat vanhoja lambic-tynnyreitä, jotka oli pelastettu viinintekijöiltä ja entisöity uudelleen käyttöön. Kuuluisin niistä lienee tynnyri numero 79 eli "VAT 79" josta taannoin pullotettiin erikoiseräkin. Kyseessä on myös panimon vanhin tynnyri, vuodelta 1883. 

Opas osoitti edellistä vastapäätä olevaan tynnyri 67:n kirjoitettu numeroa. Vaikka yleensä lambic istuu tynnyreissä vain pari kolme vuotta, tässä oli ollut tavaraa jo vuodesta 2017. Opas sanoi maistaneensa sitä ja kertoi sen olevan erinomaista, mutta manaili, ettei Frank ole suostunut kertomaan mitä aikoo sillä tehdä ja miten kauan se tynnyrissä saa vielä muhia. 

Yhtäkkiä itse Frank Boon hortoilikin paikalle. Homma tuskin oli mikään kierrokseen skriptattu elementti, sen verran pöllämystynyt Herra Boon itsekin tilanteesta oli. Jos olikin suunniteltu, niin ainakin hyvin luontevalta se tuntui.

Frank Boon ja hiottava tynnyri

Frank oli sanojensa mukaan varastossa tynnyrinhuoltohommissa ja esitteli sitten kierrokselle hämärässä sivuvarastossa kännykänvalossa tynnyriä, jonka uusittu pohja oli hiomista vailla. Rivien välistä kierrosten aikana oppaan puheista jäi vähän sellainen kuva, että osin eläköitynyttä perustajaa ei enää itse oluen panemisvaihe niin paljoa kiinnostele, mutta tynnyrien kanssa pelaaminen on sydäntä lähellä.  

Kierroksen lopuksi oli tietysti pieni maistelu. Siinä maistettiin lippulaiva Oude Gueuze, vanhimmista tynnyreistä puhtaasti 3-vuotiaasta lambicista sekoitettu Mariage Parfait sekä Kriek (huom, ei oude kriek). Kaikki toki hyviä, joskin panimon tuotannosta aika tavanomaisia ja siten tuttuja tuotteita. Otin lisäksi tietenkin ns. raakalambicia kun kerran sai. Boonin hanasta valutettu sekoittamaton lambic oli varsin raikasta, verrattuna esim. edellisellä reissulla maistamaani Cantillonin vastaavaan. Toisaalta se oli myös vähän tylsempää.

Nappasin vielä panimomyymälästä matkaan putelin HORAL-panimoiden typerästi nimettyä "Megablendiä" vuodelta 2015 itselleni, sekä yhden tuliaispullon vaimolle (Mariage Parfaitia tietty). Sitten oli aika junailla itsensä pari pysäkkiä takaisin Brysseliin päin.

Matkalla on nimittäin asema nimeltä Lot (joka merkitsee minulle paljon. Kiitos, haen takkini). Asemalta parin sadan metrin päässä on lambic-valmistaja 3 Fonteinenin "Lambic-o-droom" -hanahuone ja kypsytysvarasto. Itse panimo on hieman kauempana. Tulin hanahuoneelle juuri kun se aukesi klo 14, mutta terassilla oli jo kuuden kv-olutnörtin seurue asettautumassa.

3 Fonteinenin huone onkin aika uusi ja siinä on lambic-meininkien lisäksi kevyt craft-aallon käry. Paikka on jotenkin selvemmin suunnattu etenkin kansainvälisille lambic-nörteille, siinä missä Boonin panimon kauppa ja kierros oli "tavallisille" turisteille. Paikalla olikin ainakin brasilialaisia olutnördejä/craft-panijoita ja lisäksi edellä mainittu seurue jonka kansallisuus jäi epäselväksi.

Paikan olutlista olikin täynnä sellaista, mitä moni unelmoi lambic-panimolta löytävänsä: Harvinaisempia pullotteita ja vanhoja eriä. Lisäksi siinä oli joitakin "ystävien" tekeleitä, kuten esim. Hill Farmsteadin villioluita. Hinnat olivat myös yleisön mukaiset, vähänkin erikoisemmista pulloista sai maksaa useita kymmeniä euroja.

Otin pienen kannullisen panimon raakalambicia, tietenkin. Harvinaisenkin pullon kun saa diilattua halutessaan jostain harmailta markkinoilta jos oikein kovasti sellaisen tahtoo, mutta sekoittamatonta ei netistä paljoa tilailla. Myyjä pumppasi oluen brittiläisellä cask ale -pumppuhanalla kannuun. Olut varsin raikasta. Sitä siemaillessa selailin pullolistaa ja tuumasin, että jos nyt jotain erikoisempaa sitten, kun on tänne asti tultu. Isoa pulloa en viitsinyt yksin riipoa, niinpä päädyin 2009 vuoden Doesjeliin. Doesjel on panimon tavallaan epäonnistunut olut: käytännössä gueuze-sekoitus, mutta sellainen, joka ei ole onnistunut tuottamaan hiilihappoa. Uskottavan etiketitön pullo tiukalla pölykertymällä näytti viisi kertaa ikäiseltään. Olut oli vähän tunkkainen ja erittäin hapan, mutta myös syvä ja mielenkiintoinen hedelmäisyydeltään.

Yhtäkkiä sisältä tuli työntekijä huutelemaan, että olisi tarjolla ilmainen varastokierros. Kas, samapa tuo. Kaadoin loput Doesjelit lasiin ja liityin seuraan.

Heti Boonin kierroksen jälkeen 3 Fonteinenin varastokierros alkoi aika nopeasti tuntua puuduttavalta toistolta, eivätkä tynnyritkään olleet aivan Boonin satavuotiaitten tasolla noin mielenkiintoisuuden puolesta. Yhteen tosin oli kaiverrettu hieno kuva panimon perustajasta Gastonista ja hänen pojastaan Aramandista. Kaiverrus oli 2019 syntymäpäivälahja silloin jo syöpää sairastaneelle Armandille, joka sinnitteli toissavuoteen asti ennen kuolemaansa.

Ai kuva? No en tietenkään ottanut siitä koko varaston mielenkiintoisimmasta asiasta kuvaa, mutta tässä kuva pullosta tynnyrinreiässä, jossa kaiverruksesta näkyy noin viidesosa oikeassa laidassa. Tämä on Tuopillinen, jo vuodesta 2012 ja mottoni kuuluu: "Juu, ei tänne kuvien vuoksi kannata tulla".

Onneksi ei tarjottu tästä maistiaisia. Sen tietää miten siinä käy.

Lähellä 3 Fonteinenia on uusi panimo ja sekoittamo Boerenerf. Vasta nelisen vuotta toiminut tuottaja vetää kyllä perinteiseen panimomarkkinointitapaan kytkökset vanhaan Eylenboschin panimoon, joka on toiminut tiluksilla aina 1800-luvulta saakka. Toinen perustajakin on toki Eylenbosch nimeltään, niin perusteitakin ehkä on, mutta toisaalta panimo on kuitenkin lopettanut toimintansa jo yli 50 vuotta sitten, niin kovin vahvasta jatkumosta ei voi puhua.

Boerenorf on 3 Fonteinenilta on helposti kävellen saavutettavissa, vain noin puolentoista kilometrin päässä. Kuumana ukkosta lupailevana päivänä kannattaa tosin varata jo vähän vettä mukaan, matkan varrella kun ei ole minkäänlaista varjoa. Belgialaista puoliurbaania maaseutua lehmineen kylläkin. Kuten edelliskesänä Oxfordissa pubia etsiessä, vaihdoin nautarouvien kanssa pari sanaa. Tästä on tulossa tapa, voisi sanoa jopa hyvä enne, sillä aina kun olen lehmän kanssa turinoinut ennen baariin menoa, kokemus on ollut oikein hyvä. 

Boerenorf baareineen on sympaattisessa maatalossa, vähän tuntuu kuin jonkun pihaan menisi, sillä niin meneekin. Baarin ovikin oli niin päin mäntyä asennettu, ettei se meinannut avautua lattiaa telomatta. Jos en olisi saanut kannustusta sisältä, olisin luullut paikkaa suljetuksi.

Paikka vaikutti sisälläkin jotenkin siltä, ettei siellä ole mitään toimintaa juuri sillä hetkellä. Tiskin takana oli tyyppi, mutta hän jutteli kavereidensa kanssa. Näytin ilmeisen eksyneeltä auringonpistämältä ääliöltä, kun en ensi sekunteihin saanut sanaa suustani.

"How can I help you?"

"Äh... lambic?"

"You've come to the right place!"

Sekoittamo tekee paljon eri tavoin maustettuja lambiceja, mutta nappasin maistoon tietenkin Oude Gueuzen. Pitäkää mausteenne. Gueuze olikin mainio. Erittäin raikas, kirpakka ja miellyttävällä koivunlehtimäisellä vivahteella. Myönnettäköön, että nautintoa paransi kävelypätkällä kehitetty tolkuton jano. Lisäkseni paikalla oli mainitut pari paikallista koirineen ja muutama turistikin valui sisään gueuzeä siemaillessani. Paikka oli baariksi varsin tilava ja hyvinkin maaseutumainen ja mukava. Tuli hieman Hollolan Hirvi mieleen. Teki mieli jäädä toiselle, ehkä kolmannellekin.

Todellisuus vyöryi kuitenkin sellaisten suunnitelmien tielle tummien pilvien muodossa. Sääennuste lupasi kaatosadetta koko loppupäiväksi. Katselin pilviä ja laskeskelin, että ehdin joko asemalle tai kilsan parin päässä olevalle Oud Beerselin panimokahvilalle tai sitten voin jäädä tissuttelemaan Boerenorfille. Kahdesta jälkimmäisestä en sitten enää kuivana junalle pääsisikään. Sateenvarjoon kun en ollut tajunnut lähtiessä varautua.

Mukavuudenhalu ja pieni panimokierrosten jälkeinen kävelyväsymys ajoivat lopulta asemalle. Boerenorf tekee myös perinteistä siideriä, jota nappasin pullon kotiinviemisiksi** ja suuntasin google mapsin opastamalle oikotielle. Joku oli kertonut mapsille kahden pellon ja talojen välissä menevän kirjaimelliseti yhden jalan levyisen polun, joka toi vähän jännitystä matkaan, mutta kyllä se ihan oikea oikopolku oli. Sen ansiosta pääsin kuivin nahoin asemalle, sillä taivas aukesi just kun pääsin aseman katon suojaan.

Junalla takaisin sateiseen pääkaupunkiin ja nopeasti hotellille vähäksi aikaa lepuuttamaan. Tuliaispullotkin oli hyvä saada pois kantamuksista. Parin tunnin päästä sade oli vähän tointunut. Ehkä tästä vielä ehtii syömään ja tsekkaamaan paikan tai pari. Tällä kertaa sateenvarjolla aseistautuneena, joten vettä ei tietysti tullut loppuillasta kuin muutama ropaus.

Tsekkasin ennen vanhaan noin jokaisessa Brysselin olutoppaassa mainitun legendaarisen Monk Cafén, joka ikävä kyllä sulki ovensa viime vuonna. Sen tilalle oli avattu nimellä Billie uusi paikka, joka sekin oli perinteisen belgialaisen olutkahvilan oloinen. En alkuperäisessä koskaan käynyt, niin hankala sanoa onko mikään muuttunut. Söin bolognesen, join Orvalin. Ihan mukava mesta.

Brasserie Sennelle asti en jaksanut tälläkään kerralla. Jääköön se nyt sitten tulevaisuuden kohteeksi. Sen sijaan suuntasin Brasserie Surrealistelle. Panimolla on ravintola-hanahuone pienen Place du Nouveau Marché aux Grains -aukion laidalla. Ravintolapuoli on ilmeisesti tasokkaampikin fine-diningiin nojallaan oleva paikka ja hanahuoneosasto puolestaan vaikutti enemmän tavanomaiselta craft-menolta. Kuten panimon nimi vinkkaa, sisustus paikassa olikin melko villin eksentrinen kristallikruunuineen ja vinkeine patsaineen. Tykkäsin siitä aika paljon, mutta mihinkään baari-istuskeluun se ei varsinaisesti itseäni kutsunut. Etenkään sateella kun terassillakaan ei oikein viitsinyt kastua. Syömään olisi jäänyt mielellään, jos en olisi jo ehtinyt mättää kupuuni spagettia.

Panimo markkinoi erikoista surreaalisuuttaan myös tuotteissaan aika paljon. Siinä missä sisustuksessa villit ideat toimivat, oluiden kuvauksia lukiessa touhu alkoi rehellisesti sanoen tuntua itseriittoiselta itsensä korostamiselta varsin nopeasti: Katsokaa miten erikoisia ja villejä me ollaan! Katsokaa nyt! Toooosi outoja juttuja! Otin hanasta panimon ilmeisen lippulaivatuotteen, Surrealiste pale alen. Ironista kyllä, se oli oikein sellainen pakasta vedetty hazy pale ale, jossa ei ollut yhtään omaa ideaa. Vetinenkin vielä. Ehkä tämä riitti.

Surrealistilta kävelin vielä tsekkaamaan Brussels Beer Projectin, jostain väkinäisestä syystä englanniksi nimetyn kapakkapanimon Rue Antoine Dansaertilla, lähes Senne -joen varrella. Panimon tölkkejä näkyi aika paljon kaupoissakin. Hyvin modernin craft-meininki baarissa, takaosan juomatilat jaettiin panimolaitteiden kanssa. 2015 aloittaneella panimolla on monenlaista tuotantoa, mukaan lukien varsin kunnianhimoisia lambic-projektejakin, jotka käsittääkseni tehdään juuri tässä Dansaertin alkuperäisessä mestassa. Isompi panimo on nykyään etelämmässä Anderlechtissä. En jaksanut lähteä aamupäivän lambic-kierrosten jälkeen enää lambiceihin vaan otin vain IPAn. Se oli varsin hyvä, jos nyt ei mitään tarinoimisen arvoista.

BBP vaikutti hyvinkin kivalta paikalta istuksia iltaa, mutta se oli täysin tyhjä ja lauantai-ilta oli jo pitkällä. Brysselihän on kertomusten mukaan aika kuollut viikonloppuisin ja kesällä kun EU-virkamiehistö häviää, mutta että näin kuollut? Vai onko se vain craft-olut kun tekee kuolemaa? Noh, toivottavasti mestassa on elämää muulloin, vaikutti ihan mukavalta paikalta. 

Minun keski-ikäinen ruhoni ei kuitenkaan enempää kiertelyä tälle päivää jaksanut ja siirryin takaisin hotellille. Puolitoista päivää Brysseliä oli ihan tarpeeksi Brysseliä. Pidemmällä vierailulla Brysselin rakennuksia nimittäin joutuu katsomaan pidempään ja olen ihan liian vanha sellaiseen. Seuraavana päivänä piti lisäksi olla lähdössä Antwerpeniin. Siitä lisää myöhemmin.

*Huoneenlämpöisenä tarjoilu liittyy Orval Ambassador - titteliin, jota kapakoille myönnetään mainokseksi Orvalin tarjoilun erinomaisuudesta. Sen saamiseksi ravintolan pitää tarjoilla Orval oikein, pitää siitä huolta ja lisäksi taata, että sitä saa myös muuten kuin jääkylmänä. 

**Boerenorfin siideri oli ns. liiankin maaseutusiiderinen. Ihan hyvä, mutta navetta puski läpi turhan paljon.